Lupaus ja usko kuuluvat yhteen sitä varten, että kaikki olisi armoa.
Usko on uskoa näkymättömään, mutta ei mihin tahansa näkymättömään. Credo quia absurdum ei ole mikään uskon perustelu, vaan sen hetkittäinen ilmiasu. Uskon perusta on Jumalan lupaus, josta pidetään kiinni.
Abrahamin perillisten joukkoon kuuluminen ei voi rajoittua historialliseen Israeliin, sillä silloin se olisi "lakia" eikä perustuisi lupaukseen. Sama pätee myös tiettyyn historialliseen traditioon, kirkkokuntaan tai oppiin sitoutumiseen. Ne eivät voi rajoittaa lupauksen voimassaoloa. (Barth)
Abraham antoi Jumalalle kunnian varmana siitä, että Jumala pystyy tekemään sen mitä on luvannut. Perustuiko hänen varmuutensa johonkin uskonnolliseen kokemukseen, intuitioon tai henkilökohtaiseen kutsumustietoisuuteen? Voi hyvinkin olla, että Abraham oli pikemminkin rikki ja epävarma. Varmuus perustui siihen, mitä Jumala oli luvannut. Nykyinen käännös sanoo, että hän sai voimaa uskostaan. Sanamuoto saattaa valitettavasti viedä ajatukset siihen, että kyse oli siitä, jaksaako Abraham (tai jaksammeko me) henkilökohtaisesti uskoa. Ratkaisevaa on kuitenkin uskon kohde, eli Jumalan lupaus.
Abraham toivoi, vaikkei toivoa ollut. "Kaikki ympärillämme sotii Jumalan lupausta vastaan. Hän lupaa meille kuolemattomuuden, mutta meitä ympäröi kuolema ja katoavaisuus. Hän julistaa meidät vanhurskaiksi edessään, mutta me hukumme syntiin. Hän vakuuttaa suosiotaan ja hyvää tahtoaan meitä kohtaan, mutta uhkaa meitä hänen vihansa ilmauksilla. Mitä me voimme tehdä? Hänen tahtonsa on, että me suljemme silmämme siltä, mitä me olemme tai omistamme, niin ettei mikään haittaisi tai jopa estäisi uskoamme." (Calvin)
Uskolla ei ole mitään tekemistä optimistisen itsepetoksen kanssa, sanoo Anders Nygrén. Abrahamilla oli realistinen käsitys siitä, mikä on mahdollista (ks. 1. Moos. 15:1-3). Hän ei kuitenkaan velvoittanut Jumalaa mahtumaan omaan käsityskykyynsä.
Esteettinen luenta: Jumala, joka tekee kuolleet eläviksi ja kutsuu olemattomat olemaan. Kirjaimellisesti "kutsuu olemattomat, ikään kuin ne olisivat." Tämä sanotaan estetiikassa lumeeksi (Schein). Mutta Jumalan lume on voimallinen. Kun Jumala katsoi (λογιζειν) hänet vanhurskaaksi, voidaan sanoa, että kauneus on vain katsojan silmissä, ts. vanhurskaus on jotain, jota ei ole olemassa. Mutta kun Jumala katsoo, hänen katseensa tekee todeksi sen, mitä se näkee. Ja hän näkee meidät Kristuksen tähden kauniina ja täydellisinä.
maanantai 28. lokakuuta 2019
maanantai 21. lokakuuta 2019
1. Kor. 1:4-9 (19. su helluntaista, 1.vsk 2.lk)
Minä kiitän aina teidän tähtenne Jumalaani siitä armosta, joka teille on annettu Kristuksessa Jeesuksessa.
Tämä teksti soljuu helposti korvien ohi. Sovinnaista paavalilaista kieltä, vastaanottajien uskon ja armolahjojen ylistystä. Niin voisi ollakin, jollei tajua, millaiselle seurakunnalle Paavali kirjoittaa. Korintti oli kaukana mistään alkukristillisestä ihanteesta. Se olisi nykyajan raukeassa kansankirkollisuudessakin tuomiokapitulin erikoistarkkailussa: siinä oli johtajuus hukassa, seurakunnassa oli useita keskenään kilpailevia puolueita (3:4-, valitettavasti Paavali ei saanut seurakuntaa aisoihin, Rooman piispa Klemens joutui myöhemmin ojentamaan korinttilaisia, jotka olivat omin päin panneet piispansa viralta). Kristityt nostivat toisiaan vastaan syytteitä maallisissa tuomioistuimissa (6:1-2), sukupuolisuhteet olivat vähintäänkin mielenkiintoisia (5:1) Jumalanpalveluksen vietto oli kaoottista: osa oli kokoontumisessa päissään, toiset nälissään (11:21).
Sanoma Kristuksesta on juurtunut lujasti teihin, ja teillä on armolahjojen koko rikkaus odottaessanne Herramme Jeesuksen Kristuksen ilmestymistä.
Just joo. Seurakunnan ydinporukka - tai sellaisena itseään pitävät - nimenomaan kerskailivat siitä, että heillä on erityinen Pyhän Hengen täyteys: kielillä puhutaan, profetoidaan ja ihmeitä tapahtuu. Rakkaudesta ei ole tietoakaan. Sen asian korostamiseksi apostolin piti pistää koko retorinen taitonsa peliin (luku 13).
Onko kyseessä captatio benevolentiae, pelkkä vastaanottajien pehmittäminen, että he voisivat ottaa vastaan apostolin nuhteet? Ehkä niinkin. Jos Paavali aloittaisi: "Saatanan tunarit!" hän todennäköisesti menettäisi mahdollisuuden puhutella korinttilaisia. Retoriikalla on oma arvonsa, mutta näkisin, että kyseessä on jotain enemmän, "Kristuksen todistus" (martyrion tou Khristou) tarkoittaa paitsi Kristuksesta todistamista, myös sitä, että hän todistaa meissä. Kristus meissä ei ole jouten. Pahasti langenneissa ja eksyneissäkin ihmisissä hän tekee työtään. Sen tähden seuraavat apostolin sanat eivät ole pelkkää retoriikkaa, vaan ilmaus hellittämättömästä uskosta:
Jumala on myös vahvistava teitä loppuun saakka, niin ettei teissä ole moitteen sijaa Herramme Jeesuksen Kristuksen tulemisen päivänä. Jumala on kutsunut teidät Poikansa Kristuksen Jeesuksen, meidän Herramme, yhteyteen, ja hän pysyy sanassaan.
Tämä teksti soljuu helposti korvien ohi. Sovinnaista paavalilaista kieltä, vastaanottajien uskon ja armolahjojen ylistystä. Niin voisi ollakin, jollei tajua, millaiselle seurakunnalle Paavali kirjoittaa. Korintti oli kaukana mistään alkukristillisestä ihanteesta. Se olisi nykyajan raukeassa kansankirkollisuudessakin tuomiokapitulin erikoistarkkailussa: siinä oli johtajuus hukassa, seurakunnassa oli useita keskenään kilpailevia puolueita (3:4-, valitettavasti Paavali ei saanut seurakuntaa aisoihin, Rooman piispa Klemens joutui myöhemmin ojentamaan korinttilaisia, jotka olivat omin päin panneet piispansa viralta). Kristityt nostivat toisiaan vastaan syytteitä maallisissa tuomioistuimissa (6:1-2), sukupuolisuhteet olivat vähintäänkin mielenkiintoisia (5:1) Jumalanpalveluksen vietto oli kaoottista: osa oli kokoontumisessa päissään, toiset nälissään (11:21).
Sanoma Kristuksesta on juurtunut lujasti teihin, ja teillä on armolahjojen koko rikkaus odottaessanne Herramme Jeesuksen Kristuksen ilmestymistä.
Just joo. Seurakunnan ydinporukka - tai sellaisena itseään pitävät - nimenomaan kerskailivat siitä, että heillä on erityinen Pyhän Hengen täyteys: kielillä puhutaan, profetoidaan ja ihmeitä tapahtuu. Rakkaudesta ei ole tietoakaan. Sen asian korostamiseksi apostolin piti pistää koko retorinen taitonsa peliin (luku 13).
Onko kyseessä captatio benevolentiae, pelkkä vastaanottajien pehmittäminen, että he voisivat ottaa vastaan apostolin nuhteet? Ehkä niinkin. Jos Paavali aloittaisi: "Saatanan tunarit!" hän todennäköisesti menettäisi mahdollisuuden puhutella korinttilaisia. Retoriikalla on oma arvonsa, mutta näkisin, että kyseessä on jotain enemmän, "Kristuksen todistus" (martyrion tou Khristou) tarkoittaa paitsi Kristuksesta todistamista, myös sitä, että hän todistaa meissä. Kristus meissä ei ole jouten. Pahasti langenneissa ja eksyneissäkin ihmisissä hän tekee työtään. Sen tähden seuraavat apostolin sanat eivät ole pelkkää retoriikkaa, vaan ilmaus hellittämättömästä uskosta:
Jumala on myös vahvistava teitä loppuun saakka, niin ettei teissä ole moitteen sijaa Herramme Jeesuksen Kristuksen tulemisen päivänä. Jumala on kutsunut teidät Poikansa Kristuksen Jeesuksen, meidän Herramme, yhteyteen, ja hän pysyy sanassaan.
tiistai 15. lokakuuta 2019
Gal 5:1-6 (18. su helluntaista, 1. vsk 2.lk)
Vapauteen Kristus meidät vapautti.
Mitä on vapaus? Venäläis-brittiläinen filosofi Isaiah Berlin puhui 1950-luvulla negatiivisesta ja positiivisesta vapaudesta. Niitä voi havainnollistaa mielikuvalla siitä, että ajelet autolla tietä pitkin ja käännyt joka tienhaarasta sinne, minne sinua huvittaa. Negatiivinen vapaus ajella tarkoittaa sitä, että mikään tai kukaan ei estä sinua ajamasta sinne mihin sinua huvittaa: tiet ovat kunnossa, bensaa riittää, takapenkiltä ei tule ohjeita eikä poliiseja ole mailla halmeilla. Positiivinen vapaus tuo toimintaan mukaan päämäärän: se tarkoittaa, että sinulla on vapaus valita se tie, mikä vie sinut määränpäähäsi. Et ajele vain ajan kuluksi, vaan saavuttaaksesi tavoitteesi. Tuo tavoite toisaalta rajoittaa vapauttasi: et voi valita mitä tietä tahansa. Mutta positiivinen vapaus tarkoittaa juuri sitä, että ihmisellä on vapaus saavuttaa se, mikä tekee hänet todella onnelliseksi ja oikeus kukoistaa elämässään.
Voi ajatella, että positiivisesta vapaudesta Paavali puhui sanoessaan: "'Kaikki on minulle luvallista' - mutta kaikki ei ole hyödyksi. 'Kaikki on minulle luvallista' - mutta en saa antaa minkään hallita itseäni." (1. Kor. 6:12) Samoin Pietari puhuu niistä, joille vapaus on pahuuden verhona (1. Piet. 2:16). Seuratessaan mielitekojaan ihminen ei ole vapaa. Negatiivisesti vapaata ihmistä viedään kuin pässiä narussa, jollei hänellä itsellään ole narua - ohjenuoraa - jota hän seuraa.
Mutta riskinsä on myös positiivisessa vapaudessa. Jos todellinen vapaus on sitä, että ihminen on vapaa tekemään hyvää ja toteuttamaan ihmisenä olemisen pyhää kutsumusta, mistä hän tietää, miten toimia? On vaarana, että joku toinen tulee kertomaan minulle, miten minun pitäisi elää. Perheeni, puolueeni, kirkkoni tai media kertoo minulle, mitä kannattaa tavoitella ja miten siihen pääsee. Näin galatalaisille oli käymässä, kun Paavalin piti jankuttaa heille, että Kristus vapautti meidät vapauteen. Se on vaikea laji tuo vapaus. "Ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko". Eikö löytyisi mitään konkreettisempaa?
Mitä on vapaus? Venäläis-brittiläinen filosofi Isaiah Berlin puhui 1950-luvulla negatiivisesta ja positiivisesta vapaudesta. Niitä voi havainnollistaa mielikuvalla siitä, että ajelet autolla tietä pitkin ja käännyt joka tienhaarasta sinne, minne sinua huvittaa. Negatiivinen vapaus ajella tarkoittaa sitä, että mikään tai kukaan ei estä sinua ajamasta sinne mihin sinua huvittaa: tiet ovat kunnossa, bensaa riittää, takapenkiltä ei tule ohjeita eikä poliiseja ole mailla halmeilla. Positiivinen vapaus tuo toimintaan mukaan päämäärän: se tarkoittaa, että sinulla on vapaus valita se tie, mikä vie sinut määränpäähäsi. Et ajele vain ajan kuluksi, vaan saavuttaaksesi tavoitteesi. Tuo tavoite toisaalta rajoittaa vapauttasi: et voi valita mitä tietä tahansa. Mutta positiivinen vapaus tarkoittaa juuri sitä, että ihmisellä on vapaus saavuttaa se, mikä tekee hänet todella onnelliseksi ja oikeus kukoistaa elämässään.
Voi ajatella, että positiivisesta vapaudesta Paavali puhui sanoessaan: "'Kaikki on minulle luvallista' - mutta kaikki ei ole hyödyksi. 'Kaikki on minulle luvallista' - mutta en saa antaa minkään hallita itseäni." (1. Kor. 6:12) Samoin Pietari puhuu niistä, joille vapaus on pahuuden verhona (1. Piet. 2:16). Seuratessaan mielitekojaan ihminen ei ole vapaa. Negatiivisesti vapaata ihmistä viedään kuin pässiä narussa, jollei hänellä itsellään ole narua - ohjenuoraa - jota hän seuraa.
Mutta riskinsä on myös positiivisessa vapaudessa. Jos todellinen vapaus on sitä, että ihminen on vapaa tekemään hyvää ja toteuttamaan ihmisenä olemisen pyhää kutsumusta, mistä hän tietää, miten toimia? On vaarana, että joku toinen tulee kertomaan minulle, miten minun pitäisi elää. Perheeni, puolueeni, kirkkoni tai media kertoo minulle, mitä kannattaa tavoitella ja miten siihen pääsee. Näin galatalaisille oli käymässä, kun Paavalin piti jankuttaa heille, että Kristus vapautti meidät vapauteen. Se on vaikea laji tuo vapaus. "Ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko". Eikö löytyisi mitään konkreettisempaa?
tiistai 8. lokakuuta 2019
Luuk. 7: 11-16 (17. su helluntaista, 1. vsk ev)
Naisen nähdessään Herran kävi häntä sääliksi
Evankeliumeissa esiintyy sana, jota ei käytetä kenestäkään muusta kuin Herrastamme Jeesuksesta. Sana esiintyy kymmenisen kertaa ja se on vahva ilmaus, joka tarkoittaa kirjaimellisesti "tuntea jokin sisälmyksissään" (splangkhizein). Tuo kreikankielinen termi liittyy heprean sanaan, jolla Vanhassa testamentissa kuvataan sitä, miten Jahve tuntee sisimmässään kansansa kärsimykset. Se on intiimi kärsimyksen kokemus, äidillinen kokemus, äidin kärsimys joka tuntee lastensa tuskan omissa sisuskaluissaan. Jumala ilmaistaan siis äitinä, joka tuntee kansansa kärsimykset.
Kun Jeesus näkee kansanjoukot, joilla ei ole ruokaa, hän tuntee nälän oman itsensä pohjassa asti. Kun hän näkee sokeat ja spitaaliset, hän tuntee näiden taistelun omassa sisimmässään. Nähdessään rammat Jeesus tuntee heidän tuskansa sydämessään. Kun Jeesus näkee Nainin lesken, ja kuinka hänen ainoaa poikaansa kannetaan hautaan, hän tuntee tämän kivun sisälmyksissään, hän vapisee sisimmässään ja tulee liikutetuksi luita ja ytimiä myöten.
Lukiessamme tätä ihmekertomusta luemme, miten Jeesus on tuntenut ihmisten tuskan. Siinä on tapahtuman ydin, ei se muutos, joka seurasi sen jälkeen, vaan tuo ensimmäinen tapahtuma: Herra on kokenut kansansa kärsimykset sisimmässään. sydämessään, "munaskuissaan". Hän on vavissut, hän on tullut järkytetyksi. Sanat "hänen kävi sääliksi" ovat kalpeita verrattuna kreikankieliseen sanaan. Hän on liikuttunut, järkyttynyt. hän tärisee tästä sisäisestä vavistuksesta, josta on kummunnut uusi elämä. Jeesus tunsi kärsikyksen näin perusteellisesti. Hän vapisi niin perusteelliesti, että hän sai aikaan uuden elämän. Häneen sattui, ja tästä sisäisestä ja jumalallisesta liikuttumisesta virtasi paraneminen ja muutos.
(Henri Nouwen: Compassion)
Evankeliumeissa esiintyy sana, jota ei käytetä kenestäkään muusta kuin Herrastamme Jeesuksesta. Sana esiintyy kymmenisen kertaa ja se on vahva ilmaus, joka tarkoittaa kirjaimellisesti "tuntea jokin sisälmyksissään" (splangkhizein). Tuo kreikankielinen termi liittyy heprean sanaan, jolla Vanhassa testamentissa kuvataan sitä, miten Jahve tuntee sisimmässään kansansa kärsimykset. Se on intiimi kärsimyksen kokemus, äidillinen kokemus, äidin kärsimys joka tuntee lastensa tuskan omissa sisuskaluissaan. Jumala ilmaistaan siis äitinä, joka tuntee kansansa kärsimykset.
Kun Jeesus näkee kansanjoukot, joilla ei ole ruokaa, hän tuntee nälän oman itsensä pohjassa asti. Kun hän näkee sokeat ja spitaaliset, hän tuntee näiden taistelun omassa sisimmässään. Nähdessään rammat Jeesus tuntee heidän tuskansa sydämessään. Kun Jeesus näkee Nainin lesken, ja kuinka hänen ainoaa poikaansa kannetaan hautaan, hän tuntee tämän kivun sisälmyksissään, hän vapisee sisimmässään ja tulee liikutetuksi luita ja ytimiä myöten.
Lukiessamme tätä ihmekertomusta luemme, miten Jeesus on tuntenut ihmisten tuskan. Siinä on tapahtuman ydin, ei se muutos, joka seurasi sen jälkeen, vaan tuo ensimmäinen tapahtuma: Herra on kokenut kansansa kärsimykset sisimmässään. sydämessään, "munaskuissaan". Hän on vavissut, hän on tullut järkytetyksi. Sanat "hänen kävi sääliksi" ovat kalpeita verrattuna kreikankieliseen sanaan. Hän on liikuttunut, järkyttynyt. hän tärisee tästä sisäisestä vavistuksesta, josta on kummunnut uusi elämä. Jeesus tunsi kärsikyksen näin perusteellisesti. Hän vapisi niin perusteelliesti, että hän sai aikaan uuden elämän. Häneen sattui, ja tästä sisäisestä ja jumalallisesta liikuttumisesta virtasi paraneminen ja muutos.
(Henri Nouwen: Compassion)
sunnuntai 29. syyskuuta 2019
Ilm.12:9 (mikkelinp. 1.vsk 2.lk)
"Tuo muinaisaikojen käärme, jota kutsutaan Paholaiseksi ja Saatanaksi"
Enkelien sunnuntai valaisee myös pahojen enkelien syntyä.
Paholaisen hahmo on Raamatussa jonkinlainen itsestäänselvyys, jota ei selitetä. Juutalainen ja kristillinen tulkintahistoria on niputtanut paratiisikertomuksen käärmeen, Jobin kirjassa Jumalan poikien joukossa olevan Saatanan ja Hesekielin kirjassa kuvatun, oman kauneutensa sokaiseman, Tyroksen kuninkaan samaksi hahmoksi. Mutta miten Saatanasta tuli paholainen, pimeyden ruhtinas?
Raamattu ei tunnusta Jumalan tasaveroista pahaa vastustajaa. Ilmestyskirjassakin Paholaista vastaan sotii - ei Jumala, vaan - ylienkeli Mikael, joka on vastustajana samalla tasolla. Molemmat ovat Jumalan luomia.
Hes. 28:n pohjalta Saatana tulkittiin langenneeksi enkeliksi, joka menetti asemansa Jumalan kauneimpana enkelinä. Apokryfisessä juutalaisessa kirjoituksessa Aadamin ja Eevan elämä kuvataan, miten Saatanan lankeemus liittyy ihmisen luomiseen. Mikael kunnioitti ihmistä ja kutsui Saatanan kaikkien enkelijoukkojen eteen kunnioittamaan Jumalan kuvaa. Mutta Saatana kieltäytyi kunnioittamasta Aadamia. "En kunnioita sellaista, joka on minua vähäisempi ja nuorempi."
Varhaisen kirkon isät tunsivat tämän kertomuksen. Eirenaios sanoo, että Saatana oli enkeli, joka oli kateellinen ihmiselle tämän Jumalalta saamien suurten lahjojen vuoksi. Kertomukseen lisäsi dramaattisuutta se seikka, että Saatana oli juuri se enkeli, joka oli saanut maan vastuulleen. Gregorios Nyssalainen ymmärsi, että Saatana oli ylpeä kauniista alueestaan eikä voinut hyväksyä, että sitä hallitsemaan tuli olento, joka oli luotu maasta, eli enkeliä alemmasta aineesta.
Tämä tulkinta Saatanan lankeemuksesta päätyi lopulta Koraaniin;
"Me olemme luoneet teidät ja muovanneet teidän hahmonne. Sitten me sanoimme enkeleille: 'Kumartakaa Aadamia', ja muut kumarsivat paitsi Iblis [saatana], joka ei ollut kumartajien joukossa. Jumala kysyi: 'Mikä esti sinua kumartamasta, vaikka olin käskenyt? Iblis vastasi: 'Minä olen parempi kuin hän; Sinä loit minut tulesta mutta hänet savesta.' Jumala sanoi: 'Syöksy alas täältä! Ei sinun olisi sopinut ylpistyä. Mene pois; sinusta tulee halpa-arvoinen.'" (Koraani 7:11-13)
Enkeliopissaan juutalaisuus, kristinusko ja islam soittelevat samoja säveliä.
Enkelien sunnuntai valaisee myös pahojen enkelien syntyä.
Paholaisen hahmo on Raamatussa jonkinlainen itsestäänselvyys, jota ei selitetä. Juutalainen ja kristillinen tulkintahistoria on niputtanut paratiisikertomuksen käärmeen, Jobin kirjassa Jumalan poikien joukossa olevan Saatanan ja Hesekielin kirjassa kuvatun, oman kauneutensa sokaiseman, Tyroksen kuninkaan samaksi hahmoksi. Mutta miten Saatanasta tuli paholainen, pimeyden ruhtinas?
Raamattu ei tunnusta Jumalan tasaveroista pahaa vastustajaa. Ilmestyskirjassakin Paholaista vastaan sotii - ei Jumala, vaan - ylienkeli Mikael, joka on vastustajana samalla tasolla. Molemmat ovat Jumalan luomia.
Hes. 28:n pohjalta Saatana tulkittiin langenneeksi enkeliksi, joka menetti asemansa Jumalan kauneimpana enkelinä. Apokryfisessä juutalaisessa kirjoituksessa Aadamin ja Eevan elämä kuvataan, miten Saatanan lankeemus liittyy ihmisen luomiseen. Mikael kunnioitti ihmistä ja kutsui Saatanan kaikkien enkelijoukkojen eteen kunnioittamaan Jumalan kuvaa. Mutta Saatana kieltäytyi kunnioittamasta Aadamia. "En kunnioita sellaista, joka on minua vähäisempi ja nuorempi."
Varhaisen kirkon isät tunsivat tämän kertomuksen. Eirenaios sanoo, että Saatana oli enkeli, joka oli kateellinen ihmiselle tämän Jumalalta saamien suurten lahjojen vuoksi. Kertomukseen lisäsi dramaattisuutta se seikka, että Saatana oli juuri se enkeli, joka oli saanut maan vastuulleen. Gregorios Nyssalainen ymmärsi, että Saatana oli ylpeä kauniista alueestaan eikä voinut hyväksyä, että sitä hallitsemaan tuli olento, joka oli luotu maasta, eli enkeliä alemmasta aineesta.
Tämä tulkinta Saatanan lankeemuksesta päätyi lopulta Koraaniin;
"Me olemme luoneet teidät ja muovanneet teidän hahmonne. Sitten me sanoimme enkeleille: 'Kumartakaa Aadamia', ja muut kumarsivat paitsi Iblis [saatana], joka ei ollut kumartajien joukossa. Jumala kysyi: 'Mikä esti sinua kumartamasta, vaikka olin käskenyt? Iblis vastasi: 'Minä olen parempi kuin hän; Sinä loit minut tulesta mutta hänet savesta.' Jumala sanoi: 'Syöksy alas täältä! Ei sinun olisi sopinut ylpistyä. Mene pois; sinusta tulee halpa-arvoinen.'" (Koraani 7:11-13)
Enkeliopissaan juutalaisuus, kristinusko ja islam soittelevat samoja säveliä.
lauantai 28. syyskuuta 2019
Virsi 136 (Mikkelinp. päivän virsi)
Ainoa Philipp Melanchthonin (1497-1560) teksti virsikirjassa on mikkelinpäivän virsi 136 "Sinua enkeleistä". Enkeleistä höpistään joskus puolivillaisia. Augsburgin Tunnustuksen kirjoittaja tuskin tekee niin. Virren alkuperäisen tekstin raakakäännös kuuluu näin:
1. Me ylistämme sinua, kaiken luoja, enkeleistä,
jotka olet kädelläsi tehnyt palvelijoiksesi,
tulenliekeiksi, puhtaaksi sotajoukoksi.
2. Jotka värisevät sinun valonsäteissäsi
ja katselevat sinua iloisin silmin, nauttivat
kuulla ääntäsi ja ammentavat viisauden lähteestä.
3. Tämän joukon et anna olla jouten
etkä lennellä turhaan ilmassa, leikkiä eetterissä
umpimähkään tuulten keskellä.
4. Vaan käsket heidät Kristuksen seuraajien luokse
tukemaan hurskaita, jotka kunnioittavat
lakejasi ja haluavat niitä oppia.
5. Sillä vihaa ja kiukkua hehkuen käy saatana,
jonka kautta synti ja kuolema tuli maailmaan,
aina varustuksiasi vastaan.
6. Täällä, kotona, kaupungissa ja kirkossa
se tahtoo perinjuurin hävittää kansan tavat
ja lain kunnioituksen.
7. Mutta enkelit valvovat meitä
johtajaansa Kristusta seuraten
torjuen veriset saatanan aseet.
8. Enkelit pelastivat Lootin Sodomasta,
varjelivat Elisan vihollisen joukoilta.
Enkelien ympäröimänä hän kantoi pelotta sotalippua.
9. Turvassa leijonien keskellä
Daniel oli enkelien ympäröimänä.
Näin varjelee Jumala aina meitä, palvelijoitaan.
10. Tästä sinun lahjastasi me yhdessä
liittäen äänemme enkelien kuoroon
kiitämme ja ylistämme sinua, Luoja.
11. Aseta kirkkoosi enkelisi aina vartijaksi
kansallesi, joka sanaasi viljelee.
Sitä pyydämme koko sydämestä.
(alkuteksti Dicimus grates tibi, CR 10, 584-586)
1. Me ylistämme sinua, kaiken luoja, enkeleistä,
jotka olet kädelläsi tehnyt palvelijoiksesi,
tulenliekeiksi, puhtaaksi sotajoukoksi.
2. Jotka värisevät sinun valonsäteissäsi
ja katselevat sinua iloisin silmin, nauttivat
kuulla ääntäsi ja ammentavat viisauden lähteestä.
3. Tämän joukon et anna olla jouten
etkä lennellä turhaan ilmassa, leikkiä eetterissä
umpimähkään tuulten keskellä.
4. Vaan käsket heidät Kristuksen seuraajien luokse
tukemaan hurskaita, jotka kunnioittavat
lakejasi ja haluavat niitä oppia.
5. Sillä vihaa ja kiukkua hehkuen käy saatana,
jonka kautta synti ja kuolema tuli maailmaan,
aina varustuksiasi vastaan.
6. Täällä, kotona, kaupungissa ja kirkossa
se tahtoo perinjuurin hävittää kansan tavat
ja lain kunnioituksen.
7. Mutta enkelit valvovat meitä
johtajaansa Kristusta seuraten
torjuen veriset saatanan aseet.
8. Enkelit pelastivat Lootin Sodomasta,
varjelivat Elisan vihollisen joukoilta.
Enkelien ympäröimänä hän kantoi pelotta sotalippua.
9. Turvassa leijonien keskellä
Daniel oli enkelien ympäröimänä.
Näin varjelee Jumala aina meitä, palvelijoitaan.
10. Tästä sinun lahjastasi me yhdessä
liittäen äänemme enkelien kuoroon
kiitämme ja ylistämme sinua, Luoja.
11. Aseta kirkkoosi enkelisi aina vartijaksi
kansallesi, joka sanaasi viljelee.
Sitä pyydämme koko sydämestä.
(alkuteksti Dicimus grates tibi, CR 10, 584-586)
maanantai 23. syyskuuta 2019
Ef. 5: 15-20 (15. su helluntaista 1.vsk. 2.lk)
Katsokaa tarkoin, miten elätte: älkää eläkö tyhmien tavoin, vaan niin kuin viisaat. Käyttäkää oikein jokainen hetki, sillä tämä aika on paha. Älkää olko järjettömiä, vaan ymmärtäkää, mikä on Herran tahto. Älkää juopuko viinistä, sillä siitä seuraa rietas meno, vaan antakaa Hengen täyttää itsenne. Veisatkaa yhdessä psalmeja, ylistysvirsiä ja hengellisiä lauluja, soittakaa ja laulakaa täydestä sydämestä Herralle ja kiittäkää aina ja kaikesta Jumalaa, Isää, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä.
Ylistyksen laulaminen on oikeaa ajanvietettä. Apostoli tekee ensin rinnastuksen viininjuonnin ja Hengellä täyttymisen välillä. Marx sanoi, että uskonto on oopiumia kansalle, mutta totta puhuen, keskikalja on oopiumia kansalle. Pienessä pöhnässä elämä vaikuttaa siedettävältä. Hengellä täyttyminen on sukua juopumiselle (katso vaikka kansan reaktiot helluntaina, Apt.2), mutta luonteeltaan pysyvämpää ja luovempaa. Henki ei turruta aisteja, vaan avaa ne - raittiisti ja pysyvästi, toisin kuin LSD tai muut hallusinogeenit.
Keinona täyttyä Hengellä apostoli esittää laulamisen Herralle. Tässä on kirkkomusiikin - ja kaiken musiikin - teologinen perustelu. Osa käsikirjoituksista sanoo, että pitää laulaa "sydämissä" (ἐν ταις καρδιαις), mikä sai eräät varhaiset kirkkoisät opettamaan, että laulaminen täytyy tapahtua enemmän sydämellä kuin suulla - mielummin ääneti. Uskovaisilla on ollut aina epäluuloisuutta musiikin tuottamaa mielihyvää kohtaan. Käännös "laulakaa täydestä sydämestä" tavoittaa idean paremmin: laulamisessa pitää olla koko persoona mukana. Ja äänellään variskin laulaa.
Miten eroavat toisistaan "psalmit", "ylistysvirret" ja "hengelliset laulut"? Lutherin mukaan psalmit viittaavat Psalmien kirjaan, ylistysvirret muihin Raamatun lauluihin ja hengelliset laulut niihin lauluihin, joita syntyy kirkossa jatkuvasti. Että sana puhuttelisi, lohduttaisi ja rohkaisisi kristittyjä, uusia lauluja tarvitaan jatkuvasti.
[lisää kirjassani "Luther's Theology of Music. Spiritual Beauty and Pleasure. De Gruyter 2013]
Ylistyksen laulaminen on oikeaa ajanvietettä. Apostoli tekee ensin rinnastuksen viininjuonnin ja Hengellä täyttymisen välillä. Marx sanoi, että uskonto on oopiumia kansalle, mutta totta puhuen, keskikalja on oopiumia kansalle. Pienessä pöhnässä elämä vaikuttaa siedettävältä. Hengellä täyttyminen on sukua juopumiselle (katso vaikka kansan reaktiot helluntaina, Apt.2), mutta luonteeltaan pysyvämpää ja luovempaa. Henki ei turruta aisteja, vaan avaa ne - raittiisti ja pysyvästi, toisin kuin LSD tai muut hallusinogeenit.
Keinona täyttyä Hengellä apostoli esittää laulamisen Herralle. Tässä on kirkkomusiikin - ja kaiken musiikin - teologinen perustelu. Osa käsikirjoituksista sanoo, että pitää laulaa "sydämissä" (ἐν ταις καρδιαις), mikä sai eräät varhaiset kirkkoisät opettamaan, että laulaminen täytyy tapahtua enemmän sydämellä kuin suulla - mielummin ääneti. Uskovaisilla on ollut aina epäluuloisuutta musiikin tuottamaa mielihyvää kohtaan. Käännös "laulakaa täydestä sydämestä" tavoittaa idean paremmin: laulamisessa pitää olla koko persoona mukana. Ja äänellään variskin laulaa.
Miten eroavat toisistaan "psalmit", "ylistysvirret" ja "hengelliset laulut"? Lutherin mukaan psalmit viittaavat Psalmien kirjaan, ylistysvirret muihin Raamatun lauluihin ja hengelliset laulut niihin lauluihin, joita syntyy kirkossa jatkuvasti. Että sana puhuttelisi, lohduttaisi ja rohkaisisi kristittyjä, uusia lauluja tarvitaan jatkuvasti.
[lisää kirjassani "Luther's Theology of Music. Spiritual Beauty and Pleasure. De Gruyter 2013]
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)