keskiviikko 18. marraskuuta 2020

Tuomiosunnuntai

Uuno Kailaan taivasnäky

Maassa, joka on kaukana täältä ja josta ei pallokartta tiedä – siellä minä avasin silmäni. Miten olin joutunut siihen maahan, sitä en tietänyt. Minä vain olin siellä ja avasin silmäni. Siinä maassa oli niin toisenlainen olo kuin täällä, että minun sanani näyttävät kuihtuneilta, kun niiden pitäisi kuvailla sitä. 

Siinä maassa ei ollut kuuma eikä kylmä, eikä pouta eikä sade. Oli vain tila, joka säteili ja tuoksui. Ainainen valo, jota mikään varjo ei silponut. Elävä, ravitseva ilma, jossa ei vaeltanut tuulta eikä pilveä. Siinä maassa en ollut minäkään minä, sama kuin täällä. Täällä olin raahannut taakkaa – ja raahaan: tuntenut pelkoa, syyllinen, kuoleman-alainen; nähnyt varjot ja varjoni, kysyen päivästä päivään: Mitä? Miksi? ja Kuka on säätänyt näin? Siellä olin se, mikä täällä olin hämärästi tahtonut olla. Olento ilman malkaa ja kaihea, altis kaikille muille ja itsestänsä kaunis. Ilman varjoa, ilman taakkaa ja pelkoa. Niinkuin vastasyntynyt, joka ei muista eikä kysele. Avaa silmänsä ensimmäistä kertaa, näkee kaiken, tuntee sen hyväksi, rakastaa sitä ja on yhtä sen kanssa. Ikää vailla. Kuitenkin onnellinen siitä, minkä tuntee: että on aina ollut olemassa, ja on aina oleva – samanlaisena. Avaa silmänsä, mielessä sanomaton ilo ja varmuus: Olemme turvassa, sieluni! 

Minä näin edessäni suuren puun ja siinä kuultavat lehdet. Ja tunsin: puu näki minut. Puu oli elävä. Lehdet katsoivat minuun – ja kimposivat ilmaan. Lehahtivat puun ylle niinkuin kultainen pilvi. Ja pilvi liversi. Tuhat pientä linnunääntä liversi pilvessä. Lehdet – linnut. Sitten ne vaikenivat jälleen. Palasivat oksille. Olivat lehtiä. Yksi niistä, pienin ja untuvaisin, erkani muista ja lähestyi minua. Kaarteli kasvojeni ympärillä. Istahti kädelleni, sykähtelevää elämää täynnä. Katsoi minua aurinkoisin silmin ja visersi: 
- Missä olet ollut? 
Enkä minä ihmetellyt sitä, että ymmärsin viserryksen. Kaikki oli siinä maassa luonnollista, itsestäänolevaa. Ajattelin kysymystä. Mielessäni heräsi himmeä muisto, niin kuin pakeneva varso. Ja minä vastasin: 
- Hyvin kaukana – pimeässä. 
Tunsin kaikkien kuuntelevan minua. Puun ja lehtien, ilman ja valon. 
– Mitä on pimeä? piipitti lintu. 
 – Sellaista, missä ei nähnyt mitään. 
- Oliko se samaa kuin suljetut silmät? 
- Ei se ollut sitä. Minä olin avosilmin – enkä minä nähnyt. 
Lintu pudisti ihmetellen päätään. - Minä en ymmärrä sinua. 
- Siellä oli rumaa. Ja siellä oli paha olla. 
- Mitä on ”rumaa”? Ja mitä on ”paha olla”? 
- Ne ovat – minäkään en tiedä sitä enää. Sen vain muistan, että siellä oli kokonaan toisin kuin täällä. 
- Ei, en ymmärrä sinua, liversi lintu. Miten voi mikään olla toisin! 
- Sinä olet oikeassa: miten voisi mikään olla toisin! Ja minä ymmärsin: - Kaikkihan on aina ollut näin. Ja minä näin pelkkää unta – 
 -Sen minä ymmärrän, nyökkäsi lintu. Sinä näit unta. 
-Minä näin sekavaa unta – vieraasta maasta – -Nyt olet havahtunut. -Nyt olen havahtunut, nyt ovat silmäni auki, ja nyt minä näen! Ei ole pahaa, ei ole koskaan ollut, ei voi tulla! 

Ja minä näin linnun ilon. Ja puun ja lehtien ilon. Ja maan katsovan minua tuhansin, sädehtivin silmin. 
-Kuka sinä olet? minä kysyin linnulta. 
-Palavin ajatus, jonka sinä kutsut ja lähetät. 
-Tule, lintu liversi. Minä lennän edeltä. 

Ja lintu levitti kuultavat siipensä ja alkoi lentää maan yli pehmein kaarin. Lennossaan hän liversi: 
- Tule! Hän on odottanut sinua! 
Ja samassa kaikki lehdet pyrähtivät oksiltaan ja olivat lintuja. Ne liittyivät pieneen airut-veljeensä. Kirmaisivat riemuiten ylös ja alas. Silmä näki vain kultaisten viirujen parven; se kimalteli ilmassa niinkuin suihkukaivon vesi. Ja maastakin puhkesi esiin riemuitseva elämä. Minä näin seisovani keskellä ääretöntä kukkien parvea. Sieraimiini lainehti ihana tuoksujen meri. Ja kun minä aloin kulkea – kukat vaelsivat kerallani. Puhkesivat edessäni, puhkesivat molemmilla kupeilla, lähtivät takanani lentoon – lepattivat perhosen siivin. Ja ilmaan syntyi elävä sateenkaari. Sekin vaelsi kerallani. Missä minä kuljin, siinä kulki maan yli riemun ja kauneuden aalto. 
– Tule, hän on odottanut sinua! 
Se oli niin kuin tuhansien huilujen hyminä. Linnut liversivät sitä. Ja puu hymisi. Ja kukat ja ruohot. Ja perhojen sateenkaari. Ja maa oli allani niin kuin helisevä harppu. En minä tietänyt, miten kauan vaelsin. Kuka voi mitata ajatonta aikaa? Enkä minä tietänyt, mihin minä vaelsin. Tottelin ihanaa kutsua. Enkä minä uupunut. Äkkiä vaikeni hyminä. Sateenkaari vaipui pehmeästi maahan ja lepäsi siinä kuin kirjava matto. Linnut lensivät lehdiksi puihin ja pensaihin. Airut kaarteli yksinänsä ilmassa, visertäen: 
- Odota tässä ja katso! Odota ja katso! 
Samassa sekin oli lehti, pienin ja kuultavin kaikista. Odotin hetken – vai odotinko tuhannen vuotta, kuka sen tietää? Ei ollut olemassa mitään muuta kuin odotus, hengähtämätön. Niin kuin Jumalan odotus, kun hän on sanonut: Tulkoon! 
Vihdoin – pensas liikkui. Pensas astui syrjään. Kun minä silmäni kohotin, katso – minä näin Hänet. Unessa olin häntä alati etsinyt pimeästä – turhaan. Ajattomuudessa olin jo tuntenut hänet – ja kadottanut. Kaikkialla olin hänen jalkojensa jälkiä tavannut – en häntä itseänsä koskaan. Nyt hän oli edessäni elävässä muodossa. Nimetön Olento – sieluni uni. Kauneus kietoi hänet kuin pilvi, lukemattomin kuultavin hunnuin. Kun minä katsoin häntä, hän riudutti silmät ja kuihdutti sydämen – ja virvoitti ne samalla. Se oli autuus ylitse kaiken määrän, syvä ja hukuttava niin kuin taivas ja meri. 

-Tule! hän sanoi. Tule ja ole minun luonani. 

(kokoelmasta Paljain jaloin)

lauantai 7. marraskuuta 2020

Matt. 18: 15-22 (23. su helluntaista, 2. vsk ev)

Aina kun me rikomme veljiämme vastaan, rikomme myös Sinua vastaan, Isä, joka käskit meidän rakastaa lähimmäistämme niin kuin itseämme.
Sinun Poikasi tunsi kuitenkin ruuniinsa jäsenien heikkouden ja osoitti siihen lääkkeen. Hän antoi meille varman toivon siitä, että armossasi antaisit anteeksi meidän syntimme, jos me vuorostamme sydämestämme annamme anteeksi ne synnit, joita veljemme ovat tehneet meitä vastaan.
Tämä ehto, jolla Poikasi Jeesus takaa meille anteeksiannon, on mitä oikeudenmukaisin. Sillä kuinka häpeämättömästi ne pyytävät Isältä anteeksiantoa, jotka itse valmistautuvat kostamaan veljen vähäisen rikkomuksen? Kuinka röyhkeästi jotkut sanovat Sinulle: "Älä vihastu", vaikka he itse eivät lakkaa vihaamasta lähimmäisiään. Sinun Poikasi oli ilman syntiä, mutta hän rukoili ristillä, että antaisit anteeksi hänen murhaajillensa. Kuinka häpeämättömiä ovat ne jotka kerskailevat olevansa Poikasi ruumiin jäseniä ja jotka, vaikka ovat itse syntisiä, eivät halua antaa anteeksi veljille, jotka rikkovat heitä vastaan, ja kuitenkin he itse rikkovat veljiään vastaan? Tämä on pikemminkin syntien vaihtamista kuin niiden anteeksiantoa. Ne, jotka palvelevat Sinua unohtamatta vihaansa ja aikomatta pyytää lähimmäiseltään anteeksi, eivät ole Sinulle mieleen. Poikasi opetti meille, että meidän tulee jättää jopa alttaripalvelus sopiaksemme veljiemme kanssa. (Erasmus Rotterdamilainen: Isä meidän-rukouksen selitys, suom. Simo Heininen)

keskiviikko 28. lokakuuta 2020

Matt. 5:1-12 (Pyhäinpäivä, 1.vsk ev)

Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta.
Muistan jo elokuvasta Andrei Rublev, kuinka tämä tulkittiin vanhalla Venäjällä vajaamielisiä tarkoittavaksi (tai mikä lienee korrekti ilmaus). Saarikoski käänsi "onnellisia ne jotka eivät ymmärrä uskonnosta mitään", eikä sekään ole huono. Tunnustuskirjat korostavat, että evankeliumin köyhyys on hengellistä laatua, jolloin Daavidkin oli köyhä rikkautensa keskellä. Luukkaalla lause on - ilmeisesti alkuperäisessä - muodossaan "autuaita olette te köyhät". Se on kaikissa sanan mahdollisissa muodoissa: te joilla ei ole mitään.
Autuaita murheelliset: he saavat lohdutuksen.
Joh 16:20-23 Jeesus vertaa omiensa osaa synnyttävän naisen tuskaan, joka vaihtuu iloksi. Schweitzer huomauttaa, että tässä ei ole kysymys syntien tai tuomion aiheuttamasta surusta.
Autuaita kärsivälliset: he perivät maan.
Praus on "sävyisä, hiljainen". Lause on lähes kirjaimellisesti sama kuin Ps 37:11(LXX), joka käännetään "nöyrät."
Autuaita (ovat) ne joilla on vanhurskauden nälkä ja jano: heidät ravitaan.
Vaikka koko tie olisi mennyt harhaan, kaikki yritys nukkaan ja koko elämä surkeasti epäonnistunut - sinä joka janoat totuutta ja oikeutta, olet autuas!
Autuaita ne jotka toisia armahtavat, heidät armahdetaan.
Schweitzer luokittelee tästä alkavat jälkimmäiset autuaaksijulistamiset sellaisiksi, joissa puhutaan asenteista, kun edellisissä oli kysymys puutteista. "Joka ei toista armahda, saa itse armottoman tuomion, mutta joka armahtaa, saa tuomiosta riemuvoiton" (Jaak. 2:13).
Autuaita puhdassydämiset: he saavat nähdä Jumalan.
Saako jo nyt? Vai vasta siellä missä kyyneleetkin pyyhitään (Ilm.7:17). Viaton katse voi nähdä Jumalan tässä maailmassa (Apollinaris tulkitsee näin).
Autuaita rauhantekijät: he saavat Jumalan lapsen nimen.
Eirenopoioi esiintyy vain tässä (Septuagintassa kuitenkin Sananl 10:10). Jotkut kirkkoisät ajattelivat niinä, jotka huolehtivat kirkon ykseydestä. Tämä on kristillisen rauhanliikkeen keskeisin raamatunkohta. Hengellistä ja maallista rauhaa on tässä tarpeetonta erotella. (ks. Room. 12:18)

sunnuntai 25. lokakuuta 2020

Jer. 17:9 (Usk.p.muistop.)

 Petollinen on ihmissydän, paha ja parantumaton, vailla vertaa

Reformaation ihmiskäsitystä on sanottu pessimistiseksi. Sanotaan āmyös että pessimisti ei pety. Onko ihminen todella läpikotaisin paha, kykenemätön edes ajattelemaan mitään hyvää? Asia ei ehkä sittenkään ole niin yksinkertainen. Tämä Jeremian kirjan jae (joka jää evankeliumikirjan perikoopin ulkopuolelle), voidaan nimittäin kääntää toisinkin.

Johann Sebastian Bachin kantaatti Es ist ein trotzig und verzagt Ding [um aller Menschen Herze] (BWV 176) on saanut nimensä juuri tästä jakeesta. Saksankielinen teksti kääntyisi paremmin niin, että ihmissydän on uppiniskainen ja pelokas. Bach korostaa tätä niin, että musiikki soi jääräpäisen tylynä fuugana sanaan trotzig ("uhmakas") asti, mutta heltyy sitten, ja laulajat melkein huokaavat sanan verzagt ("pelokas, arka"), jota jouset painottavat pidätyssävelillä. Kantaatin muutkin tekstivalinnat on tehty ajatellen pelokasta ja uppiniskaista ihmissydäntä ja sille luvattua toivoa.

Heprealainen teksti antaa tukea Bachin eksegeesille. Sydän on ensiksikin āqob, "petollinen" ja toiseksi anaš , "melankolinen, surullinen." Nämä sanat antavat ihmiskäsityksellemme enemmän lämpöä ja realismia kuin vanhan käännöksen "pahanilkinen." Ihmisen sydän ei ole paha pahuuttaan, vaan monien ristiriitaisten tunteiden hallitsema, enemmän pelokas kuin ilkeä.

Luterilaisissa Tunnustuskirjoissa tämä ajatus ihmisistä on löydettävissä. Eräs Melanchthonin suosimista ilmaisuista on "peljästyneet omattunnot" (perterrefacta conscientiae). Luterilaisten jäsentenvälisissä kisoissa Augsburgin tunnustuksen vuonna 1540 julkaistu "Variata"- laitos, johon Melanchthon pani jonkin verran omiaan, aiheutti pahaa verta. Mielestäni sen versio vanhurskauttamisartiklasta (CA 4) on kuitenkin hyvin muotoiltu.

”Peljästyneille omilletunnoille on opetettava, että meidät vanhurskautetaan armosta Kristuksen tähden, joka on annettu sovitusuhriksi puolestamme ja sovittanut meidät Isän kanssa. Tämä on varma ja välttämätön lohdutus, jonka uskominen ei tarkoita vain Kristuksen historian tuntemista vaan tähän lupaukseen suostumista.” 
  
Sananpalvelijan on ajateltava, ettei hän ole tekemässä ihmisten elämästä vaikeampaa, vaan helpompaa. Hän ei ole piiskaamassa seurakuntalaisia parempiin hengellisiin suorituksiin, vaan lohduttamassa säikähtäneitä omiatuntoja.

perjantai 23. lokakuuta 2020

Ps. 145:8-13 (21. su helluntaista, psalmi)

Anteeksiantavainen ja laupias on Herra, hän on kärsivällinen, suuri on hänen hyvyytensä.
Sanoma Jumalan anteeksiantavaisuudesta on kaikunut niin juutalaisuuden, kristinuskon kuin islaminkin välityksellä tuhansien vuosien ajan tässä maailmassa, mutta heikosti se on perille mennyt. Parhaimmillaan se on vesittynyt lällyksi kaiken suvaitsemiseksi. Risti, kristinuskon symboli, kuitenkin kertoo miten äärimmäisen vakavasta asiasta anteeksiantamisessa on kysymys. Sana  הַנון muistuttaa siitä, että Jumala antaa anteeksi sen, mitä olemme rikkoneet häntä vastaan. Pahuus ja rikkomukset ovat todellisia, ei mitään pikkujuttuja. Mutta anteeksiantamus on ainoa tie ulos koston kierteestä. Sana רﬞחום tarkoittaa, että Jumala ei vain julista syntejämme anteeksi, vaan hän myös säälii meitä niiden vuoksi. Hän tietää, että synti on meitä raadellut ja tuhonnut. Synti ei herätä Jumalan sydämessä vain vihaa, vaan myös sääliä eksyneitä syntisparkoja kohtaan.  Kumpikin puoli on muistettava Jumalasta puhuttaessa. Jos ne pistetään vastakkain, ei ole epäselvää, kumpi voittaa: "Palatkaa Herran, Jumalanne luo, sillä hän on anteeksiantava ja laupias. Hän on kärsivällinen ja hänen hyvyytensä on suuri. Hän voi muuttaa mielensä, peruuttaa määräämänsä rangaistuksen." (Joel.2:13) Tämä Jumalan piirre muuten vitutti profeetta Joonaa erityisesti (Joona 4:2). "Kärsivällinen" on kirjaimellisesti "hidas vihaan."

Herra on hyvä kaikille, hän armahtaa kaikkia luotujaan.
Armo ei ole vain 2. uskonkappaleen asia, vaan jo luomisessa. Silkka olemassaolo on laupeutta:"...sillä sinä rakastat kaikkea olevaa etkä inhoa mitään luomaasi - jos jotakin olisit vihannut, et olisi luonut sitä." (Viis.11:24)

Herra, sinua ylistäkööt kaikki luotusi, uskolliset palvelijasi kiittäkööt sinua!
Ei ole selvää onko tässä indikatiivi vai imperatiivi. Koko luomakunta ylistää Jumalaa hiljaisella tavallaan, mutta hurskaat, pyhät, Jumalan ystävät ovat kutsuttuja tätä julki julistamaan, eksplikoimaan.

Julistakoot he valtakuntasi kunniaa, kertokoot mahtavista teoistasi.
Taivaan valtakunnasta on kerrottava ja niin kuin 1913 käännös sanoo "jutellaan sinun voimastasi". Toisin sanoen, arjen aherruksessa muistetaan Jumala.

Saattakoot he ihmisten tietoon Herran väkevät teot ja hänen valtakuntansa mahdin ja loiston.
Että julistetaan Jumalan suuria tekoja historiassa ja sitä, mitä kohti ollaan menossa, vaikka siitä näkyy kovin vähän.

Sinun valtakuntasi on ikuinen, sinun herruutesi pysyy polvesta polveen.
Tähän jatkaa jae 13a "Heerra on luotettava kaikissa sanoissaan, uskollinen kaikissa teoissaan", joista viimeinen lause voisi kääntyä myös "hän rakastaa kaikkia tekojaan". Tällaista "Jeesuksen lähettiläät"-sunnuntaina meidät on lähetetty julistamaan.

Joel 3:1-5 (Helluntai 3-vsk, 1.lk)

Tämän jälkeen on tapahtuva, että minä vuodatan henkeni kaikkiin ihmisiin. Ja niin teidän poikanne ja tyttärenne profetoivat, nuorukais...