1. Tim. 1:12-17 (Apost.pv. 1. vsk 2.lk)

"Minä kiitän Herraamme Kristusta Jeesusta, joka on antanut minulle voimaa. Kiitän häntä siitä, että hän katsoi minut luotettavaksi ja otti minut palvelukseensa."

Tämä voisi haiskahtaa omakehulta, jollei se jatkuisi niin kuin jatkuu. Apostolin tai papin virka on Jumalan toimintaa.

"vaikka olin ollut herjaaja, vainooja ja väkivallantekijä. Hän armahti minut, koska epäuskoni tähden en tiennyt mitä tein."

Tietoisuus siitä, mitä itsessäni olen, on tuskallinen Jumalan valitsemalle. Silti se ei ole ihmisen oma vika, kyseessä on tietämättömyydestä toimiminen, jota Kristus säälii (vrt. Lk 23:34)

"Meidän Herramme armo on ollut yltäkylläinen, samoin se usko ja rakkaus, jonka Kristus Jeesus saa aikaan."

Hyperpleonasen on nykysuomeksi suurin piirtein "hyper-mega-mahtava". Huomaa ettei ahkera apostoli viittaa mihinkään tekemäänsä, vaan armo (kharis) saa kaiken aikaan, eikä uskoa tai rakkautta ihminen purista esiin itsestään.

"Tämä sana on varma ja vastaanottamisen arvoinen: Kristus Jeesus on tullut maailmaan pelastamaan syntisiä, joista minä olen suurin."

On julistettava vain sitä minkä on itse elänyt todeksi. Seistä Jumalan kansan edessä opettamassa, se ei vaadi moraalista nuhteettomuutta vaan esimerkillisyyttä armon omistamisessa (juu, tiedän että tässäkin on hyväksikäytön vaara). Onko Paavali sitten ensimmäinen (kr. protos) syntinen vai pahin (engl. worst), hän on joka tapauksessa esimerkki armosta.

"Mutta minut armahdettiin, jotta Kristus Jeesus juuri minussa osoittaisi kuinka suuri hänen kärsivällisyytensä on. Näin olisin myös vastedes esimerkkinä niille, jotka uskovat häneen ja saavat ikuisen elämän."

Siis hyvä saarnaaja onkin se, jota katsellessa ja kuunnellessa voin ajatella, että jos tuo kerran pääsee taivaaseen, niin sitten pääsen minäkin!

Vilhelm St. Thierrylaisen sanat kaikille niille, jotka ovat julkiuskovaisia, kirkon työntekijöitä tai rukouselämään antautuneita:

"Ole sinä, Jumalan palvelija, tarkkana sen suhteen, ettei vaikuttaisi siltä että tuomitset niitä jotka eivät elä kuten sinä. Toivoisin että sinä heikko ihminen sanoisit samalla tavalla kuin Paavali sanoi täysissä voimissaan: 'Kristus Jeesus on tullut pelastamaan syntisiä, joista minä olen suurin.' Ei se ollut mitään tyhjää lätinää vaan sydämestä nouseva varmuus. Ihminen, jotka todella tutkii ja tuntee itsensä, ei pidä kenenkään toisen syntiä yhtä suurta kuin omaansa, sillä hän ei tunne sitä niin hyvin kuin omaansa. En halua, että kuvittelet, että päivä paistaa vain sinun keljassasi tai että taivas on kirkas vain sinun pääsi päällä tai että Jumalan armo vaikuttaa vain sinun omassatunnossasi. Kuuluuko Jumala muka vain kilvoittelijoille? Hänhän kuuluu kaikille. Sillä Jumala rakastaa kaikkia ihmisiä eikä inhoa mitään luomaansa (Viis.11:23-24). Ajattele mieluummin. että aurinko paistaa kaikkialla muualla kuin sinun luonasi, ja ajattele itsestäsi huonompaa kuin muista." (Kultainen epistola 1.VI. 19-20)

Jes. 57:15-21 (4. su helluntaista, 1. vsk 1.lk)

 Korkea ja Ylhäinen, hän, joka pysyy ikuisesti, jonka nimi on Pyhä, sanoo näin: - Minä asun korkeudessa ja pyhyydessä, mutta asun myös murtuneiden ja nöyrien luona. Minä virvoitan murtuneiden hengen ja herätän eloon nöyrien sydämen.

Jumala joka asuu korkeudessa ja pyhyydessä, tarkoittaa Septuagintan mukaan, että ”Jumala lepää pyhissään.” Ajatus on kristillisen spiritualiteetin kannalta merkittävä. Ihminen on ainut kohta koko maailmankaikkeudessa, jossa Jumala ”lepää”, opettaa mm. Pseudo-Makarios. Voisiko tämä opettaa levollisuutta myös levottomalle ihmiselle, varsinkin kun jae 21 muistuttaa, että ”jumalattomilla ei ole rauhaa”? Jumalalla on kaikki aika maailmassa.

Murtuneet: sama heprean sana daka, jolla on merkitys ”murskattu”, ”se joka on palasina”, mainitaan psalmissa 34: ”Herra on lähellä niitä, joilla on särkynyt sydän, hän pelastaa ne, joilla on murtunut mieli.” Miten lohduttava ajatus sille, jonka sisäinen maailma on palasina, jonka olemassaoloa kuvaa parhaiten sana ”hajalla”.

Nöyrät: šafal tarkoittaa alhaista, alas painettua, halpana pidettyä. Se ei näytä viittaavan niinkään nöyryyteen hurskaan ihmisen asenteena, vaan pikemminkin nöyryytykseen, jota elämä tarjoaa. Miten lohduttava ajatus sille, joka tuntee olevansa kaikista vihonviimeinen. Tässä on myös sana sorretuille. Raamatun Jumala ei ole puolueeton, vaan aina heikoimpien puolella.

Minä virvoitan murtuneiden hengen: ὀλιγοψύχοις διδοὺς μακροθυμίαν (LXX), ”annan arkamielisille kärsivällisyyttä”, ehkä myös: teen epävarmoista kestäviä. 

Herätän eloon nöyrien sydämen: διδοὺς ζωὴν τοῖς συντετριμμένοις τὴν καρδίαν, ”annan elämän niille, joiden sydän on palasina.”

Ef. 2:1-10 (4. su helluntaista 3.vsk.2.lk)

 Mekin olemme Jumalan tekoa, luotuja Kristuksen Jeesuksen yhteyteen toteuttamaan niitä hyviä tekoja, joita tekemään Jumala on meidät tarkoittanut.

Sen pelastavan suunnitelman, jota on luomakunnan historia seuraa  ja johon sen tapahtumat liittyvät, voidaan julistaa tulleen ilmi Jeesuksessa Kristuksessa, hänen kuuliaisuudessaan Isän Jumalan lähettämänä. Tässä yhteydessä voidaan sanoa, että vaikka Jumala on itsessään riippumaton, luomisen aktissa ja hänen luotujensa historian kulussa hän tekee itsensä riippuvaiseksi luotuisista ehdoista ilmaistakseen Poikansa Jeesuksen suhteessa Isäänsä. Ei niin että Jumalalla olisi erilaisia keinoja päästä päämääräänsä. Kysymys on siitä, että tällä tavalla luotujen paljous tuodaan ikuiseen autuuteen Isän ja Pojan yhteydessä. Jumalan toiminnassa mikään luotu ei ole pelkkä väline. Käsky sen olemassaololle Pojan ilmestymisen kairos-hetkessä, jokaisella luodulla on paikkansa Isän pelastavassa tarkoituksessa.

(Wolfhart Pannenberg: Systematic Theology vol. II, 7)

Luuk. 14:16–24 (3. su helluntaista, 1. vsk ev)

 Kertomus pitojen isännästä, joka käski tuoda juhliinsa "köyhät, sokeat, raajarikot ja rammat" tuo mieleeni kotikirkkoni, Janakkalan Pyhän Laurin kirkon, suojeluspyhimyksen, Laurentiuksen. Hänen tarinansa on Jaakko Heinimäki kertonut kirjassaan "Pieni mies jalustalla" (Like 1994) niin hyvin, että kopioin sen tähän:

Diakoni Laurentius tunnettiin miehenä, joka tuli hyvin toimeen ihmisten kanssa, eikä pahastunut leikinlaskusta. Itse asiassa hänet tiedettiin melkoiseksi koiranleuaksi. Laurentiuksen tehtävänä oli huolehtia Rooman kerjäläisistä ja köyhistä. Hän oli seurakunnan johtajan, paavi Sixtus II:n lähimpiä apulaisia.

Elettiin Rooman keisari Valerianuksen aikoja, vuotta 258. Valerianus vainosi kristittyjä ja paavinkin oli painuttava maan alle. Paavi ei tuon ajan maailmassa ollut mahtava mies, vaan pikemminkin pienen lahkon johtaja. Laurentius toimi piilossa olevan paavin ja seurakunnan välisenä yhdysmiehenä. Sictus piileskeli kaupungin ulkopuolella katakombeissa ja johti seurakuntaansa sieltä käsin Laurentiuksen välityksellä.

Eräänä päivänä paavin olinpaikka oli kuitenkin paljastunut keisarille. Valerianuksen joukot surmasivat Sixtuksen ja neljä diakonia. Laurentiuksen henki säästyi, sillä hän ei sattunut olemaan paikalla salaisen poliisin saapuessa paavin piilopaikkaan.

Ystävien karmea kuolema järkytti Laurentiusta kovasti. Hän meni aivan sekaisin ja ilmoittautui itse keisarin miehille, sillä hän halusi seurata ystäviänsä kuolemaan. Laurentiuksen mielestä oli väärin, että hän sai elää edelleen.

Keisarin miehet tiesivät, että Laurentius oli kirkon rahastonhoitaja, ja rupesivat tivaamaan häneltä kirkon rahoja. Uskottiin näet, että kirkko oli hirvittävän rikas. Tällaiset uskomukset olivat saaneet alkunsa kristittyjen siteeraamista Raamatun kertomuksista peltoon kätketystä aarteesta, kauppiaan helmistä jne. Viranomaiset olivat ottaneet nuo kertomukset kirjaimellisesti tosina ja vaativat nyt Laurentiukselta, että hänen pitäisi tuoda nuo aarteet heille.

- Okei, sanoi Laurentius, veijari ja pyhimys, pyysi kolme päivää aikaa ja lupasi toimittaa kirkon aarteen keisarin miehille. Kolmen päivän kuluttua hän saapui oikeussaliin mukanaan Rooman ja lähiseutujen kaikki köyhät, sairaat, mielipuolet, raajarikot ja puliukot. 

- Tässä on kirkon aare, sanoi Laurentius ja osoitti löyhkäävää, nälkäistä joukkoaan. Nenäänsä pitelevät tuomarit eivät Laurentiuksen vitsistä pitäneet. Vielä vähemmän he olisivat siitä pitäneet, jos olisivat ymmärtäneet, ettei kyseessä edes ollut vitsi. Kirkon valta ja rikkaus eivät olleet vielä tästä maailmasta. 

Vallanpitäjät osoittivat poikkeuksellista huumorintajuttomuutta ja julmuutta tuomitessaan Laurentiuksen grillattavaksi elävältä. Legendan mukaan Laurentiuksen linja piti viimeiseen asti. Ennen kuolemaansa hän huusi paistinparilasta: "Kypsää on. Kääntäkää puolta ja syökää!"

Joh. 3:8 (Kolmin.p., 1.vsk. ev)

Tuuli puhaltaa missä tahtoo. Sinä kuulet sen huminan, mutta ettiedä,mistä se tulee ja minne se menee. Samoin on jokaisen Hengestä syntyneen laita.

Henki toimii niin kuin tahtoo (Hepr. 2:4). Herra on Henki, ja missä Herran Henki on, siellä on vapaus (2.Kor.3:17). Vapauteen Kristus meidät vapautti (Gal. 5:1). Tämä on selvää, mutta herää kysymys, missä määrin tästä voi sanoa mitään - ainakaan mitään varmaa? Miten esimerkiksi pelastuminen on riippuvaista sen vastaanottamisen aktista: "Mutta kaikille jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi, kaikille, jotka uskovat häneen." (Joh. 1:12)Niille jotka uskovat. Kristus on tehnyt jotain todellista, jotain peruuttamatonta, johon minä en voi lisätä mitään, kuten epistolatekstikin sanoo: "Kuka on antanut hänelle jotakin, mikä hänen olisi maksettava takaisin?" (Rm. 11:37) Me lännen kirkossa olemme näissä asioissa ahdistuksen vallassa. Idän kirkko tietääkseni opettaa, että tietenkin se on kokonaan Jumalan työtä, mutta on sentään ero siinä, miten Jumala kohtelee kiveä ja ihmistä. Herätyskristillinen korostus siitä, että uskoon tulemisen tapahtuma jotenkin konstituoisi pelastukseni, on varmasti väärä. Et tiedä mistä se tulee ja minne se menee.
Toinen kysymys on, missä määrin Hengen työ on riippuvainen kirkon toiminnasta. "Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee." (CA 5) Tässä yritetään yhdistää Hengen vapaus ja se, että Henki on sitoutunut armonvälineisiin. Itse asiassa tämä evankeliumin jae sisältää jonkin kiinnekohdan: sinä kuulet sen huminan.  Henki tulee kuulemisen kautta! Sinä joka kuulet, tai olet kuullut, sanan tai sanomat Jeesuksesta Kristuksesta, voit tulla milloin tahansa ja millä tavalla hyvänsä sen sanan koskettamaksi, etkä tiedä miten.
Oswald Chambersin vastaus Nikodemuksen kysymykseen "kuinka voi ihminen vanhana syntyä" (j.4) on: "Kun hän on kyllin vanha kuollakseen. - Kuollakseen pois kuvitelluista oikeuksistan, hyveistään, uskonnostaan, kaikesta ja ottaakseen vastaan elämän jota ei aikaisemmin ole omistanut. Tämä uusi elämä tulee ilmi tietoisessa katumuksessa ja tiedostamattomassa pyhyydessä."