Minut itseni uhrataan jo pian, lähtöni hetki on tullut.
Nämä sanat löysivät erityisen kaikupohjan Ignatios Antiokialaisen kirjeissä jälkiapostolisella ajalla. Nykyajan näkökulmasta Ignatios vaikuttaa paikoitellen makaaberilta marttyyrikuoleman ihannoinnissaan. Siinä hän viimein "pääsee osalliseksi Jumalasta" (Ign. Ef. 14) Hän yltyy fantasioimaan, kuinka hän toivoo, että pedot ahmisivat hänet niin, etteivät ne jättäisi mitään jäljelle (Ign. Room. 4).
Ignatioksen kirjeistä välittyy jotain traagista, kuva ihmisestä, jonka mieli on kenties järkkynyt. Näyttää siltä, että läheiset ihmiset omassa seurakunnassa ovat kavaltaneet hänet. Siksi hän puhuu seurakunnastaan, että nyt sen piispana on Jumala. Hän sanoo ristiriitaisesti, että hän toisaalta häpeää kuulua tähän seurakuntaan ja toisaalta ei ole sen arvoinen. Tässä ristiriitaisuudessa hän kokee marttyyrikuoleman asiana, joka antaa hänen epäonnistumiselleen merkityksen. Hän kieltää ankarasti roomalaisia yrittämästä estää hänen tuomionsa täytäntöönpanoa: "Antakaa minun päästä puhtaaseen valoon. Sinne saavuttuani minä vasta alan olla ihminen." (Ign. Room. 6:2)
Onneksi tuo marttyyrikuoleman ihannointi ei ole ainoa, mitä Ignatios Antiokialainen jätti kristikunnalle perinnöksi. Hänet muistetaan myös piispan viran teologina. Efesolaiskirjeessään hän esittää musiikillisen kuvan seurakunnasta, jossa presbyteerit ovat liittyneinä piispaan kuin kielet kitaraan, ja seurakunta on sopusointuisesti laulava kuoro. Toinen toistuva teema Ignatioksella on Kristuksen tosi ihmisyyden korostus. Harhaopettajat väittivät, että Kristus on kärsinyt vain näennäisesti, vaikka näennäistä on juuri heidän oma olemassaolonsa, irvailee Ignatios. Ehtoollinen on samanlaisen realismin mukaisesti "Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen ruumiillinen olemus." (Ign. Smyrn. 7:1) Piispuuden korostus, jota UT:ssa ei kovin vahvasti vielä esiinny, on tarpeen kirkon ykseyden puolustamiseksi. Muistamisen arvoinen on tämäkin opetus:
"Kun te siis kaikki olette omaksuneet jumalallisen yksimielisyyden, niin kunnioittakaa toisianne. Kenenkään ei tule katsella lähimmäistään lihan mukaan arvioiden, vaan rakastakaa toisianne Jeesuksessa Kristuksessa." (Ign. Magn. 6:2, vrt. 2. Kor. 5:16)
Ignatioksen ajattelussa "evankeliumi" ei ole Raamatun sanaa (eihän UT:n kaanon ollut vielä edes valmis), vaan elävä sanoma Kristuksesta seurakunnan keskellä. Jokaisen biblisistin on hyvä lukea Ignatioksen kirjeestä Filadelfialaisille:
"Muutamien olen kuullut sanovan: 'Jos en löydä tätä vanhoista kirjoituksista, pelkästään evankeliumin perusteella en siihen usko.' Kun sitten sanon heille: sehän on kirjoitettu, he vastaavat minulle: Siitäpä tässä kiistassa onkin kysymys. Mutta minulle Jeesus Kristus vastaa vanhoja kirjoituksia: pyhiä asiakirjoja ovat hänen ristinsä ja kuolemansa ja ylösnousemuksensa ja hänen aikaansaamansa usko, ja näissä minä tahdon tulla vanhurskautetuksi teidänkin sitä rukoillessanne." (Filad. 8:2)
Kirjeessään Polykarpokselle, toiselle marttyyripiispalle, Ignatios antaa yksinkertaisen neuvon seurakuntaelämän toteuttamiseksi, joka on käsittääkseni edelleenkin toteuttamiskelpoinen: "Pitäkää kokouksia niin usein kuin suinkin: etsi kaikkia henkilökohtaisesti." (Ign. Polyk. 4:2)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti