ja kunnioittaa minua vain huulillaan,
koska sen sydän on vetäytynyt minusta kauas
ja koska sen kuuliaisuus minua kohtaan
on vain opittujen ihmiskäskyjen noudattamista,
niin minä teen uudelleen tälle kansalle
ihmeellisiä, hämmästyttäviä ihmetekoja,
ja sen viisaiden viisaus häviää
ja sen ymmärtäväisten ymmärrys katoaa.
Jumalan tahtoa ei ilmoiteta ulkoisen auktoriteetin avulla, niin että käskyn sisältö olisi yhdentekevää, vaan ihmiseen luotetaan ja hänen edellytetään katsovan itse, mitä Jumala käskee. Jumalan vaatimukset ovat itsessään ymmärrettäviä. Tässä kohtaa kuuliaisuuden idea ymmärretään radikaalilla tavalla. Sillä niin kauan kuin kuuliaisuus on vain alistumista auktoriteettiin, jota ihminen ei itse ymmärrä, se ei ole oikeaa kuuliaisuutta: osa ihmisestä jää edelleen ulkopuolelle eikä alistu tai tule Jumalan käskyn sitomaksi. Edelleen voidaan olla kriittisiä: itsessään tämä ei koske minua, itsessään nämä asiat ovat samantekeviä, mutta minä päätän totella. Tällaisessa päätöksessä ihminen itse jää toimintansa ulkopuolelle, hän ei ole kokonaan kuuliainen. Radikaali kuuliaisuus vallitsee vain silloin kun ihminen sisäisesti myöntyy siihen mitä häneltä vaaditaan, kun käsketty asia nähdään itsessään Jumalan käskynä; kun ihminen seisoo kokonaan tekojensa takana; tai paremminkin, kun koko ihminen on kokonaan siinä mitä hän tekee, kun hän ei tee jotain kuuliaisesti, vaan on olemuksellisesti kuuliainen.
(Rudolf Bultmann: Jesus, 1926)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti