Luuk 10: 38-42 (16. su helluntaista, 2. vsk ev)

Se, mikä on tärkeää

Marttaa ja Mariaa käsittelevä saarna Paul Tillichin kokoelmassa "The New Being" on otsikoitu “The ultimate concern.” Tillichin teologiaa tuntevat ovat törmänneet tähän ilmaukseen usein. Saarna on lyhyt selonteko tästä keskeisestä käsitteestä. Olen kääntänyt sanan “concern” vaihtelevasti ”huolenaihe” ”kiinnostuksen kohde” ”se, mikä koskettaa.” 

Jeesuksen Martalle sanomat sanat kuuluvat koko Raamatun tunnetuimpiin. Martasta ja Mariasta on tullut symboleita kahdelle mahdolliselle elämänasenteelle, kahdelle ihmisessä ja koko ihmiskunnassa vaikuttavalle voimalle ja kahdelle eri huolenaiheelle. Martta huolehtii monista asioista, mutta ne kaikki ovat äärellisiä, toissijaisia ja tilapäisiä. Maria huolehtii yhdestä asiasta, joka on ääretön, perimmäinen ja kestävä. Martan tapaa ei pidä halveksia. Päinvastoin, se on se tapa, joka pitää maailmaa pystyssä. Se on hallitseva voima, joka säilyttää ja rikastuttaa elämää ja kulttuuria. Ilman sitä Jeesus ei olisi voinut puhua Marialle eikä Maria olisi voinut kuunnella Jeesusta. Kuulin kerran saarnan, joka oli omistettu Martan puolustamiselle ja ihailulle. Niin voi tehdä.  Meidän elämässämme on lukematon määrä huolenaiheita, jotka vaativat huomiota, antautumista ja intohimoa. Mutta ne eivät vaadi ääretöntä huomiota, ehdotonta antautumista tai äärimmäistä intohimoa. Ne ovat tärkeitä - usein hyvin tärkeitä - niin sinulle, minulle kuin koko ihmiskunnalle. Mutta ne eivät ole perimmäisen tärkeitä. Sen tähden Jeesus ei ylistä Marttaa vaan Mariaa. Hän on valinnut oikean asian, sen asian jota ihminen tarvitsee, ainoan asian joka koskettaa jokaista ihmistä pohjimmiltaan. Jumalanpalveluksen aika ja jokainen meditatiivisen lukemisen hetki on omistettu kuulemiselle sillä tavalla kuin Maria kuunteli. Meille sanotaan jotain, yhtä lailla puhujalle kuin kuuntelijoillekin, joka koskee meitä perimmäisellä tavalla. Tämä on jokaisen saarnan tarkoitus. Sen pitää herättää ääretöntä huolta. Mitä tarkoittaa olla jostakin huolissaan? Se tarkoittaa, että olemme siinä mukana, että osa meitä itseämme on siinä, että osallistumme siihen sydämellämme. Se tarkoittaa jotain vieläkin enemmän. Se osoittaa siihen tapaan, jolla olemme mukana, nimittäin ahdistuneesti. Meidän kielemme viisaudessaan usein samaistaa huolen ahdistukseen. Aina kun olemme mukana jossakin, tunnemme ahdistusta. 

On paljon asioita jotka kiinnostavat meitä ja herättävät meissä sääliä tai kauhua. Mutta ne eivät ole todellinen huolenaiheemme: ne eivät saa aikaan tätä liikkeellepanevaa, kiduttavaa ahdistusta, joka vallitsee silloin kun olemme aidosti ja vakavasti huolissamme. Tässä kertomuksessa Martta oli vakavasti huolissaan. Yrittäkäämme muistella, mikä aiheuttaa meille huolta arkipäivässämme, heräämisemme hetkestä nukahtamisemme hetkeen, ja sen ylikin, kun ahdistuksemme ilmestyvät meille unissamme. Me tunnemme huolta työstämme; se on olemassaolomme perusta. Voimme vihata tai rakastaa sitä, voimme suorittaa sitä velvollisuutena tai ankarana välttämättömyytenä. Mutta ahdistus saa meistä otteen aina kun me tunnemme voimiemme rajan, toimintakyvyn puutetta, taistelun mukavuudenhalumme kanssa ja epäonnistumisen uhkan. Me olemme huolissamme suhteistamme toisiin. Emme voi kuvitella elämää ilman heidän hyväntahoisuuttaan, heidän ystävyyttään, rakkauttaan, yhteyttä ruumiin ja sielun tasolla. Mutta suremme ja olemme joskus epätoivoisia kun ajattelemme välinpitämättömyyttä, vihan ja mustasukkaisuuden purkauksia, kätkettyä ja usein myrkyllistä vihamielisyyttä mitä koemme niin itsessämme kuin niissä joita rakastamme. Ahdistus heidän menettämisestään, että olemme satuttaneet heitä tai että emme ole heidän arvoisiaan, hiipii sydämiimme ja tekee rakkautemme levottomaksi. Olemme huolissamme itsestämme. Tunnemme vastuuta kehittymisestä kypsyyteen, kohti elämän voimaa, mielen viisautta ja hengen täydellisyyttä. Samaan aikaan pyrimme onnellisuuteen, huolehdimme nautinnoistamme ja ”hauskanpidosta” – huolenaihe, joka on arvostuksessamme korkealla. 

Mutta ahdistuksemme iskee silloin kun katsomme itseämme itsetutkiskelun tai toisten arvostelun peilistä. Tunnemme valinneemme väärin, astuneemme väärälle tielle, että olemme viallisia sekä ihmisten että oman itsemme edessä. Vertailemme itseämme toisiin ja tunnemme alemmuutta, masennumme ja turhaudumme. Uskomme hukanneemme onnellisuutemme joko tavoitellen sitä liian innokkaasti ja sekoittaen onnen nautintoon tai sitten niin ettemme ole olleet riittävän rohkeita tarttuaksemme hetkeen, tehdäksemme päätöksen, joka olisi tuonut meille onnen. Emme voi unohtaa kaiken elävän tavallisinta ja yleisintä huolta, huolta elämän säilymisestä – jokapäiväisestä leivästä. Vähän aikaa sitten historiassa oli aika, jolloin iso osa läntisestä maailmasta oli melkein unohtanut tämän huolen. Tänään yksinkertainen huoli ruoasta, vaatteista ja yösijasta on niin hallitseva niin suuressa osassa ihmiskuntaa, että se on melkein hukuttanut muut huolenaiheet ja saanut valtaansa kaikki yhteiskuntaluokat. Mutta, joku voi kysyä, onko meillä korkeampia huolenaiheita kuin nämä jokapäiväisen elämän huolet? Eikö itse Jeesus todista niistä? Kun häntä koskettaa massojen kurjuus, eikö hän pyhitä sitä sosiaalista huolta joka koskettaa niin monia aikamme ihmisiä, vapauttaen heidät jokapäiväisen elämänsä murheista? Kun Jeesusta liikuttaa sääli sairaita kohtaan ja hän parantaa heidät, eikö hän siten pyhitä lääkinnällisten ja hengellisten parantajien huolen? Kun hän kokoaa ympärilleen pienen ryhmän perustaakseen yhteisön, eikö hän siten pyhitä yhteisen elämän huolta? Kun hän sanoo että hän on tullut todistamaan totuudesta, eikö hän pyhitä huolta totuudesta ja intohimoa tietoon, joka on niin ohjaava voima meidän aikanamme? Kun hän opettaa kansanjoukkoja ja opetuslapsiaan, eikö hän pyhitä oppimisen ja koulutuksen huolta? Ja kun hän kertoo vertauksia ja kuvaa luonnon kauneutta ja luo klassisen täydellisiä lauseita, eikö hän pyhitä kauneuden huolta ja sitä  rauhaa ja mielen virkistystä jonka se tarjoaa jokapäiväisten huoliemme jälkeen. 

Mutta ovatko nämä jalot huolenaiheet se ”yksi ainoa”, joka on tarpeen ja se hyvä osa, jonka Maria on valinnut? Vai ovatko ne ehkä korkeimpia muotoja siitä mitä Martta edustaa? Huolehdimmeko me Martan tavoin monista asioista jopa silloin kun huolehdimme suurista ja jaloista asioista. Olemmeko muka vapaita ahdistuksesta kun tunnemme sosiaalista huolta ja kun kurjuuden ja sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden paino, oman etuoikeutetun asemamme vastapainona, lankeaa omantuntomme ylle ja estää meitä hengittämästä vapaasti ja iloisesti, kun meidän on pakko huokaista satojen ihmisten puolesta ympäri maailmaa? Entä tunnetko niiden tuskan, jotka haluavat parantaa mutta tietävät että on liian myöhäistä; tai niiden jotka haluavat kasvattaa ja kohtaavat typeryyttä, pahuutta ja vihaa, tai niiden joiden pitäisi johtaa mutta uupuvat ihmisten tietämättömyyteen, vastustajiensa pyrkimyksiin, huonoihin järjestelmiin ja huonoon onneen? Nämä ahdistukset ovat suurempia kuin ne jotka koskevat jokapäiväistä elämäämme. Entä tiedätkö mikä valtava ahdistus sisältyy kaikkeen rehelliseen tutkimukseen, ahdistus lankeamisesta erehdykseen, erityisesti silloin kun kuljetaan uusia ja tutkimattomia ajatuksen teitä? Oletko koskaan kokenut sitä lähes sietämätöntä tyhjyyden tunnetta kun palaat suuren taideteoksen ääreltä arkipäiväsi vaatimuksiin, rumuuteen ja huoliin? Tämäkään ei ole se ”yksi ainoa” joka on tarpeen, niin kuin Jeesus ilmaisi kun hän puhui temppelin kauneudesta, joka on tuomittu tuhoon. Nykyajan Eurooppa on oppinut, etteivät ne inhimillisen luovuuden vuosituhannet, josta se ylpeili, ole se ”yksi ainoa”, kun nämä vuosituhansien monumentit ovat nyt raunioina. Miksi niihin moniin asioihin joista huolehdimme liittyy murhe ja ahdistus? Me annamme niille omistautumisemme, voimamme ja intohimomme, ja niin täytyy tehdä: muutoin emme saavuttaisi mitään. Miksi ne sitten tekevät meidät levottomiksi sydämemme syvimmässä perustassa ja miksi Jeesus sivuuttaa ne sellaisina jotka eivät lopulta ole tarpeen? Kuten Jeesus ilmaisee sanoissaan Mariasta, se johtuu siitä että ne voidaan viedä meiltä. Ne kaikki kohtaavat loppunsa: kaikki huolenaiheemme ovat äärellisiä. Lyhyen elämämme aikana monet niistä ovat jo hävinneet ja uusia on ilmaantunut, ja nekin häviävät kerran. Monet menneisyyden suuret huolenaiheet ovat kadonneet ja lisää tulee päättymään, ennemmin tai myöhemmin. Katoavaisuuden melankolinen laki hallitsee jopa intohimoisimpia kiinnostuksen kohteitamme. Lopun ahdistus vallitsee niiden antamassa onnessa. Sekä meidän kiinnostuksen kohteemme että me itse kohtaamme loppumme. Tulee aika – eikä se ehkä ole kaukana – jolloin me emme ole enää kiinnostuneita näistä kiinnostuksen kohteista, kun niiden äärellisyys paljastuu meidän oman äärellisyytemme kokemuksessa – omassa lopussamme. Me kuitenkin ylläpidämme toissijaisia huolenaiheitamme niin kuin ne olisivat perimmäisiä. Ja ne pitävät meidät otteessaan jos yritämme vapautua niistä. 

Jokainen huolenaihe on tyranni, se haluaa meidän koko sydämemme, koko voimamme ja koko sielumme. Jokainen huolenaihe pyrkii tulemaan perimmäiseksi huolenaiheeksemme, jumalaksemme. Huoli työstä onnistuu usein tulemaan jumalaksemme, kuten myös huoli toisesta ihmisestä tai nautinnosta. Kiinnostus tieteestä on onnistunut tulemaan kokonaisen aikakauden jumalaksi, huoli rahasta on tullut yhä tärkeämmäksi jumalaksi ja huoli kansakunnasta kaikista tärkeimmäksi jumalaksi. Mutta nämä huolenaiheet ovat rajallisia, ne taistelevat toisiaan vastaan ja ne raskauttavat omiatuntojamme, koska emme voi tehdä niille kaikille oikeutta. Voimme yrittää hylätä kaikki huolenaiheet ja harjoittaa kyynistä kiinnostumattomuutta. Me päätämme, että mikään ei enää kosketa meitä, paitsi tilapäisesti, mutta ei missään nimessä vakavasti. Yritämme olla välinpitämättömiä itsestämme ja toisista, työstämme ja nautinnoistamme, välttämättömyyksistä ja ylellisyyksistä, sosiaalisista ja poliittisista asioista, tiedosta ja kauneudesta. Voimme jopa tuntea että tässä piittaamattomuudessa on jotain sankarillista. Ja yksi asia on totta: se on ainoa vaihtoehto perimmäisen kiinnostuksen kohteen omistamiselle. Piittaamattomuus tai perimmäinen huolenaihe – siinä ovat ainoat vaithoehdot. Kyynikko on kiinnostunut, intohimoisen kiinnostunut, yhdestä asiasta – nimittäin kiinnostumattomuudestaan. Tämä on kaiken piittaamattomuuden sisäinen ristiriita. Siksi on vain yksi vaihtoehto, joka on se, mikä koskee meitä ehdottomasti. 

Mikä sitten on se yksi asia, jota tarvitsemme. Mikä on se hyvä osa, jonka Maria on valinnut? Niin kuin kertomuksemme, minäkin epäröin vastata, sillä lähes jokainen vastaus ymmärretään väärin. Jos vastaus on ”uskonto”, se ymmärretään väärin tarkoittaen tiettyjä uskomuksia ja toimintoja. Niin kuin muut Uuden testamentin kertomukset osoittavat, Martta oli vähintään yhtä uskonnollinen kuin Maria. Uskonto voi olla inhimillinen huolenaihe yhtä lailla kuin muutkin, se luo saman ahdistuksen kuin muutkin. Jokainen sivu uskonnonpsykologian historiassa osoittaa tämän. On olemassa jopa erityisiä ihmisiä, joiden tehtävänä on edistää tätä inhimillistä kiinnostuksen kohdetta. Heitä kutsutaan hyvin rienaavalla nimellä: uskovaiset. Sana kertoo enemmän uskonnon rappiosta aikanamme kuin mikään muu. Jos uskonto on erityisten ihmisten erityinen kiinnostuksen kohde, eikä se mikä koskettaa perimmältään jokaista, se on joko hölynpölyä tai jumalanpilkkaa. 

Niinpä kysymme edelleen: mikä on se yksi asia joka on tarpeen? Edelleen, on vaikea vastata. Jos vastaamme ”Jumala”, sekin ymmärretään väärin. Jopa Jumalasta voidaan tehdä rajallinen huolenaihe, objekti muiden objektien joukossa, jonka olemassaoloon toiset uskovat ja toiset eivät. Sellainen Jumala ei tietenkään voi olla perimmäisen huolemme kohde. Tai sitten teemme hänestä toisten persoonien kaltaisen persoonan, joka kanssa kannattaa olla suhteessa. Sellainen persoona voi edistää rajallisia huolenaiheitamme, mutta hän ei varmastikaan voi olla meidän perimmäinen huolenaiheemme. 

Se yksi tarpeellinen asia – tämä on ensimmäinen ja tavallaan viimeinenkin vastaus jonka voin antaa – on olla perimmältään, ehdottomasti, äärettömästi kiinnostunut. Sitä Maria oli. Tämä on se, minkä Martta tunsi ja mikä teki hänet vihaiseksi, ja tätä Jeesus ylistää Mariassa. Tämän enempää ei ole sanottu eikä voida sanoa Mariasta, ja se on vähemmän mitä on sanottu Martasta. Mutta Maria tunsi äärimmäisen huolen. Tämä on se yksi asia, joka on tarpeen. Jos katsomme tämän perimmäisen huolemme voimalla ja intohimolla rajallisia huolenaiheitamme – Martta-elämänpiiriämme – kaikki näyttää samalta mutta sittenkin, kaikki on muuttunut. Me olemme edelleen kiinnostuneita kaikista näistä asioista mutta toisella tavalla – ahdistus on poissa! Se on edelleen olemassa ja yrittää tehdä paluun. Mutta sen voima on murrettu: se ei voi enää tuhota meitä. Se, josta tuo yksi tarpeellinen asia on ottanut otteen, saa nuo monet asiat jalkojensa alle. Ne koskettavat häntä, mutta eivät lopullisesti. Ja kun hän menettää ne, hän ei menetä sitä yhtä tarpeellista asiaa, eikä sitä voida viedä häneltä. 

(Paul Tillich: The New Being. s.152-160.)