Ef. 3:14-21 (5. su pääsiäisestä, 1.vsk 2.lk)

Kaiken leveyden, korkeuden, pituuden ja syvyyden...

1300-luvun mallorcalainen mystikko ja yleisnero Ramon Llull teki ennakkoluulotonta ja hullunrohkeaa lähetystyötä muslimien parissa. Toisaalta hän myös ammensi arabialaisesta rakkausrunoudesta kirjassaan Ylistän rakastettuani (suom. Seppo A. Teinonen). Seuraavassa mietelmässä voi nähdä perustelun rukoukselle ja meditaatiolle.

Rakastavan sydän kohosi rakastettunsa korkeuksiin voidakseen esteettä rakastaa häntä tämän maailman syvyyksissä.

Lause ilmaisee kirkkaasti sen, miten todellinen hengellisyys on aina syvästi maailmallista. Asian toinen puoli on se, ettei tätä maailmaa voi todella ymmärtää - saati rakastaa - ellei näe sitä hengellisesti. Ilman Jumalaa (tai jotain hänen pseudonyymiään) näen maailmassa vain omat toiveeni ja pelkoni, parhaimmillaan sekavan vyyhdin asioita jotka eivät ole niin kuin niiden pitäisi olla.
Onko hengellisyys tai uskonnon harjoittaminen pakoa pahasta maailmasta? On myönnettävä, että tavallaan näin on, mutta vain siinä mielessä kuin taiteilija tarvitsee etäisyyden, perspektiivin, josta hän näkee kohteensa riittävän selvästi, voidakseen kuvata sen tarkasti. Muuten ei ole mahdollista rakastaa estettä - huomaa pieni sana - maailman pimeimmissä syvyyksissä.

Ja kun hän saapui rakastettunsa luo, hän katseli tätä tuntien suloisuutta ja iloa.

Olemassaolon suurin ja puhtain salaisuus on ilo. Evankeliumi on ilosanoma. Tämä ei meistä kristityistä selvästikään loista julki niin kuin pitäisi. Siitä ei pidä itseään eikä kirkkoaan liiaksi syyttää, sillä tämä Llullin mietelmä selittää myös sen perustavan ristiriidan, jossa jokainen Jumalaa rakastava väistämättä elää. Mutta olemassaolon perustavanlaatuinen ilo, joie de vivre, antaa jatkuvasti todistuksia itsestään, yhtä varmasti kuin myös murhe ja ahdistus, josta seuraavaksi puhutaan:

Mutta rakastettu laski hänet alas tähän maailmaan että hän katselisi rakastettuaan keskellä ahdinkoja ja murheita.

Tässä kerrotaan niin hyvin kuin taidetaan, mikä on olemassaolomme tarkoitus tässä murheen laaksossa. Se ei ole sattumaa, eikä se ole vain ikävä esinäytös ennen taivaan iloja. Meidän tehtävämme on kohdata Jumala tässä maailmassa. Huomaa, että rakastettu laski rakastavan tähän maailmaan, että hän katselisi, ei vain että voisi katsella rakastettuaan murheissa ja ahdingoissa. Siellä hänet kohdataan. Tätä opetti Luther ja tätä opetti pyhä Bernhard. Tätä kokemusta ei anneta kirkastusvuorella, vaan murheen laaksossa, jossa rakkaamme on meitä lähempänä kuin koskaan.

1. Piet. 2:21-25 (2. su pääsiäisestä, 1.vsk 2.lk)

Ensimmäisessä Pietarin kirjeessä on valtava jännite sen välillä, miten kristitty on ympäröivästä yhteiskunnasta sisäisesti vapaa ja kuitenkin alistuvainen sille. Kumpaakaan ei saa unohtaa.

Yhteiskunnassa, jonka keskeinen arvo oli esi-isien ja perinteiden kunnioitus, apostoli puhuu "isiltä peritystä, tyhjänpäiväisestä elämästä" (1:18) ja puhuttelee kristittyjä "valittuna sukuna, kuninkaallisena papistona ja pyhänä heimona" (2:9), joka ei oikeastaan kuulu tähän maailmaan vaan elävät siinä muukalaisina (2:11).

Todettuaan tämän, apostoli jatkaa samaan hengenvetoon: "Taipukaa Herran vuoksi kaiken maallisen järjestyksen alaisuuteen."(2:13) Minä sanoisin mieluummin: "taipukaa kaikesta huolimatta", mutta Pietari sanoo: "taipukaa Herran vuoksi." Tarkempi selitys on näissä jakeissa.

Perikooppi on Fil 2:n ohella UT:n tunnetuimpia "Kristus-hymnejä", sisältäen erään varhaisimmista kristillisistä Jes. 53:n kommentaareista. Sisältönä on siis se, miten pitkäperjantain tapahtumat velvoittavat meitä kristittyjä toimimaan.

Sanat ovat suunnatut varsinaisesti orjille (nykykäännös: palvelijat), joita kehotetaan olemaan alamaisia niin hyville kuin huonoillekin isännille. 1 Piet opettaa kautta linjan, että kristittyjen tulee julistaa uskostaan nöyrällä ja sävyisällä elämällään. "Vastatkaa sävyisästi ja kunnioittavasti ja säilyttäkää omatuntonne puhtaana - silloin ne, jotka parjaavat teidän hyvää vaellustanne kristittyinä, joutuvat häpeämään juuri siinä, missä teitä panettelivat." (3:16)

Alistuminen syyttömänä kärsimään ja pidättäytyminen väkivallasta on sellaista vastarintaa, joka todella muuttaa maailmaa. Huomionarvoisia ovat sanat: "hän kärsi, mutta ei uhkaillut." On marttyyreja, jotka huutavat kostoa kuollessaan. Herramme rukoili murhaajiensa puolesta.

Onko kieltäytyminen väkivallasta ja omien oikeuksien ajamisesta todella vaikuttavaa? Kuulin, että Etelä-Afrikan apartheid-politiikan aikana iso valkoinen mies tuli kapealla kujalla tummaihoista arkkipiispa Desmond Tutua vastaan. Mies huusi jo kaukaa: "Minä en anna tietä apinoille!" "Minäpä annan", hymyili Desmond Tutu ja astui kohteliaasti syrjään.

Ps. 105:3-4 (pääs.jälk.ti psalmi)

Iloitkoot kaikki, jotka etsivät Herraa!...etsikää aina hänen kasvojaan.

Näyttää siltä, että sitä, mitä aina etsitään, ei koskaan löydetä. Kuinka sitten etsivien sydän voi iloita, sen sijaan että he tulisivat murheellisiksi, jos he eivät voi löytää sitä mitä etsivät? Eihän tässä sanota "iloitkoon niiden sydän jotka löytävät" vaan "jotka etsivät Herraa." Kuitenkin profeetta Jesaja todistaa, että Herra Jumala voidaan löytää kun häntä etsitään: "Etsikää Herraa, kun hänet vielä voi löytää, huutakaa häntä avuksi, kun hän on lähellä." (Jes. 55:6)

Jos kerran hänet, jota etsitään, voidaan löytää, miksi sanotaan: "etsikää aina hänen kasvojaan"? Vai pitääkö häntä etsiä sittenkin, kun hänet on löydetty? Käsittämättömiä asioita on etsittävä niin, että ei ajattele ettei ole löytänyt mitään, vaikka emme ymmärrä kuinka käsittämätöntä se on, mitä me etsimme. Miksi hän siis etsii, jos hän käsittää, että se mitä hän etsii, on käsittämätöntä? Siksi, että hän tietää, ettei hänen pidä lakata niin kauan kuin hän etenee käsittämättömien asioiden etsimisessä ja tulee paremmaksi etsiessään niin suurta hyvää. Sitä etsitään, jotta se löydettäisiin, ja löydetään, jotta sitä etsittäisiin. Sillä sitä etsitään, jotta se löydettäisiin suloisempana ja se löydetään, jotta sitä etsittäisiin entistä innokkaammin.

Se, mitä Sirakin kirjassa sanotaan, voidaan ymmärtää näin, kun viisaus sanoo: "Jotka minua syövät, lisäävät nälkäänsä, jotka minua juovat, janoavat yhä lisää." (Sir. 24:21) He näet syövät ja juovat, koska he löytävät ja koska he syövät ja juovat, he yhä etsivät. Usko etsii, ymmärrys löytää. Siksi profeetta sanoo: "Ellette usko, ette ymmärrä" (vrt. Jes. 7:9) Ja ymmärrys puolestaan etsii yhä häntä, jonka se on löytänyt, niin kuin pyhässä psalmissa lauletaan: "Herra katsoo taivaasta maan ihmisiin, hän tutkii, onko kellään ymmärrystä, onko ketään, joka etsii Jumalaa." (Ps. 14:2) Siksi ihmisen pitää olla ymmärtäväinen, jotta hän voisi etsiä Jumalaa.

 (Augustinus: De Trinitate, 15.2.2.)

Luuk. 24:13-35 (2. pääs.pvä, 1.vsk. ev)

Ja hän selitti heille Mooseksesta ja kaikista profeetoista alkaen, mitä hänestä oli kaikissa kirjoituksissa sanottu.

Jeesus siis piti Emmauksen tiellä kattavan pelastushistoriallisen raamattutunnin. Olisipa ollut hienoa, jos opetuslapset (tai Luukas) olisivat saaneet aikaiseksi kirjottaa tämän muistiin. Miten merkittävää olisi kuulla Jeesuksen oma pääsiäissaarna! Mutta sitä meille ei ole annettu. Voimme vain arvailla. On tietysti liuta Vanhan testamentin kohtia, jotka kertovat siitä, mitä Jeesuksen ristinkuolema ja ylösnousemus merkitsee, ja joita voimme kuvitella tässä kohtaa selitetyn.

Sen sijaan hyvin tarkkaan meille kerrotaan, että
Kun hän sitten aterioi heidän kanssaan, hän otti leivän, kiitti Jumalaa, mursi leivän ja antoi sen heille.

Myöhemmin kuvataan tarkasti, että Jeesus kysyi: "Onko teillä täällä mitään syötävää? He antoivat hänelle palan paistettua kalaa ja näkivät, kuinka hän otti sen käteensä ja söi. (j.41-43) Jostain syystä tämä kuvataan tarkasti, vaikka meitä kiinnostaisi Jeesuksen raamatunselitys enemmän.

Luukkaan kuvaus ylösnousseesta Herrasta juhlii ruumiillisuutta. On tavallista, että pidämme ruumista pahana ja sielua hyvänä. Kuitenkin uskomme Jumalaan, joka - tarkoituksella - on luonut taivaan ja maan. Uskomme Jumalan Poikaan, joka syntyi ihmiseksi ja tuli meidän kaltaiseksemme. Uskomme ruumiin ylösnousemukseen. Jeesus söi ja joi. Hänellä oli todellinen ruumis, vaikka se olikin kirkastettu ylösnousemusruumis, joka evankeliumin mukaan pystyi kulkemaan seinien läpi.

Voidaan sanoa, ettei sielulla ole etusijaa ruumiiseen nähden. Ei meidän ajatuksemme käsitä Jumalaa paremmin kuin varpaankyntemme. Saattaa olla niin, että lopulta ruumiimme, kaikessa raihnaisuudessaan, on selvinnyt syntiinlankeemuksen rytäkästä vähemmin vaurioin kuin järkemme ja tahtomme. Apostoli sanoo sentään ruumiista, että se on Pyhän Hengen temppeli. Se on paljon se.

(pastori Jouni Salkon pääsiäissaarnaa mukaillen)

Kiirastorstai

Kristittyjen yhteisen kokoontumisen keskipisteessä ei ole filosofinen esitelmä jumaluuden luonteesta, ei henkistynyt pyhän tekstin meditaatio eikä edes henkilökohtainen todistuspuheenvuoro siitä miten minä tulin uskoon.  Kristityt kokoontuvat aterialle, heidän kokoontumisensa syvällisin ja hengellisin kohta on se, jossa he syövät leipää ja juovat viiniä.  

Katekismus sanoo, että ehtoollisen leipä ja viini ovat Kristuksen todellinen ruumis ja veri. Vaikka emme voi ymmärtää tätä salaisuutta, voimme luottaa Vapahtajan omiin sanoihin, jotka on talletettu pyhään Raamattuun. Kuolemaansa edeltävänä yönä Jeesus jakoi siunaamansa leivän opetuslapsilleen ja sanoi: ”Tämä on minun ruumiini.” Samalla tavalla hän antoi myös viinin, joka hänen sanojensa mukaan on liiton veri, hänen oma verensä. Näille Jeesuksen sanoille uskollisina me vietämme ehtoollista hänen muistokseen.

Ehtoollisessa muistamme Jeesuksen ristinkuolemaa. Golgatan ristillä Jumalan ainoa Poika, Jumalan Karitsa, vuodatti verensä ja kuoli koko maailman puolesta. Kristuksen ruumiin ja veren sakramentissa ristillä uhrattu Kristus lahjoittaa itsensä meille.

Ehtoollisen lahja, syntien anteeksisaaminen, annetaan meille niissä sanoissa, jotka meille sakramentin saadessamme lausutaan: ”sinun puolestasi annettu”. Kun uskomme nämä sanat ja otamme vastaan leivän ja viinin, nautimme hengellisen aterian, joka uudistaa elämämme ja lisää meissä rakkautta lähimmäisiimme. Ehtoollinen yhdistää meidät Kristukseen ja toisiimme. Sitä vietetään yhdessä taivaan joukon ja kaikkien pyhien kanssa.

Jeesus sanoi: ”Minä olen elämän leipä. Joka tulee minun luokseni, ei koskaan ole nälissään, ja joka uskoo minuun, ei enää koskaan ole janoissaan.” (Joh. 6:35)

Ehtoollista nauttimalla pysymme Kristuksessa ja hän pysyy meissä. Kristuksen ruumis, elämän leipä, ruokkii ja vahvistaa kasteessa alkanutta hengellistä elämää. Kristuksen veri, kuolemattomuuden lääke, parantaa meitä ja lahjoittaa meille iankaikkisen elämän. Ehtoollinen ennakoi taivaallista juhla-ateriaa, jolle Kristus kerran kokoaa kaikki omansa.

Jokainen ehtoollisen vastaanottaja saa Kristuksen sanan mukaisesti hänen ruumiinsa ja verensä. Ehtoollisen olemus perustuu Kristuksen työhön, ei ehtoollisen jakajaan tai vastaanottajaan. Oikean ehtoolliselle osallistumisen edellytys on usko, joka merkitsee Kristuksen sanaan luottamista. Voimme heikollakin uskolla turvautua siihen, että Kristuksen ruumis ja veri on annettu juuri meidän puolestamme.

”Tämä ruoka kuuluu nälkäiselle ja kaipaavalle ihmiselle. Sillä nälkäiseen sieluun se uppoaa mielellään, sellaiseen, joka alituisesti taistelee syntejään vastaan ja tahtoisi päästä niistä irti. Se, joka ei ole vielä tässä tilassa, pysyköön jonkin aikaa poissa tämän sakramentin osallisuudesta, sillä rämä ruoka ei ole kylläisiä ja täysiä sydämiä varten. Jos se sellaiseen tulee, niin se tulee sinne vahingoksi. Jos siis tunnemme tuollaista omantunnon ahdistusta ja neuvottoman sydämen arkuutta, niin me astumme tälle aterialle nöyryydessä ja kunnioittavin mielin emmekä hyökkää sinne oikopäätä ilman pelkoa ja nöyryyttä. Niinpä emme tunne itseämme kaikin ajoin kelvollisiksi: Tänään minulla on armo ja olen siis kelvollinen, mutta huomenna en. Voi käydä niin, etten puoleen vuoteen tunne kaipausta ja kelvollisuutta. Sen vuoksi ne ovat sakramenttiin parhaiten kelvollisia, joita kuolema ja perkele alituiseen ahdistavat. Niille se mieluimmin annetaan vahvistamaan heidän uskoaan, ettei mikään voi heitä vahingoittaa.” (Luther, WA 10 III, 52-53)

Joh. 11:51-52 (5. Paastonajan sunn. 1. Vsk ev.)

Jeesus oli kuoleva kansan puolesta, eikä vain sen kansan puolesta, vaan kootakseen yhteen kaikki hajallaan olevat Jumalan lapset 

Jeesus suostui meidän sijastamme Jumalan vihan alaiseksi ja otti syyttömänä kantaakseen rangaistuksen, jonka me olemme synneillämme ansainneet. Näin Kristus sovitti koko ihmiskunnan synnit. Hän vuodatti verensä uhriksi jokaisen puolesta ja lunasti meidät vapaiksi. (Katekismus,  luku 17)

Meidän puolestamme  (pro nobis) on Kristuksen olemassaolon tapa. Puritaaninen spiritualiteetin klassikko, Thomas Wilcoxin "Kallis hunajan pisara" ilmaisee asian näin :
"Kun tahtoisit rukoilla, etkä voi, ja olet sen tähden masentunut, katso, kuinka Kristus rukoilee puolestasi käyttäen vaikutusvaltaansa Isään sinun hyväksesi. Jos olet levoton, katso Kristukseen, hän on sinun rauhasi, hän jätti taivaaseen mennessään sinulle rauhan, ja hän uudelleen ja uudelleen kehottaa sinua olemaan vähääkään murehtimatta, jotta se ei olisi esteenä uskollesi ja saamallesi lohdutukselle. Hän istuu nyt valtaistuimellaan hävitettyään ristillä - syvimmässä alennuksen tilassaan - kaiken sen, mikä saattaisi sinua vahingoittaa tai kiusata. Hän on kantanut sinun syntisi, murheesi, huolesi, kiusauksesi ja muun sellaisen ja on mennyt valmistamaan asuntoa sinulle."

5. Moos. 8: 2-3 (4. paast.aj. sunn., 1.vsk. 1.lk)

Muistakaa, kuinka Herra neljänkymmenen vuoden aikana johti teitä pitkällä matkallanne autiomaassa. Hän kuritti teitä ja pani teidät koetukselle saadakseen tietää, aiotteko todella noudattaa hänen käskyjään vai ette.

Kovan ja pitkäjänteisen koulutuksen avulla Herra halusi tietää "mitä sydämessänne on" (et-asher bilbabka) eli oletteko tosissanne. Paastonaikana on lupa puhua siitä, että usko on pirun vaikeaa, se vie mehut, se karsii jyvät akanoista. Voi tietysti lässyttää jumalasta (joka pitää kirjoittaa pienellä kirjaimella) joka ei vaadi mitään. Ei siitä sitten myöskään ole mitään apua. Tosi Jumalan kanssa joutuu painimaan. Ja siinä painissa jää takuulla toiseksi. Kun mietin omaa tietoista uskontaivaltani, huomaan, ettei se, mitä tämä vaellus on kaivanut sydämestäni esiin, ole kovin mieltäylentävää. Uskomaton määrä kuonaa löytyi ulkonaisesti siivosta ihmisestä. Miksi ihmeessä tämä piti kokea? Seuraava lause vastaa siihen:

Tehdäkseen teidät nöyriksi hän piti teitä nälässä ja ruokki teitä sitten mannalla, jota ete olleet ennen maistaneet, eivät myöskään teidän isänne. Hän halusi osoittaa teille, ettei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan kaikesta, mitä Herra sanoo.


Hengellisiä pikavoittoja ja sisäistä eheytymistä tarjoava kristillisyys ohittaa sen nöyryyden koulun, josta Raamattu puhuu. Siitä nöyryydestä ei ole lehtihaastatteluissa tai facebook-päivityksissä kerrottavaksi. "Manna" haastaa ihmisen uskonnollisuuteen luontaisesti kietoutuvan konservatiivisuuden. Te tai teidän isänne, kirkkokuntanne tai herätysliikkeenne ette olleet maistaneet tätä ravintoa ennen. Olisitte voineet kaikessa rauhassa laulaa "give me that old time religion" ja olla syömättä tuota epäilyttävää tavaraa, mutta onneksi oli niin kova nälkä. "Kaikesta, mitä Herra sanoo" ilmaistaan synoptikoilla "jokaisesta sanasta", mutta hepreassa siinä ei ole "sana" (dabar) vaan "se mikä lähtee jostain" (motsa). Se on reaaliaikaisempi, etten sanoisi pneumatologisempi, ilmaisu. Ei ole kysymys uskollisuudesta pyhälle tekstille, vaan sille, mitä Herra sanoo tässä ja nyt. Sille on oltava herkkä. Sen herkkyyden opetteluun voidaan tarvita neljäkymmentä vuotta, tai enemmänkin.