Matt 11:25-30 (15. su helluntaista, 3.vsk ev)

Paul Tillich kysyy, mikä on se kuorma, josta Jeesus meidät vapauttaa? On selvää, että Jeesus ei vapauta meitä jokapäiväisistä velvollisuuksistamme ja vastoinkäymisistämme. Hän ei ole helpon elämän takuumies. Entä sitten synti ja syyllisyys? Tillich sanoo, että Jeesus ei suinkaan sano, että syntimme eivät ole vakavia. Itse asiassa Jeesus tuomitsee myös sellaiset synnit, joita hänen oman aikansa teologit eivät edes pitäneet vakavina.
Kuorma, josta Jeesus meidät vapauttaa, on uskonnon ies. Uskonnon avulla ihminen yrittää päästä voitolle ahdistuksestaan, levottomuudestaan ja epätoivostaan. Uskonnon avulla hän yrittää korjata sisäistä rikkinäisyyttään ja saavuttaa kuolemattomuuden, henkisyyden ja täydellisyyden. Tämä ei edellytä jonkin tietyn uskonnon ulkoista noudattamista. Ihminen voi toteuttaa "uskonnollisuuttaan" myös antautumalla poliittiselle ideologialle tai eettiselle periaatteelle. Kiihkeä ateisti voi olla tässä mielessä "uskonnollinen": uskonto on se ihmisessä, joka vaatii häneltä täydellisyyttä. Ihminen tunnustaa sydämessään tämän vaatimuksen oikeaksi, ja siksi uskonto on niin pirullista ja tekee ihmisen onnettomaksi. Emmekä me pelastu siltä sysäämällä uskonnon julkisuudelta marginaaliin.
"Minun ikeeni on hyvä kantaa". Tässä ei ole kysymys aste-erosta. Jeesus ei tuo mukavampaa ja inhimillisempää uskonnon muotoa, vaan sen vastakohdan. Jeesuksen ies on olemukseltaan kevyt, koska se on uskonnon yläpuolella ja koska se antaa työn ja vaivan rasittamille sieluillemme levon.

"Missä voimme kokea tämän uuden todellisuuden? Emme voi löytää sitä, mutta se löytää meidät. Se etsii meitä koko elämämme ajan. Se on maailmassa, se kannattaa maailmaa, ja sen ansiosta emme me eikä maailmamme vielä ole sortuneet lopulliseen itsetuhoon. Vaikka se on kätkössä ahdistuksen, epätoivon, katoavaisuuden ja tragiikan alla, se on olemassa kaikessa: sielussa ja ruumiissa, sillä sen välityksellä kaikki elää."
"Uutta olemassaoloa ei saa sekoittaa kristillisyyteen. Unohtakaa kaikki kristilliset opit, unohtakaa sekä varmuutenne että epäilynne, kun kuulette Jeesuksen kutsun. Unohtakaa kristillinen moraali, omat saavutuksenne ja epäonnistumisenne, kun tulette Jeesuksen luo. Teiltä ei vaadita mitään - ei edes mitään käsitystä Jumalasta, ei omaa hyvyyttä, ei uskonnollisuutta, ei kristillisyyttä eikä moraalisuutta. Teiltä vaaditaan vain, että olette avoin ja valmis ottamaan vastaan sen, mitä teille annetaan." (Perustukset järkkyvät, s. 79-88)

Ps. 65:9 (15. su helluntaista, psalmi)

 Maan äärissä ihmiset pelästyvät

nähdessään sinun tunnustekosi.

Sinä saat idän ja lännen maat

kohottamaan riemuhuudon!

 

Pelko ja riemu. Raamatun kielenkäytössä pelko on usein nimitys rakkaudelle, ei ollenkaan sama asia kuin kauhu tai kammo. Raamatussa puhutaan "Jumalan pelosta", joka ei tarkoita suinkaan Jumalan tai hänen rangaistuksensa pelkäämistä. "Pelko" on raamatullinen hebraismi, jota kristillisessä kielenkäytössä käytetään sen vuoksi eri merkityksessä, kuin minkä maallinen kirjallisuus sille antaa.  Tämä rakastava pelko on pikemminkin kunnioitusta ja ihaillua. Se liittyy luottamukseen ja saa aikaan rauhaa. Se on rakkauden kumppani ja kertoo taivasikävästä. Raamattu puhuu "Jumalan pelosta" kuvatessaan rakkautta ikään kuin negatiivisesta kulmasta. Ainoa todellinen pelko tässä yhteydessä on pelko Jumalan menettämisestä, hänen, jonka kanssa haluan olla ikuisesti yhtä. Tällä tavalla ymmärrettynä pelko on, kuten rakkaus, kaikkien hyveiden juuri: "Herran pelko on viisauden alku." Ja sen tähden sen kanssa samaan hengenvetoon on mahdollista puhua riemuun ratkeamisesta.

1. Joh. 4:8 (14. su helluntaista, 1.vsk 2.lk)

Jumala on rakkaus (1. Joh. 4:8)


Raamattu puhuu Jumalasta mutta ei määrittele häntä. Jumala ilmaisee itsensä Israelin kansan historiassa ja erityisesti eräässä sen kansan jäsenessä, Jeesus Nararetilaisessa. Vasta Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen, apostolien kirjoituksissa, näkyy ensimmäisiä Jumalan ”määritelmiä”. Niistä merkittävin on tämä: Jumala on rakkaus.


Mitä voimme sanoa Jumalan rakkaudesta? Voimme sanoa, että Jumalan rakkaus ei tunne mitään ehtoja. Jumala ei sano: ’Minä rakastan sinua, jos…’ Jumalan sydämessä ei ole ainoatakaan jos- sanaa. Jumalan rakkaus meitä kohtaan ei riipu siitä mitä me teemme ja sanomme, miltä me näytämme tai miten älykkäitä olemme, ei siitä miten menestymme tai miten suosittuja olemme. Jumala on rakastanut meitä jo ennen syntymäämme ja hän on rakastava meitä edelleen vielä kuolemamme jälkeen. Jumalan rakkaus kestää ikuisuudesta ikuisuuteen, sitä eivät sido mitkään aikaan sidotut tapahtumat tai olosuhteet.


Eikö se silloin mekitse, että Jumala ei välitä siitä mitä me sanomme tai teemme? Ei, koska Jumalan rakkaus on todellista huolenpitoa. Ehdoton rakastaminen ei merkitse huoletonta rakastamista. Jumala ikävöi päästä kanssamme sisäiseen suhteeseen ja haluaa, että me puolestamme rakastamme häntä.

Jumalan rakkaus kutsuu meitä elämään todeksi rakkautta kaikissa ihmissuhteissamme – myös suhteessa luomakuntaan. Hengellisen elämän vaaliminen kutsuu meitä tunnustautumaan tähän meitä syleilevään iankaikkiseen elämään niin, että voimme elää todeksi omia ajallisia rakkaussuhteitamme – vanhempiamme, sisaruksia, opettajia, ystäviä, puolisoa, lapsia ja kaikkia muita kohtaan, joista tulee osa meidän elämäämme. Näissä suhteissa voimme heijastaa Jumalan ikuisen rakkauden valoa, vaikka vain heikosti. Eivät isät ja äidit kykene rakastamaan lapsiaan täydellisesti. Eivät aviopuolisot kykene rakastamaan toisiaan rajattomalla rakkaudella. Ei ole olemassa sellaista inhimillistä rakkautta, joka ei jostakin kohdasta menisi rikki. Tämän hyväksyminen on tie anteeksiantoon ja rauhaan ihmisten kesken.


Kun meillä on ainoastaan tämä särkyvä rakkautemme, me helposti suistumme epätoivoon, mutta jos voimme elää omaa särkynyttä rakkauttamme niin että se osaltaan heijastaa Jumalan täydellistä, ehdotonta rakkautta, silloin voimme antaa toisillemme anteeksi rajoituksemme ja nauttia yhdessä siitä rakkaudesta, jota meillä on tarjota toisillemme.

(Henri Nouwenia mukaillen)

Ps. 146:5-10 (13. su helluntaista, psalmi)

Vanhan testamentin kielenkäytössä esiintyy toistuvasti sanapari "vanhurskas" (tässä "oikeamielinen") versus "jumalaton." Jumala on vanhurskaan puolella ja vastustaa jumalattomia. Mitä yksinkertaisin juoni.
Kannattaa kiinnittää huomio kuitenkin nyt siihen, mitä porukkaa ne ovat, joiden puolella Jumala seisoo. Lista on seuraava: sorretut, nälkäiset, vangitut, sokeat, maahan painetut, muukalaiset, lesket ja orvot. Heillä ei ole esittää Jumalalle muuta kuin hätänsä. Heidän vanhurskas mielenlaatunsa ei ole se peruste, jonka mukaan Jumala heihin mieltyy, vaan se että "Herra on iäti uskollinen" (der Glauben hält ewiglich, Luther). Näinä muukalaisvihan aikoina on hyvä tietää nykyinen Septuagintan mukainen käännös jakeesta 9 kuuluu "hän suojelee maahanmuuttajia." Lutherin Ison Katekismuksen 1. käskyn selitys on ihan passeli kommentaari tähän psalmiin.

"Tämän käskyn tarkoituksena onkin vaatia oikeaa sydämen uskoa ja luottamusta, joka kohdistuu ainoaan oikeaan Jumalaan ja riippuu yksin hänen varassaan. Tämä merkitsee: Pidä huoli, että annat yksin minun olla Jumalasi etkä milloinkaan etsi ketään muuta. Toisin sanoen: Odota hyvää, jota kaipaat, minulta ja etsi sitä minun tyköäni, ja mikäli kärsit onnettomuutta ja hätää, tule minun turviini ja pysy luonani. Minä annan sinulle mitä tarvitset ja autan sinut kaikesta hädästä, kunhan vain et anna sydämesi kiintyä muuhun etkä levätä missään muussa."

Matt.23:1-12 (12. su helluntaista, 3 vsk ev)

Kun Gregorius Suuri valittiin paaviksi vuonna 590, hän sai johdettavakseen organisaation, joka ainoana tarjosi etenemismahdollisuuksia kunnianhimoisille yläluokan nuorukaisille. Rooman valtio oli romahtanut ja armeija heikko. Kirkon palvelukseen hakeutui ihmisiä, joista oli ennen kaikkea hienoa, että heitä tervehdittiin ja kunnioitettiin. Tuore paavi kirjoitti käsikirjan piispoille nimeltä Regula Pastoralis. Siinä hän kirjotti:

"Joskus sellaiset ihmiset, jotka haluavat vain määräillä muita, ottavat pyrkimyksensä tueksi seuraavat apostolin sanat: Joka tahtoo seurakunnan kaitsijan virkaan, tahtoo jaloon työhön. Apostoli kyllä ylistää tätä pyrkimystä, mutta siinä mitä hän sanoo seuraavaksi, hän herättää kiitoksen sijaan pelkoa: Seurakunnan kaitsijan tulee olla moitteeton. Sen jälkeen hän luettelee ne hyveet, joissa tämä moitteettomuus käy ilmi. Hän arvostaa heidän pyrkimystään mutta varoittaa heitä opetuksellaan, aivan kuin sanoen: kiitän teitä pyrkimyksestänne, mutta miettikää ensin, mitä etsitte. Jos ette osaa itse arvioida kykyjänne, te tulette herättämään suurta paheksuntaa, kun haluatte olla kunniapaikalla arvostusta nauttien. Tuo johtamisopin mestari yllyttää kuulijoitaan kannustamalla, mutta hillitsee heitä varoittamalla. Moitteettomuuden ihanne hillitsee heidän ylpeyttään ja pyrkimyksen kiittäminen saa heidät pyrkimään noudattamaan tuota ihannetta.

On syytä muistaa, että silloin kun nämä sanat kirjotettiin, seurakunnan johtaja oli se, joka joutui ensimmäisenä kohtaamaan marttyyrikuoleman. Siksi kaitsijan virkaan pyrkiminen oli kiitettävää, sillä se merkitsi sitä, että sai osakseen kovempia kärsimyksiä kuin muut. Näin ollen jopa piispanvirka itsessään määritellään hyväksi työksi, kun apostoli sanoo: joka pyrkii seurakunnan kaitsijan virkaan, pyrkii hyvään työhön. Jos joku ei pyri piispanvirkaan siksi, että haluaa tehdä hyvää, vaan saadakseen kunniaa, hän osoittaa, ettei hän oikeasti halua piispan virkaan. Hän ei rakasta tätä pyhää virkaa, eikä edes tiedä, mistä siinä on kyse. Hän haluaa korkean aseman, nauttii siitä tunteesta, että toiset tottelevat häntä, iloitsee siitä että häntä ylistetään, kuvittelee olevansa jotakin ja iloitsee ulkoisesta yltäkylläisyydestä. Maallista hyötyä etsitään sellaisen viran varjolla, jonka pitäisi olla kaiken maallisen hyödyntavoittelun vastakohta. Kun virka, joka merkitsee nöyryyden huippua, muuttuu ihmisen itsetehostuksen välikappaleeksi, ihminen ei lainkaan tavoittele sitä mitä sanoo tavoittelevansa." (luku 1.8)