1. Sam 16:1-13 (septuagesimasunn. 3. vsk 1.lk)

  Herra ei katso kuten ihminen. Ihminen katsoo ulkokuorta, mutta Herra näkee sydämeen

Näihin sanoihin voi kai tiivistää tämän perikoopin sanoman. Mutta siinä on paljon muutakin. En voi mitään sille, että sydäntäni vihlaisee, kun Herra sanoo Samuelille:  ”Kuinka kauan sinä aiot surra Saulia? Minä olen hylännyt hänet, hän ei enää saa olla Israelin kuningas." Se, että Samuel suree Saulin kohtaloa, on minusta syvästi inhimillistä - sanan positiivisessa mielessä. Jumala ravistelee Samuelin kuitenkin pois sentimentaalisuudesta. Elämässä on mentävä eteenpäin. Eteenpäin sanoi mummo lumessa. Silti iloitsen siitä, että Samuel on myös sanonut israelilaisille: "Enkä minäkään voi tehdä sellaista syntiä Herraa vastaan, että lakkaisin rukoilemasta puolestanne."(1. Sam 12:23) Eiköhän se pidä sisällään Saulinkin?

Seuraavaksi opetetaan jumalallista juonikkuutta. Miten Samuel voi lähteä voitelemaan uutta kuningasta Betlehemiin niin, ettei Saul saa sitä tietää? Tässäkin pätee, että Herra ei katso kuten ihminen. Asia, jolla Samuel liikkuu, on luullakseni kaikkien maiden lakien mukaan maanpetos. Hirveän vaikea vetää yleispätevää moraalista opetusta siitä, miten Herra Samuelia neuvoo. Eipähän tarvitse sitten myöskään hävetä sitä, että tuntee myötätuntoa niitä kohtaan, jotka ovat pyhässä tehtävässään epäonnistuneita, niin kuin Samuel alussa teki.

Toimitaan siis virkavallalta salaa ja salataan myös Iisailta se, että tässä ollaan headhunttaamassa hänen pojistaan kuningasta. Varsinainen opetus on sitten siinä, että Jumalan profeetan arvostelukyky ei johda häntä oikeaan rekrytointipäätökseen, vaan hän tarvitsee tiedon siitä, että Jumala ei katso niin kuin ihminen. Itse asiassa Hieronymus kiinnittää huomiota siihen, että Samuel teki saman virheen jokaisen Iisain pojan kanssa - kuvitellen että tässä se nyt on - mikä todistaa inhimillisen ajattelun heikkoudesta. Herra ei valinnut sitä, joka oli ruumiiltaan komein vaan hengeltään kaunein, sanoi Clemens Aleksandrialainen. Onkohan sekin ylitulkintaa? Daavidin myöhemmät vaiheet eivät välttämättä todista hänen luonteensa ylevyydestä. Jumalalla on omat perusteensa.

"Herran Henki tuli Daavidiin ja pysyi hänessä siitä alkaen." Vanha testamentti tuntee ekstaattisen Hengen valtaamana olemisen (esim.1. Sam. 19:24) joka tulee ja menee. Mutta Daavidissa oli Herran Henki koko ajan sen jälkeen, kun Samuel voiteli hänet. Siis silloinkin, kun hän vietteli Batseban ja tapatti tämän aviomiehen? Kammottavaa. Ja toisaalta lohduttavaa.

Ps. 102:16-23 (3. sunn loppiaisesta, psalmi)

Kyseessä on ylistyssäkeistö keskellä kurjan rukousta psalmissa 102. Ottaisin mukaan jo Siionia käsittelevän jakeen 15: "Sinun palvelijasi rakastavat sen kiviä, he surevat kaupunkinsa tuhkaa." Kristittyihin sovellettuna sen voi ymmärtää niin, että he vaalivat tai säälivät Siionin katupölyäkin, sitäkin mikä on heidän kirkossaan heikkoa ja vinksallaan.

j.18: "Hän katsoo sorrettujen puoleen, ei torju heidän rukoustaan", tarkkaan ottaen "hän kääntyy niiden rukouksen puoleen, jotka ovat kaikkensa menettäneet." Sana 'aror on kirjaimellisesti "alaston" ja esiintyy Raamatussa tämän lisäksi ainoastaan Jer. 17:6 matkailumainoksessa: "Hän on kuin piikkipensas, joka yksin kituu aavikolla, kasvaa kivierämaassa, suolaisella kamaralla, missä kukaan ei asu." Luther sanoo Katumuspsalmien selityksessä:
"Kunnia on yksin hänen. Hän on ottanut kaiken itselleen ja jättänyt kaikki muut tyhjiksi. Sen tähden hän ei katso niiden puoleen, jotka eivät tahdo olla tyhjiä. Mutta hän katsoo armollisesti niihin, joiden henki on tyhjä ja köyhä ja jotka ikuisesti janoten anovat häneltä armoa, ja ravitsee heitä omalla olemuksellaan, niin kuin sanotaan Ps. 81:11 'Israel, avaa suusi, minä itse sen täytän.' Sillä Jumala ei voi antaa armoaan muille kuin nöyrille, se on: nälkäisille, janoisille, tyhjille, köyhille, syntisille ja narreille. Hän ei katso rikkaiden, viisaiden ja hurskaiden kauniisiin sanoihin ja suuriin tekoihin, sillä niissä hänen kunniansa on rauennut tyhjiin, vaan hän kääntyy ainoastaan niiden pyynnön ja rukouksen puoleen, joilla ei ole mitään."
j. 19: "uudeksi luotu kansa" on kristillisessä eksegeesissä tietysti viittaus Uuden testamentin aikaan, niin kuin koko puhe siitä, kuinka pakanat (j.16,23) kunnioittavat Herraa, nähdään ennustuksena kirkosta. Luther näkee viittauksen uudestisyntymiseen:
"Vain hengellinen kansa, jonka Kristuksen kaste on luonut uudestaan, voi ymmärtää näitä asioita. Mutta niiden, jotka eivät ole vielä uudesti syntyneet eivätkä 'uudestaan luodut' hengessä ja armossa, ei ole mahdollista tuntea Jumalaa ja hänen kunniaansa. Siksi he eivät osaakaan ylistää häntä, vaan päinvastoin itseään. Sillä ne ylistävät Jumalaa, jotka häpeävät itseänsä: he eivät anna Jumalalle mitään vaan ainoastaan ottavat häneltä vastaan. Heillähän ei ole mitään, vaan heidän omaisuutensa on Jumalan tykönä. Sen tähden heidän ylistyksensäkin kohdistuu Jumalaan eikä heihin itseensä."
j.21 "Hän kuulee vankien vaikerruksen, hän vapauttaa kuoleman omat." "Sillä Herra kuulee köyhien rukouksen eikä hylkää omiaan jotka ovat vankeudessa" (Ps.69:33) Luther: "He ovat niitä, jotka tuntevat omassa itsessään olevansa surkeasti vangittuja synteihin ja huutavat vapahtamisen armoa, niin kuin psalmin laulaja itsekin edellä on tehnyt. Sillä Jumala ei kuule niitä, jotka eivät ole vankeja, se on: jotka eivät näe todella olevansa vankeja; eiväthän sellaiset huokaakaan."
j.22 "Siionissa kuulutetaan Herran nimeä, Jerusalem kaikuu hänen kiitostaan", sisältää pitkälti sen, mistä kristillisessä jumalanpalveluksessa on kysymys. Safar kääntyy hyvin "kuuluttaa", mutta myös "kertoa" tai "luetella". Evankeliumin julistus ja ylistyksen laulaminen on Lutherin mukaankin jumalanpalveluksen ydin.

Jes. 62:1-3 (2. su loppiaisesta, 3.vsk 1.lk)

Siionin tähden minun on puhuttava, Jerusalemin takia en voi vaieta, ennen kuin oikeus nousee siellä kuin aurinko ja pelastus kuin leimuava soihtu, ennen kuin kansat näkevät sinun vanhurskautesi ja kuninkaat sinun kirkkautesi. Sinä saat uuden nimen, jonka Herra itse lausuu julki, ja sinä olet oleva kaunis kruunu Herran kädessä, kuninkaallinen seppele Jumalan huomassa.

Jumala ei voi vaieta, ts. jäädä toimettomaksi (verbi  חָשָה, onomatopoeettinen juuri "hyssytellä") odottaessaan sitä, että vanhurskaus loistaa kuin kirkkaus (נֹגַהּ) japelastus kuin palava tulisoihtu, kuin kuluttava tuli.

Vanhurskaus ja häikäisevä jumalallinen loiste (kabod) on Jerusalemille lainatavaraa, kuten käy ilmi siitä, että Herra itse lausuu uuden nimen - Jerusalem ei anna sitä itselleen. Uusi nimi on Jumalan tapa erottaa ja mainita omansa nimeltä (sama verbi Esra 8:20).

Uusi nimi, jonka Jerusalem saa, esiintyy muuallakin Raamatussa. "Niinä päivinä Juuda saa avun, ja Jerusalem elää turvassa. Häntä kutsutaan tällä nimellä: 'Herra on meidän vanhurskautemme.'" (Jer. 33: 16) "Tästä lähtien on kaupungin nimenä oleva 'Herra on täällä,'" (Hes. 48:35) Näistä nimityksistä saa jo saarnanjuurta kummasti, ja jos sovelletaan ajatusta yksilöön, voi esiin nostaa Ilmestyskirjan sanat: "Sille, joka voittaa, minä annan kätkettyä mannaa ja valkoisen kiven, ja siihen nimeen on kirjoitettu uusi nimi, jota ei tunne kukaan muu kuin sen nimen saaja." (Ilm. 2:17)

Jerusalemin kruunaus liittyy myös morsiusmystiikkaan. "Kunnon vaimo on miehensä kruunu" (Sananl. 12:4) "Huomassa" on kirjaimellisesti kämmenellä. Päivän virsi on siis "Jumalan kämmenellä."

Lapsikasteen perustelu Gustaf Aulénin dogmatiikassa (1. su loppiaisesta)

Ruotsalainen piispa Gustaf Aulén on 1900-luvun merkittävimpiä pohjoismaisia teologeja. Dogmatiikassaan "Den allmänneliga kristna tron" (1924) hän käsittelee lapsikastetta kiinnostavalla tavalla.
Kaste on Aulénin mukaan toimitus, joka ilmaisee tai symboloi Jumalan ennättävää armoa. Sen symboliikka on reaalista - Jumala ilmaisee siinä todella itsensä. Kaste julistaa, että elämämme ja yhteytemme Jumalaan ovat täysin Jumalan armollisen tahdon varassa. Samalla kaste velvoittaa taistelemaan kaikkea sitä vastaan, mikä on Jumalan rakkauden vastaista, tai - Raamatun sanoin - "kuolemaan synnille."
Lapsikaste on Aulénille kristillisen kasteen huipentuma. Se ei ole alkukristillisen kasteen myöhempi muunnelma, vaan "Kasteella on taipumus tulla lapsikasteeksi: juuri sellaisena se kehittää kaiken siihen sisältyvän voiman." Jos kristillisyydessä olisi kysymys alkukristillisyyden orjallisesta kopioimisesta, lapsikaste olisi todella vaikeuksissa. Kysymys on kuitenkin siitä, onko lapsikaste yhtäpitävä kristinuskon keskeisimmän sisällön kanssa? Tähän Aulén vastaa, että mikään muu kasteen muoto ei osoita yhtä kirkkaasti, että kristillisen yhteisön jäsenyytemme perustuu täysin Jumalan rakastavaan tahtoon, eikä ole mitenkään ihmisten mielivallasta riippuvainen.
Väärinkäsitysten välttämiseksi Aulén kiistää sen, että kastamaton lapsi (tai aikuinen) olisi Jumalan rakkauden ulkopuolella. Jo pelkkä olemassaolomme on osoitus Jumalan rakkaudesta meitä kohtaan. Mutta lapsikaste poistaa ihmisten tekemiä esteitä pyhityksen tieltä. Oikeutemme kristityn nimeen ei riipu muiden mielipiteistä, vaan Jumalan lupauksesta.
Lapsikasteella on kuitenkin reunaehtonsa, muistuttaa Aulén tavalla, joka on nykyään paljon ajankohtaisempi kuin 1900-luvun alkupuolen Ruotsissa: Kastetulla pitää olla todellinen mahdollisuus tulla tekemisiin kristillisen hengellisen elämän kanssa. Ellei näin ole, lapsikasteelle ei ehkä ole perustetta.

Hepr 13:8 (Uvp. hallelujasäe)

Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti. 

Se,että Herra on sama eikä hänessä ole vaihteen varjoa, kuten vanha käännös (Jaak 1:17) tiesi kertoa, merkitsee pienen ìhmisen mukaan yleensä sitä, että Jumala on sellainen kuin minä sanon. Muut haistakoot pitkän paskan. Ja Jumala kanssa, ellei pysy sellaisena kuin minä sanon.

Mutta entä jos Jumalan samana oleminen onkin taidokkaampaa, jotain sellaista kuin runoilija Eeva Kilpi kertoo:
"Ja eräänä päivänä Jumala paljastui ja hän olikin sellainen että kaikki ymmärsivät hänet ja hän tyydytti kaikkia. Jokainen sanoi :juuri noin minä olen koko ajan uskonut. Agnostikot sanoivat : Tätä minä koko ajan epäilin , ja ateistit: Totta tosiaan, hänpä pystyi yllättämään, oikeastaan koko ajan kielsimme hänen kieltomuotonsa ja kannatimme häntä itseään; ja ne joilla oli ollut olemassa vain tyhjyys sanoivat : Me emme koskaan voineet kuvitella että tyhjyys oli näin valtava, näin ehdoton ja näin kouriintuntuva; ja ne jotka olivat lapsenmielellään uskoneet hyvin tyhmiä ja naiiveja asioita sanoivat kyyneleet silmissä : Kiitos että sinä et pettänyt meitä etkä saattanut meitä häpeään. Ja osoittautui että Jumala oli Hän eikä Se; että häneen sisältyi niin suuri määrä persoonaa, lähinnä minuutta, mutta hän ei kuitenkaan ollut minä, vaan nimenomaan hän; että hänessä oli paljon mikä muistutti rakkautta; että hän ikään kuin oli minuuden ja rakkauden yhtymäkohta, risteys jossa minuus ja rakkaus leikkasivat toisensa niin kuin ordinaatta ja abskissa : ja että oli olemassa vetovoima kaikkialla luonnossa näiden kahden leikata toisiaan; ja että niitten takana syntymättömät sukupolvet kurkottautuivat päästäkseen syntymään, ja suvuttomasti lisääntyvät, jakautuvat ja räjähtelevät pyrkivät olotilaan jossa rakkaus ne hedelmöittäisi. "