Mal. 3: 23-24 (3. adv., 2.vsk 1.lk)

Kuulkaa! Ennen kuin tulee Herran päivä, suuri ja pelottava, minä lähetän teille profeetta Elian. Hän kääntää isien sydämet lasten puoleen ja lasten sydämet isien puoleen. Silloin en tuomitse maata perikatoon, kun tulen.

Lähisuhteiden eheytyminen on Jumalan valtakunnan merkki, vai kuinka? Miika 7:6 kuvaa sekasorron aikaa, jolloin ihmisen viholliset ovat oman talon väkeä. Tosin Jeesus itse sanoi tulleensa nostaman pojan isäänsä, tyttären äitiään ja miniän anoppiaan vastaan (Matt. 10:35). Siirak 48:10 todistaa Eliasta: "Näin on sinusta kirjoitettu tulevan tuomion sanoissa: sinä lepytät Herran vihan jo ennen kuin se leimahtaa, käännät isien sydämet lasten puoleen ja saatat ennalleen Jaakobin heimot." Juuri tähän Mark 9:12 (par.) viittaa sanoessaan että Elia (ts. Johannes Kastaja) tulee ensin ja panee kaiken taas kohdalleen. Luuk 1:17 tradeeraa Malakian kohdan sanoen: "Hän kääntää isien sydämet lasten puoleen ja ohjaa tottelemattomat ajattelemaan hurskaiden tavoin." Septuagintassa lasten sydänten kääntyminen ilmaistaan "kääntää ihmisen sydämen hänen lähimmäisensä puoleen."

Vanhempien ja lasten välinen kunnioitus nähdään tässä niin merkityksellisenä, että se suorastaan suojelee maailmaa tuholta. 

Tit. 2:11-14 (jouluyö, 2.lk)

 Caesarius Arleslainen (470-542) kehottaa joulusaarnassaan kristittyjä valmistamaan Vapahtajalle sijan täynnä kärsivällisyyden hyveitä, seimen josta tulee hyvän elämän kukkasten tuoksua. 

"Ottakaamme pieni Herra sydämeemme: kasvakoon hän siellä, vahvistukoon uskon kautta ja varttukoon nuorukaiseksi elämämme askelissa ja harjoittakoon meissä voimaansa, josta evankeliumissa kerrotaan."

 Vapahtaja löytää meissä sokean, jolle hän voi antaa näön ja ramman, jonka hän saa kävelemään. Hän voi herättää kuolleita, kun hän saa syntiin langenneen katumaan tekojaan. Jopa hautaan lasketun hän voi kutsua elämään, kun hän saattaa parannukseen sellaisen, joka tekee syntiä pinttyneen tottumuksen voimasta. Jos tunnemme olevamme paatuneita synnintekijöitä, ei pidä viivytellä Herran luokse tulemista, sillä hän on tullut herättämään kuolleita, jos he vain haluavat tulla.

 "Ei Herra halunnut tuottaa syntymällään kuolemaa ihmissuvulle, vaan hän tuli ihmiseksi, ettei hänen luomansa ihminen hukkuisi."

Siksi hän ei ainoastaan syntynyt, vaan myös kantoi rangaistuksemme ristillään ja laskeutui helvetin syvyyksiin asti, voittaakseen paholaisen riistämät ihmiset omikseen ja lahjoittaakseen heille ikuisen elämän. 

Kun Caesarius oli päässyt tähän asti, hän huomasi, että hän oli eksynyt kauas joulun tapahtumista. Hän kuitenkin puolustautui sanoen, että Herran syntymää ei voi julistaa ilman hänen kärsimystään, eikä hänen kärsimystään ilman hänen kunniallista syntymäänsä. 

"Kristus syntyi kärsiäkseen. Hän kärsi kuollakseen. Hän kuoli laskeutuakseen helvettiin. Hän laskeutui sinne pelastaakseen kuolleet. Vaikka hän Jumalana ei voinut kärsiä, hän yhdisti ihmisluonnon omaan jumaluuteensa ja alensi itsensä niin että (vaikka hän oli Jumala) hän syntyi ihmiseksi ja ihmisenä hän nousi jälleen Jumalan luokse kuoleman voittajana."

Niinpä Caesarius sanoo, että tie tuli vaeltajan luokse, tuomari tuli syyllisen luokse, lääkäri sairaan luokse ja elämä kuolleen luokse. Tämä on täysin ansiotonta lahjaa. Mutta mitä se merkitsee meille nyt? Sitä, että hän on puhdistanut meidät "omaksi kansakseen, joka kaikin voimin tekee hyvää." Meistä on maksettu kallis hinta, meidän on ymmärrettävä oma arvomme! 

[Caesarius Arleslainen, saarna n:o 190]

Ilm. 3:20–22 (1. Advemtti, 3.vsk 2.lk)

 

”Minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen luokseen, ja me aterioimme yhdessä, minä ja hän.”

Millainen on kolkutus, joka kuuluu sydämemme ovelta? Onko Jeesus kuin Iso Paha Susi, joka jyskyttää ovella uhaten puhkua ja puhaltaa sen nurin, jollemme avaa suosiolla? Vai onko hän syyttävän omantunnon kolkutus, joka saa meidät tuntemaan itsemme huonoksi elämämme parhainakin hetkina? En usko. Mielestäni Ilmestyskirjassa kuvattu kolkutus on sama, jonka Laulujen laulu kuvaa näin:

"Avaa ovesi, rakkaani, kalleimpani, pieni kyyhkyni, kaikkeni! Tukkani on kasteesta märkä, yön pisarat noruvat hiuksillani." (Laul. 5:2)

Jeesuksen kolkutus on hyvin hiljainen. Sen paljastavat sanat "jos joku kuulee." Arjen kiireessä ja pauhussa tuo hiljainen, rakastava kolkutus sydämemme ovella jää huomaamatta. Täytyy olla vaiti, hiljentyä kuuntelemaan, että sen voi kuulla. Hän odottaa, että ovi avataan sisältäpäin.

Mitä asiaa Jeesuksella on, jos päästän hänet sisään? Nuhteleeko hän minua synneistäni, julistaako minulle uskontoa? Hän sanoo, että me aterioimme yhdessä, minä ja hän. Se on läheinen ystävyyden osoitus. Aterioimisesta syntisten kanssa häntä moitittiin jo maallisen vaelluksensa aikana. Hän oli perso hyvälle ruoalle ja huonolle seuralle.

Ilmestyskirja on maltillisempi kuin Laulujen laulu. Jälkimmäisessä hän pyrkii nimittäin kanssamme petiin.

Tuomiosunnuntai, yleistä

Me emme tiedä, milloin maailma ja ihmiskunta saavuttavat täyttymyksensä, emmekä tunne tapaa, jolla maailmankaikkeus tulee muuttumaan.
Tämän maailman muoto, joka on synnin turmelema, tosin katoaa, mutta
meille on opetettu, että Jumala valmistaa uuden asumuksen ja uuden maan,
jossa vanhurskaus asuu ja jonka autuus tulee täyttämään ja ylittämään kaiken rauhan kaipuun, mikä koskaan on ihmisten sydämiin noussut. Siitä huolimatta ei uuden maan odotus saa heikentää vaan pikemminkin sen tulee kannustaa huolehtimista tästä maasta, sillä uuden ihmissuvun alku, jossa jo hiukan näkyy tuleva maailma, on siinä kasvamassa. Vaikkakin maallinen kehitys on pidettävä tarkoin erillään Kristuksen valtakunnan kasvusta, niin sillä on kuitenkin suuri merkitys Jumalan valtakunnalle, sikäli kuin se voi auttaa järjestämään paremmin ihmisten yhteiskuntaa. Sitten kun olemme Herran käskystä ja hänen hengessään levittäneet kaikkialle maailmaan ihmisarvoa, veljellistä yhteisyyttä ja vapautta, näitä luontomme ja pyrkimystemme hyviä aikaansaannoksia, me löydämme ne uudelleen kaikista tahroista puhdistettuina, valaistuina ja kirkastettuina, kun Kristus luovuttaa Isälle ’iankaikkisen ja kaiken käsittävän valtakunnan’.
Silloin, ikuisessa elämässä ”Jumala on oleva kaikkena kaikessa” (1 Kor.
15:28)
[Gaudium et spes, Vatikaanin 2. Kirkolliskokouksen pastoraalikonstituutio ]

Matt 25:1-13 (Valv. 1.vsk ev)

Augustinus selittää viittä viisasta ja tyhmää neitsyttä (nyk. "morsiusneitoja") siten, että luku viisi liittyy ihmisen aisteihin. "Sitä joka pidättäytyy laittomasta katsomisesta, kuulemisesta, haistamisesta, maistamisesta ja tuntemisesta, kutsutaan tahrattomuutensa vuoksi neitsyeksi."
Näitä neitsyitä ovat kaikki kymmenen, siis ilmeisestikin Kristuksen seuraajia, kristittyjä. Mutta vain viisailla on öljyä mukanaan. Öljyn teologisen merkityksen Augustinuus tulkitsee sen kemiallisten ominaisuuksien avulla: on kyse rakkaudesta, joka on muita hyveitä korkeampi, aivan niin kuin öljy joka nousee seoksessa aina ylimmäiseksi. Tyhmätkin osaavat noudattaa pidättyväisyyttä, mutta vain viisaat todella tekevät hyviä tekoja. Ovathan hyvät tekomme Vuorisaarnan sanojen mukaisesti tarkoitetut valaisemaan tätä pimeää maailmaa.
Merkittävä ja lohduttava yksityiskohta on se, että kaikki neitsyet nukahtavat, niin viisaat kuin tyhmätkin. Henkilökohtainen kyky valvoa ei ole se, jonka varassa selviää. Voin laittaa lamppuni kuntoon, mutta öljyä siihen en voi luoda. Augustinus opettaakin, että jos sydämessäni ei ole tietoisuutta Jumalan armon mittaamattomasta runsaudesta, öljyni loppuu ehtimiseen, enkä jaksa valvoa.
Miksi viisaat neitsyet eivät voi antaa öljyä noille toisille? Stanley Hauerwas selittää sitä niin, että lopputuloksena olisi ollut se, ettei kukaan olisi voinut näyttää valoa. Kaikki olisivat kyllä saaneet yhtä paljon, mutta lopulta kaikki olisivat olleet pimeässä.

Joh. 3:30 (3.adv. 3.vsk. ev)

 Hänen on tultava suuremmaksi, mutta minun pienemmäksi

Hengellistä kasvua on mahdollista kuvata näin:

Kuvittele seisovasi huoneessa silmät suljettuina. Avaat silmäsi, ja näet edessäsi kauniin taideteoksen. Näky saa sinut niin lumoihinsa, ettet saa silmiäsi siitä irti. Unohdat kaiken muun. Ajattelet, että olet ollut todella sokea, kun et ole sitä nähnyt. Todellinen elämäsi tuntuu alkavan vasta nyt.

Haluat kertoa muillekin, miten olet löytänyt ja nähnyt tämän kauneuden. Haluat painaa siitä jokaisen yksityiskohdan mieleesi. Se antaa työllesi ja elämällesi syvän tarkoituksen ja sisällön.

Joskus ajaudut kauemmas seinästä, etäämmälle tuosta kauniista taideteoksesta, vaikka et tahtoisi. Sinua ahdistaa se, että monet eivät ole siitä tietoisia ja suhtautuvat siihen vähättelevästi. Myös se, että tunnet olevasi siitä kaukana, vaivaa sinua. Ahdistuksesi keskellä huomaat kuitenkin, että tuo taideteos on suurempi kuin aluksi luulit. Itse asiassa koko seinä on valtava, kaunis taideteos. Vasta nyt, kun jouduit kauemmas, näet sen kokonaan.

Kun uskallat katsoa sivuillesi, ja jopa taaksesi, huomaat yllätykseksesi, että koko valtava huone, jossa olet, on samaa taideteosta. Yhtäkkiä ymmärrät, ettet ole käsittänyt siitä yhtään mitään ja miten pieni sinä olet sen rinnalla. Kuitenkin tunnet olevasi osa sitä, ja se täyttää sinut ilolla.

Matt. 21:1-14 (21. su helluntaista, 1.vsk ev)

Lutherin Kirkkopostillan saarna tähän tekstiin havainnollistaa vanhurskauttamisen esteettistä ulottuvuutta. Hääilon pitäisi tuoda mieleen Kristuksen sinulle valmistamat juhlat, joissa on "iankaikkinen ilo, hyvät oltavat, laulu ja hyppy, iankaikkiset kaunistukset ja kaiken hyvän rikkaus ja runsaus." Vanha ihminen ei kuitenkaan halua tätä uskoa todeksi, varsinkin kun itsessämme ja tässä elämässä näemme ja tunnemme täysin päinvastaista. Järki voi ehkä ymmärtää puheen Karitsan häistä kauniiksi ajatukseksi. Ehkä se ymmärtää jotenkin puheen kirkosta Kristuksen morsiamena.
"...mutta siihen se ei suin surmin suostu, että jokaisen omalta kohdaltaan on uskottava, että hänkin on Kristuksen oma ja tämän ruumiin jäsen, ja että Kristuksella on häntä kohtaan tällainen sydän ja rakkaus."
Tähän suhtautumiseen järjellä on hyvät ja empiirisesti todennettavat syyt. Mutta Luther kehottaa luottamaan sanaan, jonka Kristus sinulle sanoo, ja olemaan välittämättä siitä mitä tunnet. Tai no, voithan sinä ottaa tunteesi lähtökohdaksi: jos tunnet hätäsi ja kurjuutesi, niin kallista korvasi ja sydämesi tänne, Kristuksen puoleen!
"Tarkkaile tätä lohdullista kuvaa [sic] jonka hän asettaa katseltavaksesi, ja jolla hän osoittaa tahtovansa sinunkin puoleltasi olla tunnettuna ja uskottuna sellaiseksi, jonka sydämessä on uskollisuutta ja rakkautta sinua kohtaan paljon enemmän kuin kellään sulhasella on rakasta morsiantaan kohtaan, ja että hän toivoo sinulta itseänsä kohtaan samanlaista iloa ja luottamusta. Olkoon maallinen puolisoiden rakkaus esimerkkinä ja yllytyksenä minulle rakastaa kallista Vapahtajaani, Kristusta, joka on antanut itsensä minun edestäni, kokonaan minun omakseni."
"Voi sinua, sinä kamala epäusko! Miksi ei sydämeni nyt ole täynnä naurua [sic] ja iankaikkista riemua, vaikka minä kuulen ja tiedän, että hän minulle sanallaan sanoo tahtovansa olla minun rakkaana sulhasenani? Minun pitäisi iloita valtavalla ilolla, ja minun silmieni, ajatusteni, sydämeni ja koko elämäni pitäisi riippua rakkaassa Vapahtajassani kiinteämmin kuin rakastetut koskaan. Niin, häntä näkemättäkin ja hänen läheisyydessään olemattakin rakastavan sydän kuitenkin riippuu rakkaassaan: hän ei voi ajatella mitään muuta kuin häntä."
"Tämän pohjalta saattaa hyvin käsittää, mitä tässä merkitsee se, että mies on vailla hääpukua: hän on vailla sitä uutta kaunistusta, jossa me olemme Jumalalle otollisia, ja se on usko Kristukseen. Häävaatteethan ovat selvästi se uusi sydämen valkeus, jonka sulhasen ja hänen häittensä suuren armon tunteminen sydämessä vaikuttaa: sydän riippuu kokonaan Kristuksessa ja tämän uskalluksen ja ilon läpitunkemana se myöskin halulla ja rakkaudella elää ja toimii niin, että tietää häntä miellyttävänsä, aivan kuin morsian tekee sulhaselleen."

Ps. 78:1-8 (20 su helluntaista, psalmi)

Mitä haluamme tulevien sukupolvien muistavan? Avain psalmin 78 ymmärtämiseen ei käsittääkseni ole virsi 577:4
"Ja meidän polkuamme saa / taas lapsemmekin taivaltaa. / He kyntää kerran peltomme / ja uskoo kuin me uskomme."
Tämä on oikeastaan aika masentava virrensäkeistö. Se haluaa sitoa lapset meidän elinkeinoomme, elämäntapaamme ja maailmankuvaamme. Toisaalta se sisältää tiettyä realismia. Samat asiat löytää edestään jokainen sukupolvi. Mutta mielestäni parempi avain tämän psalmin historiantulkintaan löytyy Yö-yhtyeen kappaleesta "Ihmisen poika":
"Voi kunpa matkas onneksi koituis / vihaa, katkeruutta et tuntis joutavaa, / voi kun oisit viisaampi kuin isäs milloinkaan / kunpa oppisit ajattelemaan."

Aikana jolloin me kirkossa suremme kristillisten perinteiden ohenemista ja suoranaista häviämistä, on syytä huomata, mitä psalminkirjoittaja haluaa tuleville polville säilyttää: "kerromme tulevillekin polville Herran voimasta, Herran teoista, ihmeistä joita hän on tehnyt."(j.4) Jumalan teot ja hänen uskollisuutensa on tradition keskeisin sisältö, ei se, miten isät ja äidit ovat ne ymmärtäneet. Tietysti sanat"me emme salaa niitä lapsiltamme" oikeuttavat uskonnollisen kasvatuksen. Lapsella on oikeus myös uskonnon maailmaan. Jae 7:
"Jumalaan heidän tulee turvautua, muistaa, mitä hän on tehnyt ja noudattaa hänen käskyjään" tiivistää Jumala-uskon kolme puolta. Siihen kuuluu 1. sydämen luottamus 2. opillinen sisältö ja 3. eettinen velvoite.
Jae 8 kertoo raamatullisen uskon itsekriittisyydestä. Lasten tehtävä ei suinkaan ole tehdä niin kuin heidän vanhempansa, vaan ottaa opiksi vanhempien virheistä ja yrittää olla toistamatta niitä. Usko Jumalaan voi olla ainoa, joka ohjaa pois totutuista, tuhoisista ajatustottumuksista.

1. Kor. 1:4-9 (19. su helluntaista, 1.vsk 2.lk)

Minä kiitän aina teidän tähtenne Jumalaani siitä armosta, joka teille on annettu Kristuksessa Jeesuksessa.

Tämä teksti soljuu helposti korvien ohi. Sovinnaista paavalilaista kieltä, vastaanottajien uskon ja armolahjojen ylistystä. Niin voisi ollakin, jollei tajua, millaiselle seurakunnalle Paavali kirjoittaa. Korintti oli kaukana mistään alkukristillisestä ihanteesta. Se olisi nykyajan raukeassa kansankirkollisuudessakin tuomiokapitulin erikoistarkkailussa: siinä oli johtajuus hukassa, seurakunnassa oli useita keskenään kilpailevia puolueita (3:4-, valitettavasti Paavali ei saanut seurakuntaa aisoihin, Rooman piispa Klemens joutui myöhemmin ojentamaan korinttilaisia, jotka olivat omin päin panneet piispansa viralta). Kristityt nostivat toisiaan vastaan syytteitä maallisissa tuomioistuimissa (6:1-2), sukupuolisuhteet olivat vähintäänkin mielenkiintoisia (5:1) Jumalanpalveluksen vietto oli kaoottista: osa oli kokoontumisessa päissään, toiset nälissään (11:21).

Sanoma Kristuksesta on juurtunut lujasti teihin, ja teillä on armolahjojen koko rikkaus odottaessanne Herramme Jeesuksen Kristuksen ilmestymistä.

Just joo. Seurakunnan ydinporukka - tai sellaisena itseään pitävät - nimenomaan kerskailivat siitä, että heillä on erityinen Pyhän Hengen täyteys: kielillä puhutaan, profetoidaan ja ihmeitä tapahtuu. Rakkaudesta ei ole tietoakaan. Sen asian korostamiseksi apostolin piti pistää koko retorinen taitonsa peliin (luku 13).
Onko kyseessä  captatio benevolentiae, pelkkä vastaanottajien pehmittäminen, että he voisivat ottaa vastaan apostolin nuhteet? Ehkä niinkin. Jos Paavali aloittaisi: "Saatanan tunarit!" hän todennäköisesti menettäisi mahdollisuuden puhutella korinttilaisia. Retoriikalla on oma arvonsa, mutta näkisin, että kyseessä on jotain enemmän, "Kristuksen todistus" (martyrion tou Khristou) tarkoittaa paitsi Kristuksesta todistamista, myös sitä, että hän todistaa meissä. Kristus meissä ei ole jouten. Pahasti langenneissa ja eksyneissäkin ihmisissä hän tekee työtään. Sen tähden seuraavat apostolin sanat eivät ole pelkkää retoriikkaa, vaan ilmaus hellittämättömästä uskosta:

Jumala on myös vahvistava teitä loppuun saakka, niin ettei teissä ole moitteen sijaa Herramme Jeesuksen Kristuksen tulemisen päivänä. Jumala on kutsunut teidät Poikansa Kristuksen Jeesuksen, meidän Herramme, yhteyteen, ja hän pysyy sanassaan.

Gal 5:1-6 (18. su helluntaista, 1. vsk 2.lk)

Vapauteen Kristus meidät vapautti.

Mitä on vapaus? Venäläis-brittiläinen filosofi Isaiah Berlin puhui 1950-luvulla negatiivisesta ja positiivisesta vapaudesta. Niitä voi havainnollistaa mielikuvalla siitä, että ajelet autolla tietä pitkin ja käännyt joka tienhaarasta sinne, minne sinua huvittaa. Negatiivinen vapaus ajella tarkoittaa sitä, että mikään tai kukaan ei estä sinua ajamasta sinne mihin sinua huvittaa: tiet ovat kunnossa, bensaa riittää, takapenkiltä ei tule ohjeita eikä poliiseja ole mailla halmeilla. Positiivinen vapaus tuo toimintaan mukaan päämäärän: se tarkoittaa, että sinulla on vapaus valita se tie, mikä vie sinut määränpäähäsi. Et ajele vain ajan kuluksi, vaan saavuttaaksesi tavoitteesi. Tuo tavoite toisaalta rajoittaa vapauttasi: et voi valita mitä tietä tahansa. Mutta positiivinen vapaus tarkoittaa juuri sitä, että ihmisellä on vapaus saavuttaa se, mikä tekee hänet todella onnelliseksi ja  oikeus kukoistaa elämässään.

Voi ajatella, että positiivisesta vapaudesta Paavali puhui sanoessaan: "'Kaikki on minulle luvallista' - mutta kaikki ei ole hyödyksi. 'Kaikki on minulle luvallista' - mutta en saa antaa minkään hallita itseäni." (1. Kor. 6:12) Samoin Pietari puhuu niistä, joille vapaus on pahuuden verhona (1. Piet. 2:16). Seuratessaan mielitekojaan ihminen ei ole vapaa. Negatiivisesti vapaata ihmistä viedään kuin pässiä narussa, jollei hänellä itsellään ole narua - ohjenuoraa - jota hän seuraa.

Mutta riskinsä on myös positiivisessa vapaudessa. Jos todellinen vapaus on sitä, että ihminen on vapaa tekemään hyvää ja toteuttamaan ihmisenä olemisen pyhää kutsumusta, mistä hän tietää, miten toimia? On vaarana, että joku toinen tulee kertomaan minulle, miten minun pitäisi elää. Perheeni, puolueeni, kirkkoni tai media kertoo minulle, mitä kannattaa tavoitella ja miten siihen pääsee. Näin galatalaisille oli käymässä, kun Paavalin piti jankuttaa heille, että Kristus vapautti meidät vapauteen. Se on vaikea laji tuo vapaus. "Ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko". Eikö löytyisi mitään konkreettisempaa?

Jeesus ja lapset (Mikkelinp.evankeliumi)

Kirjassaan "Lapsen filosofia" Eero Ojanen vertailee Herakleitosta ja Jeesusta ja heidän suhdettaan lapsiin.

Antiikin filosofi Herakleitoksesta kerrotaan, että kun Efesoksen kaupungin miehet tulivat kysymään häneltä neuvoa politiikkaan, hän oli pelaamassa noppaa lasten kanssa. "Mitä te siinä pällistelette", tiuskaisi filosofi, "ettekö näe että minulla on tärkeämpää tekemistä kuin pohtia teidän kanssanne kaupungin asioita?"
Päällisin puolin kertomus näyttää puolustavan lapsia ja heidän leikkejään. Tarkemmin ajatellen taitaa kuitenkin olla niin, että filosofi teki lapsista oman performanssinsa välikappaleita. Hän käytti lapsia osoittaakseen efesolaisille, että heidän poliittinen puuhastelunsa oli niin tyhmää, että lasten noppaleikitkin ovat viisaampia.
Jeesuksen tapa asettaa lapsi uskovien esikuvaksi on toisenlainen. "Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan." Tässä Jeesus ei ainoastaan sano, että lapsi on tasaveroinen ja täysin huomioon otettava ihminen. Lapsi on kaiken lisäksi esikuva. Lapsen kaltaisuus on tavoite, joka asetetaan myös aikuiselle ihmiselle. On merkille pantavaa, että Jeesus ei tarkemmin selitä mitä tuo lapsen kaltaisuus pitää sisällään, mutta epäilemättä siitä avautuu koko kristittynä oleminen.

Ef. 5: 15-20 (15. su helluntaista 1.vsk. 2.lk)

Katsokaa tarkoin, miten elätte: älkää eläkö tyhmien tavoin, vaan niin kuin viisaat. Käyttäkää oikein jokainen hetki, sillä tämä aika on paha. Älkää olko järjettömiä, vaan ymmärtäkää, mikä on Herran tahto. Älkää juopuko viinistä, sillä siitä seuraa rietas meno, vaan antakaa Hengen täyttää itsenne. Veisatkaa yhdessä psalmeja, ylistysvirsiä ja hengellisiä lauluja, soittakaa ja laulakaa täydestä sydämestä Herralle ja kiittäkää aina ja kaikesta Jumalaa, Isää, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä.

Ylistyksen laulaminen on oikeaa ajanvietettä. Apostoli tekee ensin rinnastuksen viininjuonnin ja Hengellä täyttymisen välillä. Marx sanoi, että uskonto on oopiumia kansalle, mutta totta puhuen, keskikalja on oopiumia kansalle. Pienessä pöhnässä elämä vaikuttaa siedettävältä. Hengellä täyttyminen on sukua juopumiselle (katso vaikka kansan reaktiot helluntaina, Apt.2), mutta luonteeltaan pysyvämpää ja luovempaa. Henki ei turruta aisteja, vaan avaa ne - raittiisti ja pysyvästi, toisin kuin LSD tai muut hallusinogeenit.

Keinona täyttyä Hengellä apostoli esittää laulamisen Herralle. Tässä on kirkkomusiikin - ja kaiken musiikin - teologinen perustelu. Osa käsikirjoituksista sanoo, että pitää laulaa "sydämissä" (ἐν ταις καρδιαις), mikä sai eräät varhaiset kirkkoisät opettamaan, että laulaminen täytyy tapahtua enemmän sydämellä kuin suulla - mielummin ääneti. Uskovaisilla on ollut aina epäluuloisuutta musiikin tuottamaa mielihyvää kohtaan. Käännös "laulakaa täydestä sydämestä" tavoittaa idean paremmin: laulamisessa pitää olla koko persoona mukana. Ja äänellään variskin laulaa.

Miten eroavat toisistaan "psalmit", "ylistysvirret" ja "hengelliset laulut"? Lutherin mukaan psalmit viittaavat Psalmien kirjaan, ylistysvirret muihin Raamatun lauluihin ja hengelliset laulut niihin lauluihin, joita syntyy kirkossa jatkuvasti. Että sana puhuttelisi, lohduttaisi ja rohkaisisi kristittyjä, uusia lauluja tarvitaan jatkuvasti.
[lisää kirjassani "Luther's Theology of Music. Spiritual Beauty and Pleasure. De Gruyter 2013]

Luuk. 10:25-37 (14. su helluntaista, 1. vsk ev)

Kuka on minun lähimmäiseni?

Saarnatessaan tästä tekstistä Martin Luther King kertoi seuraavan järkyttävän tapauksen:

"Muutamia vuosia sitten sattui, että eräs auto kuljetti etelässä useita neekericollegen [Kingin ilmaus, huom.] koripallojoukkueen jäseniä, kun tapahtui onnettomuus ja kolme nuorta miestä loukkaantui vakavasti. Ambulanssi kutsuttiin heti, mutta onnettomuuspaikalle saavuttuaan sen valkoihoinen kuljettaja sanoi vähääkään anteeksi pyytelemättä, ettei hänen tehtävänään ollut palvella neekereitä, ja ajoi tiehensä. Eräs ohiajava autoilija armahti poikia ja vei heidät lähimpään sairaalaan, mutta päivystävä lääkäri sanoi vihaisesti: 'Tähän sairaalaan ei oteta neekereitä.' Kun pojat lopulta saatiin viedyksi 'värillisten' sairaalaan, noin 80 kilometrin päähän onnettomuuspaikalta, yksi heistä oli kuollut ja molemmat muut kuolivat tunnin sisällä. Todennäköisesti kaikki kolme olisi saatu pelastetuksi, jos heille olisi annettu apua välittömästi"

Barbaarisia aikoja elettiin vapauden lippua heiluttavassa USA:ssa vain vähän ennen minun syntymääni. Mutta mitä tapahtuu Välimerellä ihmisoikeuksia suuresti kunnioittavan EU:n porteilla vuonna 2019?

Italian sisäministeri kielsi kansainvälistä avustusjärjestöä tuomasta Välimerestä pelastettuja huonokuntoisia pakolaisia maihin. Populistinen ministeri oli saanut suurta kannatusta vaaleissa nimenomaan sillä, että hän edusti tiukkaa linjaa maahanmuuttoa kohtaan. Jos humanitääristä järjestöä epäiltäisiin rikollisesta ihmissalakuljetuksesta (niin kuin jotkut populistit tekevät), kaiken huippuna on kuitenkin se, että samainen sisäministeri kielsi Italian oman rannikkovartioston alusta tulemasta maihin, koska sen kyydissä oli pakolaisia!

Elämme barbaarisia aikoja.

Surkuttelun sijaan Martin Luther King lopetti saarnansa näin:

"Yrittäessämme toteuttaa lähimmäisenrakkautta käytännössä meitä opastaa laupiaan samarialaisen innoittavan esikuvan lisäksi Kristuksen suurenmoinen elämä. Hänen epäitsekkyytensä oli yleismaailmallista, sillä hän piti kaikkia, publikaaneja ja syntisiäkin, veljinään. Hänen epäitsekkyytensä oli vaarallista, koska hän epäröimättä kulki vaarallisia teitä pitkin sellaisen asian takia, jonka hän tiesi oikeaksi. Hänen epäitsekkyytensä oli ylenpalttista, sillä hän valitsi kuoleman Golgatalla: historian suurenmoisin ilmaus vapaaehtoisen velvollisuuden täyttämisestä." (Ei väkivaltaa, suom Tuulikki Palomurto. Kirjapaja 1964)

Luuk. 18:9-14 (12. su helluntaista, 1.vsk ev)

 Non sum sicut caeteri homines (en ole niin kuin muut ihmiset), sanoi fariseus.

Hengellinen ylpeys on asia, joka tuhoaa pyhimyksen pyhyyden jo alkulähteillään. Tämä vaara vaanii jokaisen uskovaisuuteen taipuvaisen ihmisen sydämessä. Välittömästi, kun olemme onnistuneet tekemään jotain, minkä uskomme olevan Jumalalle mieleen, alamme pitämään sitä omana ansionamme. Sen ei tarvitse olla kummoinenkaan asia että ylpistymme, mutta auta armias jos olemme oikeasti tehneet jotain merkittävää! Silloin luulemme olevamme jotain. Kaikkein pahinta on se, että esitämme olevamme nöyriä. Kun ylpeä ihminen luulee olevansa nöyrä, hän on menettänyt pelin.

Pyhyys joka erottaa ihmisen toisista ihmisistä, on pahuutta. "Minä en ole niin kuin muut ihmiset" on farisealaisuuden synnin ydin. Joku on kenties kilvoitellut pitkään ja nöyrästi voittaakseen itsekkään luontonsa ja lihansa heikkouden. Kun hän viimein alkaa saavuttaa joitakin hentoja merkkejä pyhityksestään, hän alkaa samalla nautiskella rauhasta, jota hän kuvittelee Hengen voiteluksi tai siksi rauhaksi, joka ylittää kaiken ymmärryksen. Kuitenkin kyseessä on omahyväisyys, jonka pinnan alla on toisten ihmisten syvää halveksuntaa. 

Kun ihminen kuvittelee olevansa pyhimys (ehkä protestantti ei käytä tätä ilmaisua, mutta ajatus on sama), hänen pahuudellaan ei ole enää mitään rajaa. Se, mitä hän voi tehdä Jumalan ja Jumalan rakkauden nimissä, on järkyttävää. Koska hän on pyhimys, hänelle ei voi puhua järkeä (sillä se on jumalattomuutta) tai vedota Raamattuun (jonka hän osaa tulkita paremmin). Edes sääliin tai inhimillisyyteen ei voi vedota, sillä häntä ohjaa suurempi tehtävä. Jos hän vielä ajattelee joutuneensa marttyyrin osaan, hänestä tulee monin verroin itsepäisempi. 

Pyhyys joka erottuu syntisistä on vaarallisimpia asioita maailmassa.

(ks. Thomas Merton: New Seeds of Contemplation s. 47-51)

Jer. 18:1-10 (11. su helluntaista, 1.vsk. 1.lk)

Minä menin savenvalajan työpajaan, jossa hän parhaillaan työskenteli pyöränsä ääressä. Jos valmistumassa oleva astia meni pilalle hänen käsissään, hän muotoili samasta savesta uuden, sellaisen kuin halusi. Silloin minulle tuli tämä Herran sana: "Enkö minä, Herra, voi tehdä sinulle, Israelin kansa, samalla tavalla kuin tämä savenvalaja savelleen? Katso, niin kuin savi on valajan kädessä, niin sinä, Israelin kansa, olet minun kädessäni."
 Olla savi Savenvalajan käsissä...mitä on sen rinnalla se, että minun asettamani tavoitteet toteutuvat? Mitä merkitsee se, että minua pidetään älykkäänä, menestyneenä, hyvänä tai hauskana ihmisenä? Niin kauan kuin savi on notkeaa, sitä voi käyttää uudestaan. "Vain lelukseenko Luoja meidät loi / saveksi notkeaksi sormissaan? / Hän meitä muovaa, meillä askaroi / vaan tulessaan ei polta milloinkaan." (Hermann Hesse) Siis älä kovetu, älä tule valmiiksi, älä sano: "ei koskaan". Pysy notkeana ja taipuisana Mestarin käsissä. Muussa tapauksessa sinua voi kohdata särkyminen. Mutta sekään ei ole lohdutonta:
"Tahdon kertoa särkyneille / ei siruja heitetä pois. / Kallista halpa savikin / mestarin kädessä ois." (L. Pukkila-Pajunen)
Jumala voi muovata elämästämme jotain aivan muuta, kuin me itse, tai maailma - tai edes kristikunta - voi kuvitella. Ja se mitä hän muovaa, loistaa kuin kirkas päivä. Savena hänen kädessään me itse tunnemme olevamme rumia ja rikki (monessa kielessä savi ja paska ovat lähellä toisiaan, tai jopa sama sana). Rikki olemisen tunnossa elämämme voi päättyäkin. Jumalan mahdollisuudet eivät pääty.

2. Piet 1:16-18 (Kirkastussunn. 1.vsk 2. lk)

Tämän luvun lähtökohta on, että Jumalan voima on lahjoittanut meille kaiken sen, mikä kuuluutosi elämään ja jumalanpelkoon (j. 3-4) Perikooppi kirkastaa sitä, mistä kristinuskossa on kysymys, mitä on olla kristitty ja miten sitä opetetaan.
Uskon perusteena eivät ole doctas fabulas, "ovelasti sepitetyt tarinat", vaan henkilökohtainen silminnäkijätodistus. Kriittisen tutkimuksen mukaan 2 Piet on UT:n nuorimpia kirjoituksia, joten sen kirjoittajalla ei ole oikeasti kokemusta tästä, mutta hän kirjoittaakin Pietarin nimissä. Joka tapauksessa merkille pantavaa on, ettei väitetty silminnäkijäkokemus liity Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen, vaan kirkastusvuoreen, jossa paljastui Jeesuksen "kunnia ja kirkkaus" (timé kai doxa).
Kristillisen julistuksen sisältönä ei tässä kohtaa myöskään esitetä pelastushistorian narraatiota tai jotain propositionaalista uskonväittämää, vaan "Herran Jeesuksen Kristuksen voima ja tuleminen", dynamis kai parousia. Jälkimmäinen sana voidaan kääntää myös "läsnäolo."
Harvoin ihminen todella vakuuttuu kristinuskon totuudesta muutoin kuin henkilökohtaisesti kohtaamalla Herran Jeesuksen. Tarkoitan, että tuskin kukaan on tullut kristityksi vakuuttumalla jonkun filosofisen Jumala-todistuksen pätevyydestä. Luulen, että Herran Jeesuksen läsnäolo ei ole manipuloitavissa - vaikka sitä kyllä paljon yritetään!

3. Moos. 19:1-4,11-18 (7. su helluntaista, 1.vsk 1.lk)

Olkaa pyhät, sillä minä, Herra, teidän Jumalanne, olen pyhä...rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.

Leviticus on kirkkomme evankeliumikirjassa vähän esillä, eikä ihme. Itse asiassa tämä teksti on ainoa, joka luetaan edes kerran kolmessa vuodessa. Tästä kasuistisesta kirjasta löytyy kuitenkin juuri se lause, jonka Herramme nosti tärkeimmäksi koko Toorasta: "rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi."

Jumalan pyhyys on ihmisen pyhyyden perusta (11:44) ja se tulee ilmi tämän pyhyyden mukaisena käytöksenä ihmisten kesken.  Perikooppi on lähinnä dekalogin tulkintaa (ainakin käskyt 1,2,3,4,5,7 ja 8 bongattu). Pois jätetyt jakeet 5-10 näyttävät puhuvan tehokkuuden tavoittelua vastaan: uhrieläin on syötävä heti, vaikka voisi olla houkuttelevaa jättää siitä syötävää useammaksikin päiväksi, eikä viljankorjuussa saa olla liian tehokas, että köyhillekin jää poimittavaa.

Eetoksen voisi tiivistää niin, että luottamus siihen, että toinen ihminen puhuu totta, suhtautuu minuun suopeasti ja pyrkii riitatilanteessakin kohtelemaan minua oikein, on yhteiskunnallisen elämän ehdoton edellytys (j. 11-15)

Takanapäin puhumisen turhuudesta opastaa Sirak hyvin: "Kun kuulet juorun, vaikene kuin hauta. Ole huoleti, et sinä siihen pakahdu. Tutki ystävääsi - ehkä hän ei olekaan tehnyt mitään, ja jos on, jättäköön vastedes tekemättä. Tutki ystävääsi - toisten puheet ovat usein pelkkää panettelua, eikä sinun pidä uskoa kaikkea mitä kuulet." (Sir. 19;13-15)

On tapana sanoa, että lähimmäisenrakkaus ei Vanhassa testamentissa ulotu muihin kuin oman kansan jäseniin. Jakeen 18 sanamuoto antaa ymmärtää näin. Kuitenkin samassa luvussa sanotaan myös: "Kohdelkaa joukossanne asuvia siirtolaisia ikään kuin he olisivat heimolaisianne ja rakastakaa heitä kuin itseänne, sillä te olette itsekin olleet muukalaisina Egyptissä", ja loppuun tulee lause, joka toistuu luvussa useasti: "Minä olen Herra, teidän Jumalanne." (j.34) Se ei ole vain liturginen formeli, vaan koko jutun juju.

1. Tim. 1:12-17 (Apost.pv. 1. vsk 2.lk)

"Minä kiitän Herraamme Kristusta Jeesusta, joka on antanut minulle voimaa. Kiitän häntä siitä, että hän katsoi minut luotettavaksi ja otti minut palvelukseensa."

Tämä voisi haiskahtaa omakehulta, jollei se jatkuisi niin kuin jatkuu. Apostolin tai papin virka on Jumalan toimintaa.

"vaikka olin ollut herjaaja, vainooja ja väkivallantekijä. Hän armahti minut, koska epäuskoni tähden en tiennyt mitä tein."

Tietoisuus siitä, mitä itsessäni olen, on tuskallinen Jumalan valitsemalle. Silti se ei ole ihmisen oma vika, kyseessä on tietämättömyydestä toimiminen, jota Kristus säälii (vrt. Lk 23:34)

"Meidän Herramme armo on ollut yltäkylläinen, samoin se usko ja rakkaus, jonka Kristus Jeesus saa aikaan."

Hyperpleonasen on nykysuomeksi suurin piirtein "hyper-mega-mahtava". Huomaa ettei ahkera apostoli viittaa mihinkään tekemäänsä, vaan armo (kharis) saa kaiken aikaan, eikä uskoa tai rakkautta ihminen purista esiin itsestään.

"Tämä sana on varma ja vastaanottamisen arvoinen: Kristus Jeesus on tullut maailmaan pelastamaan syntisiä, joista minä olen suurin."

On julistettava vain sitä minkä on itse elänyt todeksi. Seistä Jumalan kansan edessä opettamassa, se ei vaadi moraalista nuhteettomuutta vaan esimerkillisyyttä armon omistamisessa (juu, tiedän että tässäkin on hyväksikäytön vaara). Onko Paavali sitten ensimmäinen (kr. protos) syntinen vai pahin (engl. worst), hän on joka tapauksessa esimerkki armosta.

"Mutta minut armahdettiin, jotta Kristus Jeesus juuri minussa osoittaisi kuinka suuri hänen kärsivällisyytensä on. Näin olisin myös vastedes esimerkkinä niille, jotka uskovat häneen ja saavat ikuisen elämän."

Siis hyvä saarnaaja onkin se, jota katsellessa ja kuunnellessa voin ajatella, että jos tuo kerran pääsee taivaaseen, niin sitten pääsen minäkin!

Vilhelm St. Thierrylaisen sanat kaikille niille, jotka ovat julkiuskovaisia, kirkon työntekijöitä tai rukouselämään antautuneita:

"Ole sinä, Jumalan palvelija, tarkkana sen suhteen, ettei vaikuttaisi siltä että tuomitset niitä jotka eivät elä kuten sinä. Toivoisin että sinä heikko ihminen sanoisit samalla tavalla kuin Paavali sanoi täysissä voimissaan: 'Kristus Jeesus on tullut pelastamaan syntisiä, joista minä olen suurin.' Ei se ollut mitään tyhjää lätinää vaan sydämestä nouseva varmuus. Ihminen, jotka todella tutkii ja tuntee itsensä, ei pidä kenenkään toisen syntiä yhtä suurta kuin omaansa, sillä hän ei tunne sitä niin hyvin kuin omaansa. En halua, että kuvittelet, että päivä paistaa vain sinun keljassasi tai että taivas on kirkas vain sinun pääsi päällä tai että Jumalan armo vaikuttaa vain sinun omassatunnossasi. Kuuluuko Jumala muka vain kilvoittelijoille? Hänhän kuuluu kaikille. Sillä Jumala rakastaa kaikkia ihmisiä eikä inhoa mitään luomaansa (Viis.11:23-24). Ajattele mieluummin. että aurinko paistaa kaikkialla muualla kuin sinun luonasi, ja ajattele itsestäsi huonompaa kuin muista." (Kultainen epistola 1.VI. 19-20)

Jes. 57:15-21 (4. su helluntaista, 1. vsk 1.lk)

 Korkea ja Ylhäinen, hän, joka pysyy ikuisesti, jonka nimi on Pyhä, sanoo näin: - Minä asun korkeudessa ja pyhyydessä, mutta asun myös murtuneiden ja nöyrien luona. Minä virvoitan murtuneiden hengen ja herätän eloon nöyrien sydämen.

Jumala joka asuu korkeudessa ja pyhyydessä, tarkoittaa Septuagintan mukaan, että ”Jumala lepää pyhissään.” Ajatus on kristillisen spiritualiteetin kannalta merkittävä. Ihminen on ainut kohta koko maailmankaikkeudessa, jossa Jumala ”lepää”, opettaa mm. Pseudo-Makarios. Voisiko tämä opettaa levollisuutta myös levottomalle ihmiselle, varsinkin kun jae 21 muistuttaa, että ”jumalattomilla ei ole rauhaa”? Jumalalla on kaikki aika maailmassa.

Murtuneet: sama heprean sana daka, jolla on merkitys ”murskattu”, ”se joka on palasina”, mainitaan psalmissa 34: ”Herra on lähellä niitä, joilla on särkynyt sydän, hän pelastaa ne, joilla on murtunut mieli.” Miten lohduttava ajatus sille, jonka sisäinen maailma on palasina, jonka olemassaoloa kuvaa parhaiten sana ”hajalla”.

Nöyrät: šafal tarkoittaa alhaista, alas painettua, halpana pidettyä. Se ei näytä viittaavan niinkään nöyryyteen hurskaan ihmisen asenteena, vaan pikemminkin nöyryytykseen, jota elämä tarjoaa. Miten lohduttava ajatus sille, joka tuntee olevansa kaikista vihonviimeinen. Tässä on myös sana sorretuille. Raamatun Jumala ei ole puolueeton, vaan aina heikoimpien puolella.

Minä virvoitan murtuneiden hengen: ὀλιγοψύχοις διδοὺς μακροθυμίαν (LXX), ”annan arkamielisille kärsivällisyyttä”, ehkä myös: teen epävarmoista kestäviä. 

Herätän eloon nöyrien sydämen: διδοὺς ζωὴν τοῖς συντετριμμένοις τὴν καρδίαν, ”annan elämän niille, joiden sydän on palasina.”

Ef. 2:1-10 (4. su helluntaista 3.vsk.2.lk)

 Mekin olemme Jumalan tekoa, luotuja Kristuksen Jeesuksen yhteyteen toteuttamaan niitä hyviä tekoja, joita tekemään Jumala on meidät tarkoittanut.

Sen pelastavan suunnitelman, jota on luomakunnan historia seuraa  ja johon sen tapahtumat liittyvät, voidaan julistaa tulleen ilmi Jeesuksessa Kristuksessa, hänen kuuliaisuudessaan Isän Jumalan lähettämänä. Tässä yhteydessä voidaan sanoa, että vaikka Jumala on itsessään riippumaton, luomisen aktissa ja hänen luotujensa historian kulussa hän tekee itsensä riippuvaiseksi luotuisista ehdoista ilmaistakseen Poikansa Jeesuksen suhteessa Isäänsä. Ei niin että Jumalalla olisi erilaisia keinoja päästä päämääräänsä. Kysymys on siitä, että tällä tavalla luotujen paljous tuodaan ikuiseen autuuteen Isän ja Pojan yhteydessä. Jumalan toiminnassa mikään luotu ei ole pelkkä väline. Käsky sen olemassaololle Pojan ilmestymisen kairos-hetkessä, jokaisella luodulla on paikkansa Isän pelastavassa tarkoituksessa.

(Wolfhart Pannenberg: Systematic Theology vol. II, 7)