Mutta Ruut sanoi: "Älä pakota minua eroamaan sinusta ja lähtemään luotasi. Minne sinä menet, sinne minäkin menen, ja minne sinä jäät, sinne minäkin jään. Sinun kansasi on minun kansani ja sinun Jumalasi on minun Jumalani. Missä sinä kuolet, siellä minäkin tahdon kuolla ja sinne minut haudattakoon. Rangaiskoon minua Jumala nyt ja aina, jos muu kuin kuolema erottaa minut sinusta."
Voisiko tämä miniän rakkaudentunnustus anopilleen, jota on käytetty myös vihkitekstinä, toimia siunauspuheen lähtökohtana samaa sukupuolta olevien liiton siunaamisessa? En tiedä. Tai sitten sanon, että jos jokin, niin tämä (miespareille 2. Sam. 1:26). Yhtä kaikki, teksti puhuu hellittämättömästä uskollisuudesta, vakaasta päätöksestä pysyä yhdessä. Niin kuin Paula Koivuniemi sanoisi: "Kaiken me jaamme, toisiamme tukekaamme."
Ja kuten Bernhard Clairvauxlainen opettaa, mikään Raamatussa ei ole syyttä suotta. Siksi kannattaa tarkkailla, miksi Ruut vannoo uskollisuuttaan niin usealla, kerroksellisella ilmaisulla. Ensimmäinen on: Älä pakota minua eroamaan. Liiton lähtökohta, erityisesti avion, on se, että ero suljetaan pois mahdollisuutena. Riidellään, mutta ei erota. Mennään yhdessä. Otetaan yhteinen suunta elämässä ja kuljetaan yhdessä sitä kohti. Pysähdytään yhdessä. Suunnitelmat muuttuvat, puolisoiden voimat ja kyvyt ovat erilaisia. Silloin on odotettava toista. Kansa edustaa historiaa, alkuperää ja elettyä elämää. Haluan tuntea sen omakseni. Jumala on se joka antaa tulevaisuuden. Se olkoon yhteinen. Kuolemaan asti. Ruut käyttää vahvaa kieltä uskollisuudesta, josta vain kuolema erottaa. On kuitenkin syytä muistaa, että uskollisuudesta Jumalaa kohtaan ei erota kuolemakaan.
Bulgarialais-ranskalainen psykoanalyytikko ja filosofi Julia Kristeva tarjoaa Ruutin tarinaan toiseuden ja muukalaisuuden näkökulman. Kannattaa muistaa 5. Moos 23:3, jonka mukaan kukaan moabilainen - edes kymmenennessä polvessa - ei saanut kuulua Herran kansan joukkoon. Kuitenkin moabilaisesta Ruutista tuli Daavidin - ja Kristuksen - kantaäiti!
Pakolaisuus esiintyy Ruutin kirjassa kahteen otteeseen. Ensiksi kerrotaan, että Elimelek lähtee suorastaan maanpetturin elkein vaikeana aikana omasta maastaan muukalaiseksi (syytös, jota nykyäänkin pakolaiset kohtaavat), kaikista maista Moabiin. Traditiossa on ilmeisesti ymmärretty Elimelekin varhainen kuolema Jumalan rangaistukseksi tästä. Se on kuitenkin vasta toinen esinäytös. Sitten kolme leskeä, anoppi Noomi ja miniät Orpa ja Ruut lähtevät muuttuneiden suhdanteiden vuoksi elintasopakolaisiksi Juudeaan. Rabbit pohtivat kovasti, olivatko moabittaret kääntyneet Israelin uskoon. Se, että Noomi salli Orpan - ja olisi sallinut Ruutinkin - kääntyä takaisin pakanakansansa pariin, antaa ymmärtää, että eivät olleet. Kristeva tulkitsee Ruutin tarinan näin:
"Ulkomaalainen Ruut muistuttaa lukutaidottomillekin, että jumalallinen ilmestys edellyttää usein poikkeamista, jyrkän toisenlaisuuden hyväksymistä, muukalaisuuden tunnustamista - sellaisenkin, jota ensi alkuun on taipuvainen pitämään kaikkein vähäarvoisimpana. Kyseessä ei suinkaan ole yllytys poikkeamiseen tai käännyttämiseen, vaan kehotus antaa arvoa Toisen hedelmällisyydelle." (Muukalaisia itsellemme, s.80)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti