Efraim Syyrialaisen paastorukous (Tuhkakeskiviikko)

Minun elämäni Herra ja valtias, varjele minut toimettomuuden, velttouden, vallanhimon ja turhanpuhumisen hengestä. Anna minulle, sinun palvelijallesi, kohtuuden, nöyryyden, kärsivällisyyden ja rakkauden henki. Herra ja Kuningas, salli minun nähdä rikokseni ja olla veljeäni tuomitsematta, sillä kiitetty olet sinä iankaikkisesta iankaikkiseen.

Tämä rukous on vanha, oletettavasti se on peräisin 300-luvulta ja tunnetaan nimellä Efraim Syyrialaisen rukous. Rukouksen rakenne on yksinkertainen: siinä pyydetään varjelusta ja vapautumista neljästä Jumalan vastaisesta asiasta, pyydetään Jumalaa antamaan neljä hyvää asiaa ja lopuksi tiivistetään rukous haluun nähdä oma syntinsä ja olla tuomitsematta lähimmäistä.

Ensimmäinen asia, josta halutaan vapautua, on toimettomuus. Se tarkoittaa laiskuutta ja passiivisuutta. Se, että toimettomuus on paha asia, on itsestäänselvyys kaikilla elämän alueilla. Niin urheilussa, politiikassa, taloudenhoidossa kuin oman fyysisen kunnon hoidossakin pätee se totuus, että jos ei tee mitään, asiat eivät pysy ennallaan, vaan huononevat. Hyvää kohti täytyy aina pyrkiä ja ponnistella. Hyvä ja paha ovat tässä suhteessa selvästi epätasapainossa. Jos haluaa tulla kilvoitella uskossa ja tulla paremmaksi kristityksi, eteneminen on tuskallisen hidasta – yksi askel eteen ja kaksi taakse. Mutta jos haluaisi tulla vaikkapa alkoholistiksi, se onnistuisi muutamassa viikossa. Kaikki laihduttajat tietävät, että muutamankin kilon pudottaminen on kovan työn takana, mutta lisää kiloja saa ihan ilman minkäänlaista vaivaa. Hyvän puolesta täytyy taistella, huonon saa pyytämättäkin.

Toimettomuuden vastustaminen ei tarkoita, ettei joskus olisi oikein olla paikallaan ja hiljaa, touhuamatta mitään. Hengellinen toimettomuus on toinen asia. Tämän rukouksen tarkoittamassa mielessä toimeton ihminen ei koe, että mikään muutos elämässä olisi mahdollinen tai edes toivottava. Jumalan sana valuu kuin vesi hanhen selästä, liikuttamatta tai koskettamatta millään tavalla. Sellaiselta toivomme varjelusta.

Velttous voitaisiin kääntää myös sanalla masennus. Arastelen kuitenkin tämän sanan käyttöä, koska masennus (depressio) on myös lääketieteellisesti määriteltävä sairaus, jota sairastava ihminen ei kaipaa yhtään lisää alas painamista papin suusta. Hengellinen velttous tai masennus tarkoittaa sitä, että ihminen ei näe mitään hyvää tai myönteistä elämässä, Jumalassa tai itsessään. Ja se on yksinkertaisesti vale. Uskon, että myös masennusta sairastava voi saada apua – kaikkien muiden käytettävissä olevien hoitokeinojen lisäksi – tästä selvästä muistutuksesta: masennus valehtelee. Ei ole totta, että maailmassa ei ole mitään hyvää.  Se, että kristikunnan yhteisessä rukouksessa pyydetään varjelusta velttouden hengeltä, tarkoittaa, että meillä kaikilla – tai ainakin hyvin monilla – on taipumusta masentumiseen: emme näe valoa emmekä osaa edes kaivata sitä. Siltä pyydämme varjelusta. Lutherin mukaan Isä meidän – rukouksen pyyntö ”äläkä saata meitä kiusaukseen” tarkoitti nimenomaan varjeluksen pyytämistä epauskoa ja epätoivoa vastaan.

Seuraavaksi pyydetään varjelusta vallanhimolta. Se on Efraim Syyrialaisen mukaan looginen seuraus toimettomuudesta ja velttoudesta. Tämä voi kuulostaa kummalliselta: miten muka vallanhimoinen ihminen olisi veltto? Eikö mielikuvamme vallanhimoisesta ihmisestä ole pikemminkin hyvin tarmokas ja toimekas?  Kun toimettomuus ja velttous myrkyttävät elämäni lähteen, ne pakottavat minut hakemaan korvausta vääristä asioista. Kaikista asioista tulee itsekkään haluni välikappaleita. Suhteeni toisiin ihmisiin vääristyy vallan ja hyväksikäytön kilpailuksi. Se ei välttämättä ilmene haluna määräillä muita. Myös osoittamalla välinpitämättömyyttä ja ylenkatsetta toisia kohtaan kohtelen heitä vain vallanhimoni välineinä.

Viimeisenä on turhanpuhuminen. Kyky puhua ja olla toisen – Jumalan ja lähimmäisen – puhuteltavana on korkeinta ihmisessä. Sana on yhteyden väline. Erossa jumalallisesta alkuperästään sanasta tulee kuitenkin turha. Se ei rakenna yhteyttä, vaan toimii vallanhimon välineenä.

Näiltä asioilta pyydämme varjelusta, tai niitä pyydämme Jumalaa ottamaan pois. Mutta rukous on enemmän. Siinä myös pyydämme saavamme jotain hyvää. Ensimmäiseksi pyydämme kohtuuden henkeä. Kohtuus kohtuullisen elämäntavan merkityksessä on asia, jota meidän aikamme ja maailmamme erityisesti tarvitsee. Ainakin me vauraan pohjoisen asukkaat voimme tulla toimeen paljon vähemmällä. Kohtuus voitaisiin kääntää myös eheäsydämisyys. Meidän sydämemme on rikki, hajalla, kykenemättömänä kokoamaan itseään. Kohtuus kokoaa sydämemme eheäksi ja palauttaa oikean arvojärjestyksen. Se arvojärjestys on ilmaistu rakkauden kaksoiskäskyssä: ”Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.”

Nöyryys on totuuden voittoa meissä. Nöyrä ihminen ymmärtää, että totuus on suurempi kuin minun käsitykseni siitä, eikä Jumala ole minun määrättävissäni. Mitä enemmän nöyrä ihminen oppii tietämään, sitä vähemmän hän tietää tietävänsä. Siksi nöyrä ihminen voi ottaa opiksi keneltä vain, eikä mikään tehtävä ole hänestä vähäpätöinen.

Kärsivällisyys on meidän aikanamme lähes käsittämätön hyve. Työelämä ei toimi kärsivällisyyden mukaan. Tulosta on saatava aikaan pian, ja jos yritys ei tee nopeasti tulosta, työntekijöitä sanotaan irti ja tuotanto siirretään edullisempiin maihin. Ihmissuhteissakaan kärsivällisyys ei ole korkeassa kurssissa. Muistatteko mitä norsupappi sanoi morsiusparille: ”Kärsikää toisianne.” Olemme unohtaneet tämän viisauden, ja vaihdamme partneria, kun ei ole enää kivaa. Luonnolliselta ihmiseltä puuttuu kärsivällisyys, ja siksi hän tuomitsee ja arvostelee toisia helposti. Jumala on kärsivällinen, koska hän tietää kaiken. ”Hän tuntee meidät ja tietää meidän alkumme, muistaa, että olemme maan tomua.” Mitä lähemmäksi Jumalaa tulemme, sitä enemmän meissä voi näkyä se rajaton kunnioitus kaikkia olentoja kohtaan, mikä on Jumalalle ominaista.

Viimeisenä tulee rakkaus. Jos olisin aloittanut tästä ja sanonut että kristinuskossa tärkeintä on rakkaus, kaikki olisivat pysyneet kärryillä koko ajan. Jos väitän, että elämässä tärkeintä on rakkaus, luulen, etten kohtaa täällä juuri vastaväitteitä. Rakkaus mainitaan kristillisissä hyveiden luetteloissa aina viimeisenä: ”Pyrkikää sen vuoksi osoittamaan uskossanne lujuutta, lujuudessa oikeaa tietoa, tiedossa itsehillintää, itsehillinnässä kestävyyttä, kestävyydessä jumalanpelkoa, jumalanpelossa keskinäistä kiintymystä, kiintymyksessä rakkautta.” (2.Piet.1:5-7)

Todellinen rakkaus ilmenee vasta pitkän tien päässä. Ei kaikki se, mistä iskelmissä lauletaan rakkautena, ole sitä, joka – apostolin sanoin – ”on kärsivällinen, lempeä, ei kadehdi, ei muistele kärsimäänsä pahaa.”  Se, että meistä tulisi rakkauden täyttämiä ihmisiä, vaatii taistelua toimettomuutta, velttoutta, vallanhimoa ja turhanpuhumista vastaan. Me tarvitsemme kohtuutta, nöyryyttä ja kärsivällisyyttä, että oppisimme rakastamaan. Rakkautta varten on kirkko ja sen sakramentit. Silloin kun ihmiset todella rakastavat toisiaan, kirkko on tullut tarpeettomaksi. Täällä maan päällä me tarvitsemme nöyryyttä ja kärsivällisyyttä, mutta taivaassa on pelkkää rakkautta. Kirkkoisä Augustinus tiivisti koko Raamatun elämänohjeet vielä rakkauden kaksoiskäskyäkin tiiviimmäksi käskyksi: ”Rakasta, ja tee mitä tahdot”. Niin se on. Mutta emme ole vielä siellä.

Efraim Syyrialaisen paastorukous päättyy pyyntöön: Salli minun nähdä rikokseni ja olla veljeäni tuomitsematta. Näin rukous palautuu jälleen keskelle arkista elämää. Uskon todellisuus koetellaan arkipäiväisessä suhteessa kaikkein lähimpiin. Siinä pyydetään ensiksikin kykyä tunnistaa ja tunnustaa omat virheensä. Ylpeys on synti, jolla on monia muotoja. Ylpeä ihminen voi sanoa, että ”kyllä minä tunnustaisin vikani, jos minulla olisi niitä.” Joskus ylpeä ihminen joutuu niin kasvokkain omien vikojensa kanssa, ettei hän voi niitä kiistää. Silloin hän säilyttää ylpeytensä sanomalla, että minä sentään tunnen vikani toisin kuin muut. Mutta siksi tässä rukouksessa pyydetäänkin: salli minun nähdä rikokseni ja olla veljeäni tuomitsematta. Sanotaan, että silloin kun ihminen ei enää tuomitse ketään, hän on niin lähellä Jumalaa kuin tässä ruumiissa on mahdollista olla.

1. Tim. 2:4 (Laskiaissunn. 3.vsk 2.lk)

 Jumala tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden.

Jos Jumala niin tahtoo, eivätkö kaikki siis pelastu? Maksimos Tunnustaja (n.580-662) viittaa tähän jakeeseen teoksessaan "400 ajatusta rakkaudesta":

"'Mutta minä sanon teille', sanoo Herra, 'rakastakaa vihollisianne, tehkää hyvää niille jotka vihaavat teitä, rukoilkaa vainoojienne puolesta.' Miksi hän antoi nämä käskyt? Vapauttaakseen sinut vihasta, murheellisuudesta, suuttumuksesta ja kaunasta ja suodakseen sinulle parasta mitä voit omistaa; täydellisen rakkauden, jota ei voi omistaa kuin se, joka rakastaa kaikkia ihmisiä yhtälaisesti, jäljitellen Jumalaa, joka rakastaa kaikkia ihmisiä yhtälaisesti ja 'tahtoo että he pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden.'" (I,61)

Maksimos liittyy idän kirkon suuriin opettajiin, jotka opettavat apokatastasis- oppia, eli sitä, että lopulta kaikki pelastuvat. Hän ei sano sitä suoraan, toisin kuin Origenes tai Iisak Niniveläinen. Ehkä syynä on se, että 600-luvulla origenismi oli jo tuomittu harhaopiksi, ja Maksimosta epäiltiin siitä. Hans Urs von Balthasar huomauttaa, että Maksimos viittaa oppiin kaikkien pelastumisesta asiana, jota "kunnioitamme vaikenemalla siitä." Maksimos ehkä ajatteli, että myös pelko on tarpeen kristitylle, emmekä saa mennä pidemmälle kuin mitä Raamattu sanoo. Joka tapauksessa, Paavalin tavoin me voimme ajatella, että armo on suurempi kuin synti, ja että kaikki kuolevat Aadamissa mutta tehdään eläviksi Kristuksessa, joka alistaa täydellisen luomakunnan Isän valtaan (Room.5, 1. Kor. 15).

Tästä täyttymyksestä Maksimos kirjoittaa "Ambigua"- teoksessaan:

"Niin maailma saavuttaa täyteytensä: jäsenet yhdistetään päähän, kukin ansionsa mukaan. Pyhän Hengen rakennustaidon kautta jokainen osa saa ansaitsemansa paikan sen mukaan kuin se on edennyt hyveessä. Niin jokainen meistä saaattaa täyttymykseen tuon Ruumiin, joka saattaa kaiken täyttymykseen jokaisessa meistä, täyttäen kaiken ja saavuttaen täyttymyksensä kaikessa."

Kirkko on pelastuksen salaisuus, mutta kirkon rajat eivät ole pelastuksen rajat.

1. Kor 13 (Laskiaissunnuntain 2. lk)

"Tätä on rakkaus: kun rakastava ja rakastettu eivät enää ole kaksi erillistä olentoa, vaan yksi persoona. Se ei ole koskaan mahdollista ilman rakkautta. Niinpä siis: saavuttaaksesi oman parhaasi, älä etsi sitä. Se joka etsii omaa etuaan ei löydä sitä. Siksi Paavali kirjoittaa: Kenenkään ei pidä etsiä omaa etuaan vaan toisen parasta (1. Kor. 10:24). Sillä sinun etusi on lähimmäisesi edussa, ja hänen etunsa sinun edussasi." (Johannes Krysostomus)
Rakkaus ei etsi omaansa. "Etu" on selittävä lisämääre. Yhtä mahdollista olisi tulkita tämä myös niin, että rakkaus ei pidä kiinni omasta näkemyksestään. Kun Origenes selittää tätä, hän palauttaa mieleen Mooseksen, joka sanoi Jumalalle kansansa puolesta: "Anna anteeksi heidän syntinsä. Mutta jos et anna, niin pyyhi minun nimeni kirjastasi." (2. Moos. 32:32) Sitä merkitsee se, ettei etsi omaa etuaan, vaan toisen parasta. Isän- tai äidinrakkaus voi parhaimmillaan olla tätä. Myös Paavali tarjoaa siitä esimerkin sanoessaan, että hän soisi mieluummin itse olevansa kirottu pois Kristuksen yhteydestä veljiensä puolesta (Room. 9:3).
 Korkein esimerkki rakkaudesta, joka ei pidä kiinni oikeudestaan itseensä, etuunsa tai periaatteisiinsa, on tietysti Kristus, joka "ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen vaan luopui omastaan" (Fil 2:6-7)

Matt. 13:31-33 (Seksagesimasunnuntai, 3 vsk evankeliumi)

Synoptista vertailua: Mt ja Mk kertovat saman tyyppisen vertaussikermän Jumalan valtakunnasta. Edellä on kylväjävertaus ja jäljessä tulee toteamus että Jeesus puhuu vertauksin. Lk sen sijaan sijoittaa vertauksen parantamisihmeen jälkeen matkalla kohti Jerusalemia. Mk ei kerro hapatteesta eikä Lk väitä että sinapinsiemen olisi pienin kaikista siemenistä [ehkä lääkärin koulutuksensa vuoksi]. Tuomaan evankeliumi mainitse että siemen putoaa "muokattuun maahan" (logion 20). Mt ja Lk sanvat, että taivaan linnut pesivät puun oksille, Mk:n mukaan sen varjossa. Tuom. ev. sanoo että puu tarjoaa suojan taivaan linnuille.
Pois pohdinta siitä onko sinapinsiemen todella kaikista siemenistä pienin ja kasvaako siitä suurin puutarhan kasvi. Joka tapauksessa vertaus kertoo, että Jumalan valtakunnan työ voi olla mitättömän tuntuita, mutta kun Jumala antaa kasvun, ei sitä estä mikään. (vrt. Jes. 55:10-11).
Kuva puusta, jonka oksilla linnut ja muut saavat suojan on VT:ssa käytetty muistuma Elämän Puusta (kriittisesti Hes 31:6 ja Dan 4:9) "Niiden äärellä asuvat taivaan linnut, ja visertävät lehvissä vesien partaalla" (Ps. 104:12). Sinapinsiemen oli Jeesuksen lemppari: opetuslapsiltaankin hän vaati uskoa edes sinapinsiemenen verran (Mt. 17:20)
Hapate: Tässäkin on paino sillä että oli pieni määrä hapatetta, joka sekoitettiin suureen määrään jauhoja (ilman mittoja Tuom. ev. 96) ja se hapatti koko taikinan. Paavali käyttää vertausta suhteessa pahuuteen (1.Kor 5:6) mutta Jeesus sanoo että Jumala tekee työtään hapatteen tavoin. Epäilemättä vertausten tähtäyspiste on Jumalan valtakunnan työntekijöissä. Tämä työ tuntuu niin olemattomalta, turhalta ja täysin epäonnistuneelta. Jumala kuitenkin valvoo sanaansa ja toteuttaa sen. Älä kysele, vaan mene ja julista Jumalan valtakuntaa.
Voi ajatella niinkin, että sinapinsiemen liittyy raamatuntulkintaan. Jotkut asiat ovat UT:ssa nupuillaan, idullaan, kuin siemenen tasolla. Jumalan tarkoitus on, että ne kasvavat ja kehittyvät. Uskollisuutta Raamatulle ei ole jääminen Raamatun ajan tasolle, vaan sen vaaliminen ja ruokkiminen, minkä Jumala on meille uskonut kasvatettavaksi. Esimerkiksi: Kristuksessa ei ole miestä eikä naista, ei juutalaista eikä kreikkalaista. Paavalin kuulijoille oli tärkeää kuulla, vettä vaikka tällaiset erot olivat todellisia, ne eivät ole "Kristuksessa" voimassa. On luonnollista ja suotavaa, että jossakin vaiheessa kristityt havahtuvat huomaamaan - niin kuin on tapahtunut - että jos tällaisilla eroilla ei ole Kristuksessa mitään merkitystä, miksi me pidämme niitä keskuudessamme voimassa?

Kynttilänpäivän estetiikka

Kynttilänpäivän tekstit ovat täynnä kontemplaatiota ja valon estetiikkaa. Päivän psalmi kehottaa: "Lähetää, kulkekaa Siionin ympäri, laskekaa sen tornit. Katsokaa sen muureja, tutkikaa sen palatseja." (Ps. 48:13-14) Jesaja puolestaan lupaa, että maan ääretkin näkevät pelastuksen, jonka meidän Jumalamme on tuonut (Jes. 52:10). Toisessa korinttilaiskirjeessä kerrotetaan Herran kirkkauden katselemisesta, joka muuttaa meidät saman eikonin kaltaiseksi.

Simeon ylistää, että hän on saanut nähdä Jumalan pelastuksen, "valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille." Simeonilla oli todella silmät nähdä, sillä oikeasti hän näki silmiensä edessä vain pienen poikalapsen. Siksipä 2. vuosikerran tekstit muistuttavat, että Herran ilmestyminen on myös Herran kätkeytymistä. 2. Moos. 33:ssa Jumala ei anna Mooseksen nähdä kasvojaan ja 1. Tim. 6 muistuttaa, että Jumalan asuinpaikka on lux inaccessibilis.

3. vuosikerta puolestaan paljastaa, miten sietämätön on Jumalan kirkkaus: "hän on kuin ahjon hehku", sanoo Malakia, ja Johannes muistuttaa: "jos sanomme elävämme hänen yhteydessään, mutta vaellamme pimeässä, me valehtelemme, emmekä seuraa totuutta."

Kyky esteettiseen kontemplaatioon on kristitylle luonteenomaista, opettaa herätyskristillisyyden profeetta Oswald Chambers:
"Luomakunta on pyhälle sakramentaalinen. Jos olemme Jumalan lapsia, niin meillä on suunnaton aarre luomakunnassa. Jokaisessa tuulenpuuskasssa, vuoden jokaisessa päivässä ja yössä, kaikissa taivaan ilmiöissä, maan kaikessa kukoistuksessa ja lakaistumisessa Jumala todella kohtaa meitä, jos vain yksinkertaisestai käytämme kuihtuneita mielikuviamme sen käsittämiseksi...Mielikuvien luominen on Jumalan pyhilleen antama voima, jotta he voisivat lähteä ulos itsestään katselemaan kaikkea sellaista, mitä eivät koskaan aikaisemmin ole havainneet."
Katso päivän rukoukset.