Efraim Syyrialaisen paastorukous (Tuhkakeskiviikko)

Minun elämäni Herra ja valtias, varjele minut toimettomuuden, velttouden, vallanhimon ja turhanpuhumisen hengestä. Anna minulle, sinun palvelijallesi, kohtuuden, nöyryyden, kärsivällisyyden ja rakkauden henki. Herra ja Kuningas, salli minun nähdä rikokseni ja olla veljeäni tuomitsematta, sillä kiitetty olet sinä iankaikkisesta iankaikkiseen.

Tämä rukous on vanha, oletettavasti se on peräisin 300-luvulta ja tunnetaan nimellä Efraim Syyrialaisen rukous. Rukouksen rakenne on yksinkertainen: siinä pyydetään varjelusta ja vapautumista neljästä Jumalan vastaisesta asiasta, pyydetään Jumalaa antamaan neljä hyvää asiaa ja lopuksi tiivistetään rukous haluun nähdä oma syntinsä ja olla tuomitsematta lähimmäistä.

Ensimmäinen asia, josta halutaan vapautua, on toimettomuus. Se tarkoittaa laiskuutta ja passiivisuutta. Se, että toimettomuus on paha asia, on itsestäänselvyys kaikilla elämän alueilla. Niin urheilussa, politiikassa, taloudenhoidossa kuin oman fyysisen kunnon hoidossakin pätee se totuus, että jos ei tee mitään, asiat eivät pysy ennallaan, vaan huononevat. Hyvää kohti täytyy aina pyrkiä ja ponnistella. Hyvä ja paha ovat tässä suhteessa selvästi epätasapainossa. Jos haluaa tulla kilvoitella uskossa ja tulla paremmaksi kristityksi, eteneminen on tuskallisen hidasta – yksi askel eteen ja kaksi taakse. Mutta jos haluaisi tulla vaikkapa alkoholistiksi, se onnistuisi muutamassa viikossa. Kaikki laihduttajat tietävät, että muutamankin kilon pudottaminen on kovan työn takana, mutta lisää kiloja saa ihan ilman minkäänlaista vaivaa. Hyvän puolesta täytyy taistella, huonon saa pyytämättäkin.

Toimettomuuden vastustaminen ei tarkoita, ettei joskus olisi oikein olla paikallaan ja hiljaa, touhuamatta mitään. Hengellinen toimettomuus on toinen asia. Tämän rukouksen tarkoittamassa mielessä toimeton ihminen ei koe, että mikään muutos elämässä olisi mahdollinen tai edes toivottava. Jumalan sana valuu kuin vesi hanhen selästä, liikuttamatta tai koskettamatta millään tavalla. Sellaiselta toivomme varjelusta.

Velttous voitaisiin kääntää myös sanalla masennus. Arastelen kuitenkin tämän sanan käyttöä, koska masennus (depressio) on myös lääketieteellisesti määriteltävä sairaus, jota sairastava ihminen ei kaipaa yhtään lisää alas painamista papin suusta. Hengellinen velttous tai masennus tarkoittaa sitä, että ihminen ei näe mitään hyvää tai myönteistä elämässä, Jumalassa tai itsessään. Ja se on yksinkertaisesti vale. Uskon, että myös masennusta sairastava voi saada apua – kaikkien muiden käytettävissä olevien hoitokeinojen lisäksi – tästä selvästä muistutuksesta: masennus valehtelee. Ei ole totta, että maailmassa ei ole mitään hyvää.  Se, että kristikunnan yhteisessä rukouksessa pyydetään varjelusta velttouden hengeltä, tarkoittaa, että meillä kaikilla – tai ainakin hyvin monilla – on taipumusta masentumiseen: emme näe valoa emmekä osaa edes kaivata sitä. Siltä pyydämme varjelusta. Lutherin mukaan Isä meidän – rukouksen pyyntö ”äläkä saata meitä kiusaukseen” tarkoitti nimenomaan varjeluksen pyytämistä epauskoa ja epätoivoa vastaan.

Seuraavaksi pyydetään varjelusta vallanhimolta. Se on Efraim Syyrialaisen mukaan looginen seuraus toimettomuudesta ja velttoudesta. Tämä voi kuulostaa kummalliselta: miten muka vallanhimoinen ihminen olisi veltto? Eikö mielikuvamme vallanhimoisesta ihmisestä ole pikemminkin hyvin tarmokas ja toimekas?  Kun toimettomuus ja velttous myrkyttävät elämäni lähteen, ne pakottavat minut hakemaan korvausta vääristä asioista. Kaikista asioista tulee itsekkään haluni välikappaleita. Suhteeni toisiin ihmisiin vääristyy vallan ja hyväksikäytön kilpailuksi. Se ei välttämättä ilmene haluna määräillä muita. Myös osoittamalla välinpitämättömyyttä ja ylenkatsetta toisia kohtaan kohtelen heitä vain vallanhimoni välineinä.

Viimeisenä on turhanpuhuminen. Kyky puhua ja olla toisen – Jumalan ja lähimmäisen – puhuteltavana on korkeinta ihmisessä. Sana on yhteyden väline. Erossa jumalallisesta alkuperästään sanasta tulee kuitenkin turha. Se ei rakenna yhteyttä, vaan toimii vallanhimon välineenä.

Näiltä asioilta pyydämme varjelusta, tai niitä pyydämme Jumalaa ottamaan pois. Mutta rukous on enemmän. Siinä myös pyydämme saavamme jotain hyvää. Ensimmäiseksi pyydämme kohtuuden henkeä. Kohtuus kohtuullisen elämäntavan merkityksessä on asia, jota meidän aikamme ja maailmamme erityisesti tarvitsee. Ainakin me vauraan pohjoisen asukkaat voimme tulla toimeen paljon vähemmällä. Kohtuus voitaisiin kääntää myös eheäsydämisyys. Meidän sydämemme on rikki, hajalla, kykenemättömänä kokoamaan itseään. Kohtuus kokoaa sydämemme eheäksi ja palauttaa oikean arvojärjestyksen. Se arvojärjestys on ilmaistu rakkauden kaksoiskäskyssä: ”Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.”

Nöyryys on totuuden voittoa meissä. Nöyrä ihminen ymmärtää, että totuus on suurempi kuin minun käsitykseni siitä, eikä Jumala ole minun määrättävissäni. Mitä enemmän nöyrä ihminen oppii tietämään, sitä vähemmän hän tietää tietävänsä. Siksi nöyrä ihminen voi ottaa opiksi keneltä vain, eikä mikään tehtävä ole hänestä vähäpätöinen.

Kärsivällisyys on meidän aikanamme lähes käsittämätön hyve. Työelämä ei toimi kärsivällisyyden mukaan. Tulosta on saatava aikaan pian, ja jos yritys ei tee nopeasti tulosta, työntekijöitä sanotaan irti ja tuotanto siirretään edullisempiin maihin. Ihmissuhteissakaan kärsivällisyys ei ole korkeassa kurssissa. Muistatteko mitä norsupappi sanoi morsiusparille: ”Kärsikää toisianne.” Olemme unohtaneet tämän viisauden, ja vaihdamme partneria, kun ei ole enää kivaa. Luonnolliselta ihmiseltä puuttuu kärsivällisyys, ja siksi hän tuomitsee ja arvostelee toisia helposti. Jumala on kärsivällinen, koska hän tietää kaiken. ”Hän tuntee meidät ja tietää meidän alkumme, muistaa, että olemme maan tomua.” Mitä lähemmäksi Jumalaa tulemme, sitä enemmän meissä voi näkyä se rajaton kunnioitus kaikkia olentoja kohtaan, mikä on Jumalalle ominaista.

Viimeisenä tulee rakkaus. Jos olisin aloittanut tästä ja sanonut että kristinuskossa tärkeintä on rakkaus, kaikki olisivat pysyneet kärryillä koko ajan. Jos väitän, että elämässä tärkeintä on rakkaus, luulen, etten kohtaa täällä juuri vastaväitteitä. Rakkaus mainitaan kristillisissä hyveiden luetteloissa aina viimeisenä: ”Pyrkikää sen vuoksi osoittamaan uskossanne lujuutta, lujuudessa oikeaa tietoa, tiedossa itsehillintää, itsehillinnässä kestävyyttä, kestävyydessä jumalanpelkoa, jumalanpelossa keskinäistä kiintymystä, kiintymyksessä rakkautta.” (2.Piet.1:5-7)

Todellinen rakkaus ilmenee vasta pitkän tien päässä. Ei kaikki se, mistä iskelmissä lauletaan rakkautena, ole sitä, joka – apostolin sanoin – ”on kärsivällinen, lempeä, ei kadehdi, ei muistele kärsimäänsä pahaa.”  Se, että meistä tulisi rakkauden täyttämiä ihmisiä, vaatii taistelua toimettomuutta, velttoutta, vallanhimoa ja turhanpuhumista vastaan. Me tarvitsemme kohtuutta, nöyryyttä ja kärsivällisyyttä, että oppisimme rakastamaan. Rakkautta varten on kirkko ja sen sakramentit. Silloin kun ihmiset todella rakastavat toisiaan, kirkko on tullut tarpeettomaksi. Täällä maan päällä me tarvitsemme nöyryyttä ja kärsivällisyyttä, mutta taivaassa on pelkkää rakkautta. Kirkkoisä Augustinus tiivisti koko Raamatun elämänohjeet vielä rakkauden kaksoiskäskyäkin tiiviimmäksi käskyksi: ”Rakasta, ja tee mitä tahdot”. Niin se on. Mutta emme ole vielä siellä.

Efraim Syyrialaisen paastorukous päättyy pyyntöön: Salli minun nähdä rikokseni ja olla veljeäni tuomitsematta. Näin rukous palautuu jälleen keskelle arkista elämää. Uskon todellisuus koetellaan arkipäiväisessä suhteessa kaikkein lähimpiin. Siinä pyydetään ensiksikin kykyä tunnistaa ja tunnustaa omat virheensä. Ylpeys on synti, jolla on monia muotoja. Ylpeä ihminen voi sanoa, että ”kyllä minä tunnustaisin vikani, jos minulla olisi niitä.” Joskus ylpeä ihminen joutuu niin kasvokkain omien vikojensa kanssa, ettei hän voi niitä kiistää. Silloin hän säilyttää ylpeytensä sanomalla, että minä sentään tunnen vikani toisin kuin muut. Mutta siksi tässä rukouksessa pyydetäänkin: salli minun nähdä rikokseni ja olla veljeäni tuomitsematta. Sanotaan, että silloin kun ihminen ei enää tuomitse ketään, hän on niin lähellä Jumalaa kuin tässä ruumiissa on mahdollista olla.