Kun Jeesus näki itkevän Marian ja hänen kanssaan tulleet juutalaiset, jotka hekin itkivät, syvä liikutus valtasi hänet, ja hän kysyi: ”Missä hänen hautansa on?” ”Herra, tule katsomaan”, he vastasivat. Jeesus itki.
Lasaruksen herättäminen lienee Uuden testamentin hämmästyttävin ihmeteko: mätänemistilassa olevan vainajan herättäminen henkiin. Teologisesti merkittävintä on kuitenkin se, mikä sai Jeesuksen toimimaan. Hän liikuttui. Hän itki. Tämä seikka ei ollut kirkkoisille helposti sulatettavissa. Hippolytos Roomalainen tulkitsi asian niin, että Jeesus itki vain tavan vuoksi, näyttääkseen miten kuolemantapauksen kohdalla pitää käyttäytyä, ei suinkaan siksi, että olisi ollut oikeasti järkyttynyt. Tunteet ovat jotain kuolevaiselle ihmiselle tyypillistä, ei suinkaan kaikkitietävälle Jumalalle kuuluvia.
Kuitenkin evankeliumin sanat: "Jeesus itki" ovat äärimmäisen lohduttavia. Olen monesti hautaansiunaamisessa muistuttanut surevia omaisia siitä, että kuoleman edessä meidän ei tarvitse olla vahvempia kuin Jeesus, josta Raamattu kertoo, että hän itki ystävänsä haudalla - hän, joka sentään oli kuoleman voittaja! Hän tuntee surumme sen syvimpään pohjaan asti.
Kristillisessä ihmiskäsityksessä tunnustetaan, että tunne on ihmisessä syvempää kuin ymmärrys tai tahto. Siksi meidän Herramme oli myös syvästi tunteva ihminen. Ehkä hieman yllättäen pitää todeta, että nimenomaan luterilainen teologia ottaa ihmisen tunne-elämän poikkeuksellisen todesta. Luther ja Melanchthon opettavat, että ihmisen perimmäinen kurjuus on siinä, että ihminen ei voi päättää rakastaa Jumalaa. Ihminen voi yrittää noudattaa korkeampaa moraalia ja parantaa tapansa, mutta rakkautta ei voi pakottaa. Siksi Augsburgin Tunnustus sanoo, että Pyhä Henki saa ihmisissä aikaan "sydämien uudistuksen ja uudet affektit." (CA XX, suora käännös)
Ihmeellistä ei siis ole se, että nejättä päivää haudassa maannut vainaja herää henkiin, vaan se, että meidän tuskamme koskee Jumalan Pojan sydämeen. Hän säälii meitä ja haluaa meidänkin säälivän toisiamme. "Sääli on sairautta", opettaa kova oikeistolainen ajattelu. "Syntiä ei pidä sääliä", opettaa oikeaoppinen uskonnollisuus. Sen sijaan kristillinen sääli (misericordia) yltää pidemmälle, Jumalan sydämeen saakka. Bernhard Clairvauxlainen opettaa:
"Sydämeni ei syty sääliin oman etuni vuoksi, vaan lähimmäisen hädästä tai myötätunnosta veljeä kohtaan. Sääli on aktiivinen voima, joka ei ole tahdon ohjattavissa eikä järjelle alamainen. Se pakottaa sydämen vastaansanomattomasti tuntemaan kärsivän hätää. Vaikka sääli olisi syntiä, ja vaikka olisin päättänyt olla syntiä tekemättä, en voisi olla tuntematta sääliä."
Itke meissä yhä, Kristus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti