Hepr. 13:12-16 (3. su pääsiäisestä, 1.vsk 2.lk)

 Se joka kaipaa taivaalliseen isänmaahan, ei voi kiintyä tähän katoavaan maailmaan. Ja kuitenkin, jollakin salaisella tavalla, hän oppii rakastamaan tätä kurjuutta Kristuksen tähden, eikä vain vaivoin sietämään sitä. Gregorius Suuri, "kaipauksen opettaja", kuten Jean Leclercq häntä nimittää, kirjoittaa arvoitukselliseen tapaan:

 
Usein käy niin että kun ihminen on täysin taivaallisten asioiden lumoissa, eikä häntä pätkääkään enää kiinnosta ihmisten typerät keskustelut, hän ei ole kuitenkaan valmis kärsimään nykyisen elämän ristiriitaisuuksia rakkaudesta Jumalaan. Hän janoaa taivaallisia asioita ja halveksii maallista typeryyttä, mutta ei suvaitse sitä, että hänen on kärsittävä vastoinkäymisiä. Siksi sanotaan: ”Voiko ihminen maistaa sellaista, minkä maistaminen tuottaa kuoleman?” (Job 6:6 vulgata)
 

On vaikea haluta sitä mikä tuottaa tuskaa ja tavoitella sitä mikä vie elämän. Mutta oikeamielisen sielu saavuttaa joskus niin korkean hyveellisyyden, että vaikka hän hillitsee itsensä ja pysyy järkevänä, hän samalla sietää toisen typeryyttä saattaakseen hänet kääntymään. Jos haluamme tehdä jonkun voimakkaaksi, meidän on siedettävä hänen heikkouttaan, sillä lannistunutta ei voi nostaa, ellei tunne myötätuntoa ja anna periksi omasta erinomaisuudestaan. Myötätunto toisten heikkoutta kohtaan tekee meidät varmemmiksi itsemme suhteen. Mieli joka rakastaa tulevaa hyvää on valmis kohtaamaan nykyiset vastoinkäymiset ja odottaa ruumiillista tuskaa, jota se ennen pelkäsi. Taivasikävän kasvaessa se tuntee lisääntyvää ahdistusta. Ajatellessaan taivaallisen elämän suloisuutta se rakastaa palavasti nykyisen elämän katkeruutta. Niinpä kun se on puhunut mauttoman ruoan inhoamisesta ja kuoleman maistamisen mahdottomuudesta, se sanoo:
 

”Se mitä en halunnut koskettaa, on minun ravintonani tässä ahdistuksessa” (j.7) Hurskaan sielu edistyy niin, että kun se alussa ajatteli vain itseään ja sitä inhotti toisten heikkous, sillä ei ollut myötätuntoa toisia kohtaan eikä se voinut saada vahvistusta vastoinkäymisten varalle, niin nyt sitä ajaa myötätunto toisten heikkoutta kohtaan ja se saa voimaa kestää koetuksia. Se etsii nykyisen elämän vaikeuksia voimistuttuaan paljon suuremmalla innolla kuin se pakeni niitä heikkona ollessaan. Kun se taipuu alaspäin, se nousee ylöspäin. Kun se kääntyy toisten puoleen, se tulee itsekseen (attractione tenditur). Sääliessään muita se vahvistuu. Se että avautuu rakastamaan lähimmäistään on kuin meditaatioharjoitus, jossa tuntee Jumalan väkevyyden: Rakkaus, joka saa meidät nöyrästi säälimään toisia, nostaa meidät ylös kontemplaation korkeuksiin. Se kasvaa kasvamistaan yhä suurempaan kaipaukseen ja janoaa hengen elämään pääsemistä, vaikka ruumis runneltuna. Se mitä en halunnut koskettaa, on ahdistuksessani nyt ravintoni – se on sitä, että rakkaus taivaalliseen isänmaahan saa ihmisen rakastamaan kärsimystä, jota hän pelkäsi silloin, kun ei vielä tuntenut kaipaustaan. Jos mieli on päättäväisesti suuntautunut Jumalaan, hän pitää suloisena kaikkea sitä, mikä tässä elämässä on katkeraa ja hänelle kaikki vaiva on lepoa. Hän kaipaa jopa kuolemaa, jonka kautta hän pääsee täydemmin omistamaan elämää.  (Moralia 7, 13.16-15.18.)