Tämä aarre on meillä saviastioissa, että nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme.
Tämä jae on se, minkä vuoksi julkean yhä kutsua itseäni kristityksi. Siksi olenkin hieman pettynyt siihen, miten kristityt kommentaattorit ovat sitä tulkinneet. Jos lukee 1900-luvun eksegeettien kommentaareja (esim. Gyllenberg), saa kuulla, että "aarre saviastiassa" viittaa Paavalin kokemaan vainoon ja vastustukseen sekä siihen, ettei hän ollut ihmisenä komea tai vaikuttava esiintyjä. Niinkin oivaltava tutkija kuin Gerd Theissen ounastelee, että syynä Paavalin huonoudentunteeseen oli migreeni.
Kirkkoisistäkään ei ole paljon apua. Origenes tulkitsee sinänsä mielenkiintoisesti, että Raamattu on "aarre saviastiassa", kun Jumala ilmoittaa itsensä inhimillisillä ja ristiriitaisilla kuvilla. Luther sanoo pöytäpuheissaan tähän kohtaan liittyen, että Jumala lähettää mahtavaa Perkelettä vastaan heikon ihmisen, joka on kuin särkyvä ruoko. Sekös pirua vituttaa.
Tämä on lohdullisimpia kohtia huonolle kristitylle. Näen, että Paavalin kirjeissä on kolme kohtaa, jossa hän viittaa kristittynä olemisen sietämättömään ristiriitaisuuteen. Tämän kohdan lisäksi ne ovat Room 7, jossa hän sanoo "en tee sitä hyvää mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo" ja 2. Kor. 12, jossa hän puhuu ruumiissaan ( vars. "lihassa") olevasta piikistä, "Saatanan enkelistä." Nämä kohdat eivät sano vain, että kristittynä eläminen on vaikeaa, vaan että se on sietämätöntä, mahdotonta.
Silti tässä ei ole, siinä ei pidä olla, kysymys patologisesta alemmuudentunteesta tai neuroottisesta syyllisyydentunteesta, jossa kristitty ruoskii itseään kuvitelluistakin synneistä. Se ei ole kiinnostavaa. Painopiste on tuossa "valtavassa voimassa", joka on totta riippumatta siitä, mikä minä olen tai mikä minusta on tullut. Oswald Chambers oli oikeilla jäljillä, kun hän tulkitsi tämän kohdan (jakeet 7-15) niin, että Paavali ei enää ottanut tosissaan muuta kuin Kristuksen.
Tulkinnan avain on siinä, että tässä puhutaan Jumalasta. Ihmisten edessä en ehkä ole sen huonompi kuin muutkaan. Mutta kun vertaan itseäni Jumalaan, huomaan riittämättömyyteni, tajuan tekopyhyyteni todellisuuden ja ehtymättömän itsepetokseni. Mutta toisaalta, koska kyseessä on Jumala, tilanteeni ei voi koskaan olla toivoton. Ehkä siksi Paavali näkee minun kurjuuteni ja Jumalan voiman välillä suorastaan kausaalisen yhteyden.
"Aarre saviastioissa", heikkoudessa täydellistyvä voima, on kristillisen huumorin pettämätön lähtökohta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti