Kuinka ihanat ovat sinun asuinsijasi, Herra Sebaot! Minun sydämeni nääntyy kaipauksesta, kun se ikävöi Herran temppelin esipihoille. Minun sieluni ja ruumiini kohottaa riemuhuudon, kun tulen elävän Jumalan eteen.
"Nääntyä kaipauksesta" on sisältää kaksi verbiä: Ensin כספ, jota käytetään myös Jumalasta, joka kaipaa luotujaan (Job 14:15). Sitten כלה joka merkitsee todella nääntymistä täyttymättömän toivon edessä. Riemuhuuto on useissa käännöksissä "laulaa", mikä muistuttaa Raamatun uskonnon perinpohjaisesta musikaalisuudesta.
Herra Sebaot, minun kuninkaani ja Jumalani! Sinun alttarisi luota on varpunenkin löytänyt kodin, pääskynen pesäpaikan, jossa se kasvattaa poikasensa.
Augustinus liittää tämän ornitologisen kuvan edellisen jakeen ruumiiseen ja sieluun. Toisin sanoen, varpunen on sielu/sydän ja pääskynen on ruumis. Varpunen on löytänyt kodin. Koti merkitsee pysyvää, ikuista asuinsijaa, jonka se on löytänyt Jumalan yhteydessä. Täällä se on yksin katolla kyyhöttävä lintu (Ps. 102:8) jonka ääni on surullinen, mutta siellä se iloitsee. Pääskynen (ruumis) on löytänyt pesän, mikä merkitsee väliaikaista asumusta. Se kasvattaa siinä poikasiaan, jotka viittaavat hyviin tekoihin, niihin joista Jesaja sanoo: "Murrat leipää nälkäiselle, avaat kotisi kodittomalle, vaatetat alastoman, kun hänet näet, etkä karttele apua tarvitsevaa veljeäsi." (Jes. 57:8)
Miten onnellisia ovatkaan ne, jotka saavat asua sinun huoneessasi! He ylistävät sinua alati. Parempi on päivä sinun esipihoissasi kuin tuhat päivää muualla. Mieluummin olen kerjäläisenä temppelisi ovella kuin asun jumalattomien katon alla.
"Kerjäläisenä" on Vulgatassa abiectus, sananmukaisesti jopa "hylättynä". Äärimmäisen vahva kuva. Mieluummin epäonnistun kristittynä kuin menestyn jumalattomana. Voi olla, että Jumala ei ole muuta kuin hento haave, fantasia sattumanvaraisen elämämme suuremmasta merkityksestä. Siltikin se on parempaa kuin mikään muu.
Herra Jumala on aurinko ja kilpi, hän lahjoittaa meille armon ja kunnian. Hän ei kiellä hyvyyttään niiltä, jotka vaeltavat nuhteettomasti.
Jumala on aurinko, jonka valossa näemme kaiken ja jonka siipien alla me parannumme (Mal. 4:2). Armo ( הֵן) merkitsee myös kauneutta, kunnia כֳבוׂד puolestaan "kirkkaus" ja "loisto". Jos haluaa nähdä näissä luterilaisen vanhurskauttamisopin aspektit favor ja donum, niin siitä vaan. Häikäisevä, kaikenkattava kauneus niistä ainakin näkyy. Jumalan loiste on niin valtava, että se tekee meistäkin kirkkaita, eikä siitä ota sitten ehkä erkkikään selvää, kumpi loistaa kirkkaammin. Sana "nuhteeton" tuntuu sitten sulkevan ainakin meikäläisen ulkopuolelleen. Geseniuksen sanakirja antaa sanalle תַמים merkityksen "kokonainen" tai ehkäpä "täysillä."
Minä kohotan katseeni vuoria kohti. Mistä saisin avun?
Psalmin otsikko on "Matkalaulu". Se antaisi ymmärtää, että laulaja on lähdössä pyhiinvaellukselle Jerusalemiin. Matka vuoristossa sisältää vaaroja: petoja ja rosvoja. Mikään psalmin sisällössä ei sinänsä edellytä tällaista tulkintahorisonttia, vaan se puhuu elämästä yleisesti ottaen. Psalmin viesti on mutkattoman luottavainen. Omassa elämässäni voin nähdä pystysuorana nousevan vuorenseinämän ja ajatella, miten ikinä selviän tästä?
Minä saan avun Herralta, häneltä, joka on luonut taivaan ja maan.
Artur Weiser muistuttaa, että Raamatun luomisusko ei ole näkemys siitä, miten maailmankaikkeus on saanut syntynsä, vaan vakaumus, jonka mukaan Jumala pitää minusta huolen joka hetki. Nuo ylitsepääsemättömän näköiset vuoretkin ovat hänen tekoaan, ja Jumala on ikuisempi kuin ne.
Herra ei anna sinun jalkasi horjua, väsymättä hän varjelee. Ei hän väsy, ei hän nuku, hän on Israelin turva.
Vuoristossa on rotkoja ja jyrkänteitä. Jeesus kuvaa ikuisen elämän tietä kapeana, vaivalloisena polkuna. Kun ajattelen, mikä voi mennä pieleen (ja että moni asia varmasti menee pieleen), lannistun varmasti. Jumala ei väsy eikä uuvu. Hän voi kääntää virheenikin voitoksi, saada paskankin kukkimaan. Viittaus Israelin kansaan on tarkoitettu luomaan levollisuutta. Katsele Abrahamia, Iisakia ja Jaakobia. Eivät olleet penaalin terävimpiä kyniä hekään - silti Herra valitsi heidät ja piti heistä huolta.
Hän on suojaava varjo, hän on vartijasi, hän ei väisty viereltäsi
Sanalla "varjo" (tsel) on kaksoismerkitys niin suomessa kuin hepreassakin: varjo pimentää, mutta se myös suojaa sateelta ja paahteelta. Ajatus Jumalasta varjona voi merkitä molempia. Hän suojelee, mutta hänen läsnäolonsa voi tuntua myös pimeältä. Juuri silloin kun hän tuntuu olevan kaikkein kauimpana, hän onkin kaikkein lähimpänä.
Päivällä ei aurinko vahingoita sinua eikä kuunvalo yöllä
Muinoin ajateltiin, että kuu aiheuttaa tiettyjä sairauksia. Ajattelen auringon ja kuun tarkoittavan tässä sekä tietoista että tiedostamatonta; sitä mikä on julkista ja sitä mikä on salaista. Kumpikaan ei voi vahingoittaa minua, jos luotan Jumalaan.
Herra varjelee sinut kaikelta pahalta, hän suojelee koko elämäsi.
Hän varjelee sielusi. Kyllä pahoja asioita tapahtuu. Mutta usko varjelee niitä tuhoamasta sieluasi. Tai Herra varjelee. Hän pitää sielusi tallessa.
Herra varjelee kaikki sinun askeleesi, sinun lähtösi ja tulosi nyt ja aina.
Minulla on tapana lausua nämä sanat mielessäni ruumiinsiunauksen päätteeksi, matkaan lähettämisen sanoiksi hänelle, joka on mennyt edeltä sinne, minne minä tulen väistämättä perässä. Jumalan suojelus ei rajoitu näihin vuosiin tai päiviin jotka meille täällä suodaan, vaan ulottuu iankaikkisuuteen asti.
Martin Luther King oli yhdysvaltalainen baptistipastori ja ihmisoikeustaistelija. Hän sai Nobelin rauhanpalkinnon ja hänet salamurhattiin vuonna 1968. Vaikka häntä vastustettiin valtiovallan, viranomaisten ja tiedotusvälineidenkin puolesta hänen eläessään, USA:ssa vietetään nykyään kansallista vapaapäivää hänen kunniakseen. Asia, johon hänet haastettiin puuttumaan, oli rotuerottelu Yhdysvaltain etelävaltioissa. Vielä 1950-luvulla mustaihoiset eivät saaneet käyttää samoja linja-autoja valkoihoisten kanssa eivätkä käydä samoja kouluja. Monille tämä oli luonnollista eikä sitä juurikaan asetettu kyseenalaiseksi. Martin Luther Kingistä tuli johtohenkilö protestissa, jossa mustaihoiset mieluummin kävelivät kuin suostuivat ottamaan heille määrätyt paikat bussin takaosassa. Runsaan vuosikymmenen kestäneen julkisen toimintansa aikana King yritettiin useita kertoja tappaa. Jälkeenpäin on vaikea ymmärtää, mikä hänen toiminnassaan oli niin uhkaavaa, että jotkut halusivat turvautua väkivaltaan häntä kohtaan. Itse hän sitoutui väkivallattomaan toimintaan, vaikka jotkut mustat lietsoivatkin väkivaltaa ja levottomuuksia. Häntä syytettiin kylmän sodan aikana tietysti kommunistiksi, mutta hänen motivaationsa nousi kristillisestä uskosta. Hänen kenties kuuluisin puheensa on ”Minulla on unelma” ihmisoikeusmarssilla Washingtonissa 1963.
”Minä sanon teille tänä päivänä, siitä huolimatta että vastassamme ovat samat vaikeudet tänään ja huomenna, että minulla on yhä unelma. Se on unelma jolla on juurensa syvällä amerikkalaisessa unelmassa. Minulla on unelma, että tämä kansakunta vielä kerran ryhdistäytyy ja ryhtyy toteuttamaan sitä mihin se sanoo uskovansa: me pidämme itsestään selvänä sitä totuutta, että kaikki ihmiset on luotu tasa-arvoisiksi…Minulla on unelma, että minun neljä pientä lastani saavat jonain päivänä elää maassa, jossa heitä ei arvostella heidän ihonvärinsä vaan luonteensa mukaan. Minulla on unelma, että jonain päivänä jokainen laakso täytetään, jokainen kukkula ja vuori tasoitetaan. Rosoiset paikat siloitetaan ja mutkat suoristetaan. Tämän uskon avulla me voimme tehdä työtä yhdessä, rukoilla yhdessä, taistella yhdessä, mennä vankilaan yhdessä, puolustaa vapautta yhdessä, sillä me tiedämme että vapaus on meille jonain päivänä koittava…Kun me annamme vapauden kiiriä jokaisesta kaupungista ja jokaisesta pikkukylästä, jokaisesta valtiosta ja jokaisesta suurkaupungista, me joudutamme sitä päivää, jolloin kaikki Jumalan lapset, mustat ja valkoiset, juutalaiset ja kristityt, protestantit ja katoliset, voivat liittää kätensä yhteen ja laulaa vanhan negro spiritualin sanoin: ’Vihdoinkin vapaat! Vihdoinkin vapaat. Kaikkivaltias Jumala, me olemme vihdoinkin vapaat.’”
Viimeinen lause kaiverrettiin Martin Luther Kingin hautamuistomerkkiin. Tämän puheen lukeminen yli puoli vuosisataa myöhemmin on yhä vaikuttavaa. Se myös riipaisee, kun ajattelen tämän päivän Yhdysvaltoja: kuinka kaukana tuo maa, joka kunnioittaa taas tammikuun kolmantena maanantaina Martin Luther Kingin muistoa, on siitä, että kaikki ihmiset ovat todella luotuja tasa-arvoisiksi. Eikä se ole itsestäänselvyys Suomessakaan. Martin Luther King ei valinnut marttyyriutta, vaan hän ajautui – tai hänet johdettiin – siihen. Elämänsä lopulla hän kirjoitti kerran:
”Siitä syystä, että olen ottanut osaa kansani vapaustaisteluun, olen kokenut viime vuosina hyvin harvoja rauhallisia päiviä. Olen ollut kaksitoista kertaa vangittuna Alabamassa ja Georgiassa. Kotiini on kahdesti heitetty pommeja. Harvoin kuluu päivää, ettei perheeni enkä minä saa kuoleman uhkauksia. Olen ollut hengenvaarallisen puukotuksen uhri. Olen siis ollut sanan varsinaisessa merkityksessä vainojen myrskyn ruhjottavana. Minun täytyy myöntää ajoittain tunteneeni, etten jaksa enää kantaa niin raskasta taakkaa, ja minua on kovasti haluttanut vetäytyä syrjään viettämään rauhallisempaa ja tyynempää elämää. Mutta joka kerta sellaisen kiusauksen tullessa on tapahtunut jotain, mikä on vahvistanut ja tukenut päätöstäni. Olen nyt oppinut, että Mestarin antama taakka on voimiemme mukainen, kun otamme hänen ikeensä päällemme.”
Meillä protestanteilla ei ole tapana julistaa ihmisiä pyhimyksiksi. Jos olisi, Martin Luther King olisi varmaan sellaiseksi julistettu. Tietysti on niitä, joiden mielestä hän ei ollut ollenkaan pyhimysmäinen ihminen. Netistä voi lukea juttuja hänen naisseikkailuistaan. Hänen avioliiton ulkopuoliset suhteensa olivat tietysti herkkupala hänen vihamiehilleen, mutta myös hänen ystävänsä kertovat, että hänellä oli heikkouksia tässä suhteessa. Naisiin menevä pappi. Miten helppo olisi mitätöidä hänen elämäntyönsä tämän perusteella. Miten ihmisen elämää pitäisi arvostella? viimeisessä puheessaan, sinä iltana, jolloin salamurhaajan luoti päätti hänen elämänsä, Martin Luther King puhui näin:
”Me kaikki ajattelemme kai silloin tällöin realistisesti sitä päivää jolloin kohtaamme elämän lopullisen yhteisen nimittäjän – sen jota sanomme kuolemaksi. Kaikki me ajattelemme sitä. Minäkin ajattelen silloin tällöin kuolemaani ja omia hautajaisiani. Enkä minä ajattele sitä missään sairaalloisessa mielessä. Silloin tällöin kysyn itseltäni: ’Mitä minä oikeastaan tahtoisin sanottavan?’
Jos satutte olemaan paikallani silloin kun siirryn pois, minä en halua pitkiä hautajaisia. Jos saatte jonkun pitämään muistopuheen, sanokaa etteivät puhu liian pitkään. Silloin tällöin mietin mitä tahtoisin heidän sanovan. Sanokaa heille etteivät mainitse minun saaneen Nobelin rauhanpalkintoa, se ei ole tärkeää. Sanokaa heille etteivät he mainitse muitakaan palkintoja, joita olen saanut, eivätkä mainitse, missä kävin koulua. Sanokaa sinä päivänä että Martin Luther King jr yritti omistaa elämänsä toisten hyväksi. Sanokaa että Martin Luther King yritti rakastaa jotakuta. Sanokaa sinä päivänä, että minä yritin ottaa oikean kannan Vietnamin sotaan. Sanokaa sinä päivänä että minä yritin ruokkia nälkäisiä ja yritin elinaikanani käydä niidän luona jotka istuvat vankilassa. Sanokaa, että minä yritin rakastaa ja palvella ihmiskuntaa…Siinä kaikki mitä tahdon sanottavan. Jos voin auttaa jotakuta ohi kulkiessani, jos voin piristää jotakuta sanalla tai laululla, jos voin osoittaa jollekulle hänen kulkevan vikaan, silloin elämäni ei ole mennyt hukkaan. Jos voin tehdä velvollisuuteni kristittynä, jos voin levittää mestarin sanomaa, silloin elämäni ei ole mennyt hukkaan.”
Toivon että näitä sanoja kuunnellessasi mietit, mistä toivot sinut muistettavan. Ihmisessä tärkeintä eivät ole hänen hienot mielipiteensä joita hän jakaa sosiaalisessa mediassa eivätkä liioin ne heikkoudet joita hän häpeää, vaan se, mikä liikuttaa häntä hänen sisimmässään. Ja enemmän kuin tästä, elämässä on kysymys siitä suuremmasta, joka kantaa meitä. Sallikaa minun siteerata vielä kerran Martin Luther Kingiä:
”Viime vuosina kokemani kiduttavat hetket ovat vieneet minua lähemmäksi Jumalaa.Jumala on ollut minulle syvästi todellinen viime vuosien aikana. Ulkoisten vaarojen keskellä olen tuntenut sisäistä rauhaa. Yksinäisinä ja synkkinä öinä olen kuullut sisäisen äänen sanovan: ”Katso, minä olen sinun kanssasi.” Kun pelko ja pettymykset ovat melkein tehneet ponnisteluni turhiksi, olen tuntenut Jumalan voiman muuttaman epätoivon aiheuttaman uupumuksen kannattavaksi toivoksi. Olen vakuuttunut siitä, että maailmankaikkeutta ohjaa rakastava tahto ja että taistelussa oikean asian puolesta ihmisellä on tukenaan väkevä voima. Maailman kovien ja ankarien ilmiöiden takana on rakastava voima.”
[tekstilainaukset kirjoista Martin Luther King: Ei väkivaltaa. suom. Tuulikki Palomurto. Kirjapaja 1964 ja Coretta Scott King: Elämäni Martin Luther Kingin rinnalla. suom. Seppo Loponen. Tammi 1969]
