Matt.23:1-12 (12. su helluntaista, 3 vsk ev)

Kun Gregorius Suuri valittiin paaviksi vuonna 590, hän sai johdettavakseen organisaation, joka ainoana tarjosi etenemismahdollisuuksia kunnianhimoisille yläluokan nuorukaisille. Rooman valtio oli romahtanut ja armeija heikko. Kirkon palvelukseen hakeutui ihmisiä, joista oli ennen kaikkea hienoa, että heitä tervehdittiin ja kunnioitettiin. Tuore paavi kirjoitti käsikirjan piispoille nimeltä Regula Pastoralis. Siinä hän kirjotti:

"Joskus sellaiset ihmiset, jotka haluavat vain määräillä muita, ottavat pyrkimyksensä tueksi seuraavat apostolin sanat: Joka tahtoo seurakunnan kaitsijan virkaan, tahtoo jaloon työhön. Apostoli kyllä ylistää tätä pyrkimystä, mutta siinä mitä hän sanoo seuraavaksi, hän herättää kiitoksen sijaan pelkoa: Seurakunnan kaitsijan tulee olla moitteeton. Sen jälkeen hän luettelee ne hyveet, joissa tämä moitteettomuus käy ilmi. Hän arvostaa heidän pyrkimystään mutta varoittaa heitä opetuksellaan, aivan kuin sanoen: kiitän teitä pyrkimyksestänne, mutta miettikää ensin, mitä etsitte. Jos ette osaa itse arvioida kykyjänne, te tulette herättämään suurta paheksuntaa, kun haluatte olla kunniapaikalla arvostusta nauttien. Tuo johtamisopin mestari yllyttää kuulijoitaan kannustamalla, mutta hillitsee heitä varoittamalla. Moitteettomuuden ihanne hillitsee heidän ylpeyttään ja pyrkimyksen kiittäminen saa heidät pyrkimään noudattamaan tuota ihannetta.

On syytä muistaa, että silloin kun nämä sanat kirjotettiin, seurakunnan johtaja oli se, joka joutui ensimmäisenä kohtaamaan marttyyrikuoleman. Siksi kaitsijan virkaan pyrkiminen oli kiitettävää, sillä se merkitsi sitä, että sai osakseen kovempia kärsimyksiä kuin muut. Näin ollen jopa piispanvirka itsessään määritellään hyväksi työksi, kun apostoli sanoo: joka pyrkii seurakunnan kaitsijan virkaan, pyrkii hyvään työhön. Jos joku ei pyri piispanvirkaan siksi, että haluaa tehdä hyvää, vaan saadakseen kunniaa, hän osoittaa, ettei hän oikeasti halua piispan virkaan. Hän ei rakasta tätä pyhää virkaa, eikä edes tiedä, mistä siinä on kyse. Hän haluaa korkean aseman, nauttii siitä tunteesta, että toiset tottelevat häntä, iloitsee siitä että häntä ylistetään, kuvittelee olevansa jotakin ja iloitsee ulkoisesta yltäkylläisyydestä. Maallista hyötyä etsitään sellaisen viran varjolla, jonka pitäisi olla kaiken maallisen hyödyntavoittelun vastakohta. Kun virka, joka merkitsee nöyryyden huippua, muuttuu ihmisen itsetehostuksen välikappaleeksi, ihminen ei lainkaan tavoittele sitä mitä sanoo tavoittelevansa." (luku 1.8)

 

Sananl. 3:27–32 (10. su helluntaista 3.vsk 1.lk)

 Älä kiellä apuasi, jos toinen on avun tarpeessa
ja sinä pystyt tekemään hänelle hyvää.
Älä sano lähimmäisellesi:
”Mene nyt ja tule toiste, huomenna minä annan!”
- kun sinulla kuitenkin on mitä antaa.

Teoksessaan Pastoraalisääntö Gregorius Suuri puhuu ihmisistä, jotka eivät tosin tavoittele toisten omaisuutta, mutta eivät myöskään anna omastaan, Heitä tulee kehottaa ajattelemaan sitä, että maa, josta kaikki heidän omaisuutensa on peräisin, on kaikille yhteinen ja että maa niin ikään ravitsee kaikkia yhtäläisesti. Sen tähden heidän on aivan turha kuvitella olevansa syyttömiä, jos he vaativat yksityisomaisuudekseen Jumalan kaikille yhteistä lahjaa. Kun he eivät anna toisille omastaan, heistä tulee lähimmäistensä murhaajia: joka kerta kun he pitävät itsellään sen, mikä voisi ravita kuolemaisillaan olevia köyhiä, menetetään ihmishenkiä. Silloin kun me annamme puutteessa olevalle sitä mitä hän tarvitsee, me palautamme jotain hänelle kuuluvaa sen sijaan että antaisimme jotain omaamme. Me siis pikemminkin maksamme sen, mitä olemme velkaa, kuin teemme jonkun erityisen hyvän teon.

Samoin opettaa Ambrosius teoksessaan De Nabutho:   “Jos Jumala ei siedä, että sanot: ‘annan huomenna’, kuinka hän sietäisi sitä, että sanot: ‘en anna’? Et sinä anna köyhälle omastasi, vaan palautat sen, mikä kuuluu hänelle. Sinä pidät yksin itselläsi sen, mikä on annettu kaikille yhteisesti käytettäväksi. Maa kuuluu kaikille, ei rikkaille. Mutta vähemmistö ihmisistä käyttää enemmän kuin heille kuuluu. Näin ollen sinä maksat velkasi etkä anna hyvää hyvyyttäsi. Siksi Raamattu sanoo sinulle: ‘Kuuntele, mitä köyhällä on sanottavana, maksa hänelle velkasi ja vastaa hänelle ystävällisesti ja lempeästi.’[Sir. 4:8]” “Jos Jumala ei siedä, että sanot: ‘annan huomenna’, kuinka hän sietäisi sitä, että sanot: ‘en anna’? Et sinä anna köyhälle omastasi, vaan palautat sen, mikä kuuluu hänelle. Sinä pidät yksin itselläsi sen, mikä on annettu kaikille yhteisesti käytettäväksi. Maa kuuluu kaikille, ei rikkaille. Mutta vähemmistö ihmisistä käyttää enemmän kuin heille kuuluu. Näin ollen sinä maksat velkasi etkä anna hyvää hyvyyttäsi. Siksi Raamattu sanoo sinulle: ‘Kuuntele, mitä köyhällä on sanottavana, maksa hänelle velkasi ja vastaa hänelle ystävällisesti ja lempeästi.’[Sir. 4:8]”

Gregorius jatkaa, että tällaisilla ihmisillä on tapana sanoa: “Me käytämme sitä mitä meille on suotu, emmekä tavoittele kenenkään toisen omaa. Jos onkin niin, että emme ole erityisen anteliaita, emme kuitenkaan tee mitään väärää.” Niinhän sitä voisi ajatella, jos sulkee sydämensä kuulemasta Jumalan puhetta. Eihän siitä evankeliumissa esiintyvästä rikkaasta miehestä, joka pukeutui purppuraan ja hienoimpaan pellavaan ja jonka elämä oli pelkkää ylellisyyttä ja juhlaa, kerrota, että hän olisi vienyt keneltäkään mitään. Hän vain käytti hedelmättömästi omaa omaisuuttaan. Tämän elämän jälkeen hänet tuomittiin helvettiin, ei siksi että hän olisi  tehnyt jotain sinänsä väärää, vaan siksi että hän oli kohtuuttomasti antautunut käyttämään sitä, mikä oli luvallista.  Kysymys on lopulta uskosta ja ja sen puutteesta, sillä Gregorius sanoo: Kitsaille ihmisille on kerrottava, että he tekevät eniten vääryyttä Jumalaa kohtaan siinä, että Jumala on antanut heille kaiken, mutta he eivät anna vastaavasti mitään auttaakseen muita.

Totta kai avun antaja voi joutua hyväksikäytetyksi ja höynäytetyksi. Oswald Chambers kohtasi kerran miehen, joka kertoi hänelle liikuttavaa elämäntarinaa saadakseen hänet antamaan kolikon. Chambers vastasi: "Tiedätkö, en usko sanaakaan mitä sanot. Mutta koska Kristus on käskenyt minun antaa jokaiselle joka pyytää, minä annan."

Luuk. 12:42-48 (10. su helluntaista, 3.vsk ev)

Pietari kysyy perikooppia edeltävässä jakeessa: "Herra, tarkoitatko näillä vertauksilla kaikkia vai ainoastaan meitä?"
Jeesus ei vastaa suoraan, mutta kirkkoisät ymmärsivät, että seuraavat sanat on tarkoitettu erityisesti niille, joilla on vastuullinen asema seurakunnassa. Kyseessähän on taloudenhoitaja, jonka tehtävänä on huolehtia palvelusväestä ja antaa näille ruoka-annokset ajallaan. Piispan tai presbyteerin tehtävä siis.
Pahaa piispaa kuvaa Kyrillos Aleksandrialainen näin: "Hän laiminlyö ahkeruuden ja innokkuuden ja pitää näiden asioiden tarkkailemista joutavanpäiväisenä. Hän antaa mielensä myrkyttyä maailmallisista huolista, ja eksyy sopimattomille reiteille, Hän hallitsee pelolla ja mielivallalla niitä, jotka ovat hänen alaisuudessaan."
Poikkeuksellisen väkivaltainen kuva Herrasta, joka hakkaa pahan taloudenhoitajan kappaleiksi, on joidenkin tulkinnassa lievennetty siten, että hänet hakataan irti seurakunnasta.
Tässä kohtaa annetaan myös ymmärtää normaalin oikeuskäytännön mukaisesti, että tietämättömyydestä tehty rikkomus rangaistaan lievemmin kuin tieten tehty. Augustinus kuitenkin muistuttaa, että ei pidä turhaan vedota tietämättömyyteensä, sillä on eri asia olla tietämätön, kuin haluta olla tietämätön.
"Jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan." Ei mikään ihme, että Jaakob muistuttaa: "Veljeni, kovin monien teistä ei pidä ryhtyä opettajiksi, sillä te tiedätte, että meidät opettajat tullaan tuomitsemaan muita ankarammin." (Jaak. 3:1)

Gregorius Suuri varoittaakin viran tavoittelijoita: "Usein ne, jotka janoavat pääsyä piispanvirkaan, perustelevat sitä itselleen hyvän tekemisellä. Vaikka heidän halunsa nousee itserakkaudesta, he ajattelevat hyviä tekoja, joita he tulisivat tekemään. Silloin heidän sisimmät vaikuttimensa ovat toista kuin se, mitä he mielessään ajattelevat. Ihminen pettää itseään ajatuksissaan: hän kuvittelee rakastavansa hyvän tekemistä – mitä hän ei rakasta, ja kuvittelee, ettei rakasta maailman kunniaa – vaikka rakastaakin. Halutessaan olla ensimmäinen ihminen pelkää sitä tavoitellessaan ja tulee röyhkeäksi sen saavuttaessaan. Pyrkiessään virkaan pelkää, ettei pääse siihen. Saatuaan viran yllättäen ajattelee, että se oli oikein: näin tässä piti käydä. Kun ihminen alkaa nauttia johtajan asemastaan maailmallisin elkein, hän unohtaa kaikki hengelliset ajatuksensa.

On tärkeää, että silloin, kun ihminen alkaa ajatella itsestään liikoja, hän kiinnittää huomion siihen, mitä hän on tähän mennessä tehnyt. Mitä hän on tehnyt alaisena ollessaan? Silloin hän tietää, tulisiko hän esimiesasemassa tekemään suunnittelemiaan hyviä tekoja. Ei kukaan opi nöyryyttä korkeassa asemassa, jos ei ole luopunut ylpeydestä alemmassa tehtävässä. Miten ihminen voisi olla välittämättä ihmisten kiitoksesta eläessään sen keskellä, kun on halunnut kiitosta silloin, kun ei ole sitä saanut? Miten voisi välttyä tuhlaavaisuudelta päästessään hallitsemaan yhteisiä varoja, jos ei ole itse saanut omia varojaan riittämään? Tutkikoon siis kukin elettyä elämäänsä, etteivät vallanhimoiset kuvitelmat pettäisi häntä.

Usein käy lisäksi niin, että rauhallisen elämän aikana opittu hyvän tekemisen tapa katoaa piispanvirassa. Tyynellä säällä kokematonkin osaa ohjata laivaa. Mutta kun myrsky raivoaa, kokenutkin kapteeni on pulassa. Mitä muuta piispanvirka on kuin yhtä mielen myrskyä? Siinä sydämen pursi ajelehtii ajatusten pyörteissä, heittelehtien sinne ja tänne, törmäten sanojen ja tekojen vastakkaisiin kallioihin. Miten tällaisessa myrskyssä voi selvitä ja löytää oikean väylän? Se, joka on täynnä hyveitä, on pakotettava piispanvirkaan. Se, jolla ei ole hyveitä, ei saa tulla siihen edes väkisin. Ensin mainittu varokoon kieltäytymästä, ettei hän olisi niin kuin se joka säilytti isäntänsä rahan liinaan kätkettynä. Hän sai siitä tuomion. Rahan pitäminen liinassa on velttoutta ja hitautta saamiensa lahjojen käytössä. Toisaalta se, joka himoitsee piispanvirkaa, katsokoon, ettei hänestä tule fariseusten tavoin este toisten pääsylle taivasten valtakuntaan. Mestari sanoo, että he eivät itse mene sisälle, eivätkä päästä niitäkään, jotka menisivät. Hänen kannattaa myös miettiä sitä, että kun hänet on kerran valittu ihmisten hengelliseksi johtajaksi, hän tulee kuin lääkäri sairaiden luo. Jos hänen omia tekojaan ohjaavat vielä alhaiset intohimot, millaista teeskentelyä häneltä on yrittää parantaa toisten haavoja, kun omat kasvot ovat ruhjeilla?" (Pastoraalisääntö 1.9. suom. MA. Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran Julkaisuja 303, 2023)

1. Moos. 1. (Luomakunnan sunn. 1.lk)

 Jumala sanoi: ”Kasvakoon maa vihreyttä, siementä tekeviä kasveja ja hedelmäpuita, jotka maan päällä kantavat hedelmissään kukin lajinsa mukaista siementä.” Ja niin tapahtui. Maa versoi vihreyttä, siementä tekeviä kasveja ja hedelmäpuita, jotka kantoivat hedelmissään kukin oman lajinsa mukaista siementä. Jumala näki, että niin oli hyvä.

Syyskuun 11.päivänä vuonna 2001 terroristien ohjaamat matkustajakoneet lensivät päin New Yorkin World Trade Centerin kaksoistorneja, pilvenpiirtäjiä, jotka hallitsivat Manhattanin katukuvaa ja jotka on ikuistettu moniin sarjafilmeihin ja elokuviin. 9/11 tuli symboliksi alkavan vuosituhannen pelolle ja ahdistukselle. Terrori-iskut ja sodat ovat leimanneet maailmaamme siitä lähtien.
Tuohon synkkään päivään ja käsittämättömään tekoon liittyy myös kertomus toivosta ja luonnon uskomattomasta kyvystä selviytyä. 

Muutama kuukausi terrori-iskun jälkeen eräs raivaustyöntekijä löysi tapahtumapaikalta, kraaterista joka tunnettiin nimellä Ground Zero, kiinanpäärynäpuun. Kaikki, mitä siitä oli jäljellä, oli mustaksi hiltynyt rungonpuolikas ja murskaantuneet juuret. Koko rungossa oli vain yksi elävä oksa. Puuta oltiin jo viemässä kaatopaikalle, mutta sen löytänyt nuori nainen pyysi, että puulle annettaisiin vielä mahdollisuus. Niinpä se vietiin hoidettavaksi Bronxin taimitarhaan. Tuon pahasti vaurioituneen puun henkiin herättäminen ei ollut mikään helppo tehtävä ja sen selviäminen oli epävarmaa. Mutta loppujen lopuksi se toipui. Ja kun se oli taas tarpeeksi vahva, se palautettiin istutettavaksi entiselle tontilleen 9/11 Memorial&Museum -kompleksiin. Keväällä sen oksat ovat valkeina kukista. Ihmiset tuntevat sen tarinan. He katselevat sitä ja pyyhkivät kyyneleitään. Se on luonnon resilienssin todellinen symboli – ja muistutus myös kaikesta siitä, mitä menetettiin yli 20 vuotta sitten. Puu tunnetaan nimellä the Survivor Tree – selviytyjäpuu. 

Erään toisen puun tarina on myös kertomisen arvoinen. Nagasakin kaupunkiin pudotettiin vuonna 1945 atomipommi, joka aiheutti kaupungissa absoluuttista tuhoa. Ydinräjähdyksen aikaansaama tulipallo oli synnyttänyt auringon lämpötilaa vastaavan lämmön – miljoonia asteita. Se teki ympäristöstä kuun maiseman, josta tutkijat sanoivat, ettei siellä kasvaisi vuosikymmeniin mitään. Mutta ihmeellisellä tavalla kaksi 500 vuoden ikäistä kamferipuuta oli jäänyt henkiin. Niistä oli jäljellä vain alaosat, ja niistäkin useimmat oksat olivat repeytyneet irti. Ruhjoutuneissa puissa ei ollut ainuttakaan lehteä. Mutta ne olivat elossa. Tänä päivänä toinen näistä puista on suurikokoinen puu. Sen paksussa rungossa on murtumia ja rakoja, joista sen voi nähdä olevan täysin musta sisältä. Silti joka kevät tuohon puuhun puhkeavat uudet lehdet. Monet japanilaiset pitävät puuta pyhänä muistomerkkinä rauhalle ja henkiinjäämiselle.

Kun koemme ilmastoahdistusta ja alamme vaipua epätoivoon sen suhteen, onko mitään enää tehtävissä, luonnon resilienssi, ihmeellinen kyky uudistua, antaa meille toivoa. Se ei yksin riitä, jos jatkamme piittaamatonta käytöstämme luontoa kohtaan,  mutta se on meidän liittolaisemme, kun haluamme suojella elämää.

Vielä yksi tarina New Yorkin selviytyjäpuusta: Jane Goodall, joka on omistanut elämänsä luonnonsuojelusta ja toivosta kertomiselle, kertoo, miten hän oli joku aika sitten katsomassa, kun selviytyjäpuun kukkien lehdet putoilivat maahan. Silloin hän näki pienen linnunpesän puussa. Siellä emolinnut ruokkivat poikasiaan, jotta ne kasvaisivat ja lentäisivät maailmaan. Ihmiset katselivat ihmeissään linnunpesää, joka oli rakennettu keskelle tuhon ja väkivallan muistomerkkiä. The Survivor Tree, joka oli pelastettu kuolemasta, ei ollut vain kasvattanut uusia lehtiä, vaan hoivasi myös toisten elämää.

(lähde. Jane Goodall – Douglas Abrams – Gail Hudson: Kirja toivosta. Docendo 2022)

Hepr. 12: 14-17 (9. su helluntaista, 3. vsk, 2.lk)

"Tavoitelkaa rauhaa kaikkien kanssa, ja pyrkikää pyhitykseen, sillä ilman sitä ei kukaan ole näkevä Herraa."

"Autuaita rauhantekijät"(Matt.5:9) Kaiholla muistelen 1980-luvun rauhanliikettä.Se luki kohdan ihan oikein, vaikka seurakuntanuorena kuvittelin, ettei Jeesus tarkoita ihmisten välistä, ajallista rauhaa. Kyllä hän tarkoittaa sitä, sitäkin. "Pyhityskristillisyys" on ruma sana meille luterilaisille, joille pyhitykseen pyrkiminen on suorastaan Tunnustuskirjojen vastainen synti. "Pyhityskristillisyyden" ainoa ongelma on kuitenkin vain se, että kuvitellaan että kristitty voi tällä elämässä saavuttaa tilan, jossa hänen ei tarvitse enää taistella syntiä vastaan. "Luterilaisen" epäpyhityskristillisyyden ongelma on se, että ei pidä muka taistella syntiä vastaan alun perinkään. Kuitenkaan pyhityksettä ei voi Jumalaa nähdä. "Taivaassa ei ole tahtoa syntiin, helvetissä ei ole kykyä siihen" (Augustinus). Pyhityksen salaisuus on 1. Kor. 1:30,

"Pitäkää huoli siitä, ettei yksikään hukkaa Jumalan armoa eikä mikään katkeruuden verso pääse kasvamaan ja tuottamaan turmiota, sillä yksikin sellainen saastuttaa monet."

Kohta jota LXX:n mukaan siteerataan on 5. Moos. 29:17, jossa varoitetaan muiden jumalien palvomisesta ja "synnin myrkyn ja turmion siemenen" kylvämisestä. Nyt onkin puhe armon hukkaamisesta ja katkeruuden kylvämisestä ihmisten välille. Katkeruus on lohduton myrkky. Katkera ei kykene sitä näkemään.

"Katsokaa, ettei joukossanne ole ketään siveettömästi elävää tai maailmallista, sellaista kuin Esau, joka yhdestä keitosta myi esikoisuutensa."

Millainen pornos on kirjoittajan mielestä: härskejä juttuja kertova, vaatteista ja tavaroista kiinnostunut? No, ei varsinaisesti. Esaun maailmallisuus ilmenee hänen suhtautumisessaan esikoisuuteensa: "Minä varmaan kohta kuolen. Mitä hyötyä minulla on esikoisuudesta." (1. Moos. 25:32) Toisin sanoen siveettömyys on sama kuin sanoisi: "mitä väliä" tai "ihan sama".  Siinä on jumalatonta maailmallisuutta. Kyynisyys löytää itselleen helposti perusteluja. Kaikessa vakavuudessa on omat huvittavat puolensa, eikä kenelläkään ole hallussaan koko totuutta. Mutta epäkristillisempää asennetta ei ole kuin kyynisyys. Ettei usko todelliseen hyvyyteen, eikä pidä itseään arvollisena tulevaisuuteen.