1. Kor. 8:6 (Luomakunnan sunn. 2. lk)

 

Meillä on vain yksi Jumala, Isä. Hänestä on kaikki lähtöisin, ja hänen luokseen olemme matkalla. Meillä on vain yksi Herra, Jeesus Kristus. Hänen välityksellään on kaikki luotu, niin myös meidät.

 

Vuonna 2015 paavi Franciscus I julkaisi ensyklikan Laudato Si', jonka nimi on peräisin Franciscus Assisilaisen "Luotujen ylistyksestä." Paavi luonnostelee siinä ekologista teologiaa, joka sulkee piiriinsä koko ihmiskunnan ja luomakunnan, ja on avoin myös toisten uskontojen suuntaan.

 

Laudato Si' pyrkii näkemään ihmisen osana luomakunnan verkostoa, "universaalia perhettä", ja siten korjaamaan teologian perinteistä ihmiskeskeisyyttä. Ihminen on pyhiinvaelluksella muun universumin kanssa kohti Jumalan täyteyttä, ja kaiken keskinäisestä yhteen verkottumisesta seuraa "globaali solidaarisuus", jonka perusta on pyhän Kolminaisuuden mysteerissä.

 

Erityisen huomionarvoista on se, miten paavi näkee Jumalan mystisen läsnäolon kaikessa luodussa: Jumala jatkaa luomistyötään ollen "intiimisti läsnä kaikessa olevaisessa, ilman että hän loukkaisi luotujensa autonomiaa". Jumalan Hengen täyttämä universumi kuvastuu näin mahdollisuuksien maailmana, jossa voi aina syntyä jotain uutta. Miten erilainen kuva Jumalasta Luojana, kun vertaa perinteisen teologian malliin, jossa Jumala on pysyvyyden takuumies (ja nimenomaan mies)! Vaikka luonto ei ole itsessään jumalallinen, luonto on Jumalan ilmoituksen ja läsnäolon paikka. Siksi jokaisella olevaisella on meille välitettävänä viesti Jumalalta.

 

Tämän seurauksena materia ja empiirinen todellisuus eivät ole asioita, joita kristityn pitäisi paeta. Inkarnaatio merkitsee sitä, että Kristus on ottanut itseensä myös aineellisen maailman. Ylösnousseena hän läpäisee koko todellisuuden, niin että kedon kukat ja taivaan linnut ovat nyt täynnä hänen "säteilevää läsnäoloaan." Usko ei tarkastele maailmaa ulkoapäin, vaan sisältäpäin - tietoisena "Jumalasta kaikissa asioissa" ja siten myös niistä siteistä, jotka yhdistävät ihmisen muuhun Jumalan luomakuntaan.

 

Erityisellä tavalla tämä näkyy kirkon sakramentaalisessa elämässä, jossa "vesi, öljy, tuli ja värit otetaan mukaan kaikessa symbolisessa voimassaan ja liitetään ylistyksen aktiimme." Tämän ajatuksen taustalla vaikuttavia ajattelijoita ovat Pierre Teilhard de Chardin ja Leonardo Boff. Paavin mukaan universumi "avautuu Jumalassa, joka täyttää sen kauttaaltaan." Siksi puun lehdessä, vuoristopolussa, kastepisarasssa ja köyhän kasvoisssa voi nähdä mystisen merkityksen. Merkille pantavaa on, että tässä kohdassa paavi viittaa suufimystikko Ali Al-Khawasiin. Ensi kerran tämän tason paavillisessa asiakirjassa lainataan toisen uskonnon edustajan ajatuksia.

 

Eukaristia "yhdistää taivaan ja maan läpäisten koko luomakunnan kosmisen rakkauden aktina". Varsin eroottinen kuva ehtoollisesta minun mielestäni. Sen perustana on inkarnaatio, jossa Jumala on valinnut lähestyä meitä materian kautta. Kirkon liturgiasta seuraa näin motivaatio ja tehtävä toimia ympäristön suojelemiseksi. Laudato Si' edustaa sellaista spiritualiteettia, joka ei pakene maailmaa, vaan sitoutuu siihen - juuri siksi, että Jumala on siihen sitoutunut.

 

[lähde: Jyri Komulainen: "Jumala kaikesssa, kaikki Jumalassa". Uuden ekologisen spiritualiteetin jäljillä. -Veli-Matti Salminen & Niko Huttunen (toim):Spiritualiteetti 2020-luvun Suomesssa. Suomen ev.lut. kirkon tutkimusjulkaisuja 137. Vaasa 2022] 

 

 

Jes. 60: 18–21 (Pyhäinpäivä, 2. vsk. 1.lk)

 

Aurinko ei enää ole sinun päiviesi valona
eikä kuu kirkasta sinun teitäsi,
vaan Herra on sinun ikuinen valosi
ja sinun Jumalasi on sinun kirkkautesi.
Sinun aurinkosi ei enää laske
eikä kuu katoa,
sillä Herra on sinun ainaisena valonasi.
Sinun murhepäiviesi luku on täyttynyt.
   

Kun läheinen ihminen kuolee, tuntuu kuin aurinko olisi laskenut eikä enää koskaan nouse. Tunne on niin musertava ja totaalinen, että hyvää tarkoittavat lohdutuksen sanat "kyllä sinä selviät" ja "elämä jatkuu" eivät auta vähääkään. Mikään ei tuo häntä takaisin.

Tämä Raamatun teksti ottaa todesta sen, että elämästä on kadonnut kaikki tuntemamme valo. Mutta se puhuu toisesta valosta, joka ei katoa, ja auringosta, joka ei laske. Se on Jumala itse, jonka käsiin annamme rakkaamme. Vai annammeko? Entä jos en usko Jumalaan? Entä jos hän, jota suren, ei uskonut Jumalaan?

Valo, josta tässä puhutaan, ei ole riippuvaista siitä, mitä me siitä uskomme tai ymmärrämme. Se on meissä korkeintaan kipuna ja kaipauksena. Suru on väistämätön osa ihmiselämää, ehkä jopa sen tärkein ainesosa. Siksi sanotaan, että sinun murhepäiviesi luku on täyttynyt. Jeesus Kristus on elämällään, kuolemallaan, ylösnousemisellaan ja taivaaseen astumisellaan täyttänyt koko maailman Jumalan kirkkaudella. Sen tähden voi sanoa Augustinuksen kanssa:

"Me emme ole menettäneet niitä läheisiämme, jotka jo ovat muuttaneet pois tästä elämästä, vaan me olemme lähettäneet heidät edeltäpäin siihen elämään, jossa he ovat entistäkin rakkaampia meille, koska tunnemme heidät paremmin, eikä rakkauttamme häiritse eroon joutumisen pelko" (Kirje n:o 92)

Lutherin 95 teesiä (Usk.p. muistop.)

 Martti Lutherin 95 teesiä (1517):

1. Kun Herramme ja Mestarimme Jeesus Kristus sanoo:'Tehkää parannus' jne (Mk 4:17), hän tahtoi, että uskovien koko elämän tulisi olla parannusta.[...]

94. Kristittyjä tulee kehottaa seuraamaan Herraansa Kristusta läpi rangaistuksen, kuoleman ja helvetin.

95. Ja siten enemmän luottamaan siihen, että he pääsevät taivaaseen monien ahdistusten kuin varman rauhan kautta. (Apt. 14:22) suom. Juhani Forsberg.

Se, että kristityn koko elämä on parannuksen tekemistä tarkoittaa, että parannuksen tekeminen on aina kesken. Tämä voi tuntua masentavalta. Olisi mukava voida joskus todeta, että nyt se parannus on tehty. Jos voisi vaikka vedota kasteeseen ja sanoa, että kasteessa olen tullut Jumalan lapseksi, syntynyt uudesti ja saanut syntini anteeksi - eikä siihen ole mitään lisättävää. Oikeastaan näin me ajattelemme, jos Katekismusta luemme. Mutta vielä olemme täällä jostakin syystä. Tai voisiko muistella uskoon tulemistaan ja todeta, että silloin tein parannuksen. En usko, että olemme täällä vain muistellaksemme kasteen tai uskoontulon hetkeä. Parannuksenteko on aina "vaiheessa." 

Mitä parannuksen tekeminen sitten tarkoittaa? Mitä silloin on tehtävä? Lutherin keskeinen oivallus oli tekojemme uudelleen suuntaaminen. Pelastuaksemme emme voi tehdä mitään. Pelastus on Jumalan työ, jonka hän on tehnyt antaessaan ainoan Poikansa kuolemaan. Jumala ei tarvitse meidän hurskauttamme pelastaakseen meidät. Sen sijaan lähimmäinen tarvitsee meitä. Lähimmäisen tarpeissa meillä on loputon tehtävä. Lähimmäisen palvelemisessa, lohduttamisessa ja ilahduttamisessa saamme käyttää kaiken voimamme, taitomme ja mielikuvituksemme.

Se, että luterilainen uskonpuhdistus suuntasi toimintamme Jumalan sijaan lähimmäiseen, sisälsi ikään kuin sisäänrakennettuna tietynlaisen maallistumisen. Kaikessa maallisuudessaan pohjoismainen hyvinvointivaltio on sittenkin Wittenbergin reformaation perillinen. Ajatus siitä, että meillä on yhteinen vastuu huolehtia yhteiskunnan vähäosaisista ja tasata hyvinvointia kaikkien kesken, juontaa juurensa uskonpuhdistuksen ajan kaupunkien köyhäinkassoihin, joihin kaikkien piti osallistua omalla panoksellaan, huvitti tai ei. 

Myös sosiologit ovat sitä mieltä, että maallistuminen on osittain reformaation seurausta. Eikä se ole pelkästään kielteinen asia. Emmekö voi kristittyinä tunnistaa Jumalan Hengen työtä siinä, että ihmiset tänä päivänä laajasti vastustavat rasismia, seksuaalista häirintää ja ihmiskauppaa? Eikö ole Pyhän Hengen vaikutusta, että lasten ruumiillista kuritusta ei enää pidetä hyväksyttävänä? Vaikka Jumalan nimeä ei enää mainitakaan, eikö hän tee työtään kaikkialla siellä, jossa ihmiset lievittävät toistensa kärsimystä?

Meidän tehtävämme kirkkona on kertoa, että se on Jumala, joka on meidät luonut ja kutsunut rakastamaan toisiamme. Se on Kristus, joka on voittanut synnin, kuoleman ja pahan vallan, ja se on Pyhä Henki, joka ohjaa meitä löytämään uusia ja kekseliäitä keinoja rakastaa. Lutherin teesit muistuttavat siitä, että se ei ole helppoa. Siinä saa joskus tuntea olevansa helvetissä - siis siellä missä Jumalaa ei ole! Epävarmuus ja epätietoisuus on kristityn normaalitila. Varmoja voimme olla vain Jumalasta.

Matt. 16:1-4 (Usk.p. muistop. 2.vsk ev)

Siinä missä Mark 8:11-13 sanoo, että ei ole luvassa minkäänlaista merkkiä, tässä Jeesus sanoo, että ainoa merkki, joka tälle sukupolvelle annetaan on Joonan merkki. Tätä ilmaisua hän selittää 12:20, jossa Joonan aika meripedon vatsassa vastaa Ihmisen Pojan aikaa haudassa.
Jakeet 2-3 J.D. Crossan tulkitsee: "Te katsotte maata ja taivasta ja kerrotte millainen sää on tulosssa. Katsokaa siis tänne ja nyt ja nähkää mitä keskuudessanne on liikkeellä."
Taivaaseen tähystämisen sijaan pitäisi kiinnittää huomio siihen, mikä ympäröi meitä joka hetki. Lutherin "Kristityn vapaudesta"-traktaatin hengessä:
"Jos jonkin teon tarkoitus ei ole toisen palveleminen tai hänen tahtonsa kärsiminen - mikäli tämä ei pakota toimimaan Jumalaa vastaan - niin teko ei ole hyvä kristillinen teko...Katso, Jumalan hyvien lahjojen tulee virrata toiselta toiselle ja tulla yhteisiksi, niin että jokainen ottaa vastaan lähimmäisensä, niin kuin tämä olisi hän itse. Kristuksesta ne virtaavat meihin, sillä hän on ottanut meidät vastaan omaan elämäänsä aivan kuin hän olisi ollut sitä, mitä me olemme. Meistä Jumalan hyvyyksien tulee virrata niihin, jotka niitä tarvitsevat; vieläpä niin täydellisesti, että minun on asetettava uskoni ja vanhurskauteni lähimmäiseni puolesta Jumalan eteen peittääkseni hänen syntejään."
Tämä ei ole uskonnollisuuden sankaruuden osoitus, vaan koska Kristus. Luther sanoo eräässä saarnassaan, että Kristus joskus "itsekin unohti olevansa Jumala."

5. Moos. 31:8 (21. su hell. 2.vsk 1.lk)

 Mooses sanoi Joosualle: "Herra itse kulkee sinun edelläsi. Hän on sinun kanssasi, hän ei jätä sinua yksin eikä hylkää sinua. Älä lannistu, älä pelkää.

"Herra itse kulkee sinun edelläsi." Se tarkoittaa, että vaikka huomispäivä on minulle tuntematon, enkä näe tietä edessäni, voin olla luottavaisella mielellä. Tulevaisuus ei ole Jumalalle tuntematon. Päinvastoin, kun minä jumitun menneeseen, Jumala kiskoo minua kohti tulevaa: hän on jo siellä! "Älkää enää menneitä muistelko, älkää muinaisia miettikö! Katso: minä luon uutta. Nyt se puhkeaa esiin - ettekö huomaa?"(Jes. 43:18-19) Jeesus kertoo hyvästä paimenesta, joka kulkee lampaidensa edellä, ja lampaat seuraavat häntä, koska ne tuntevat hänen äänensä. 

"Hän on sinun kanssasi." Se on ehkä suurin lohdutus ihmiselle, jonka kuvitelmat ovat menneet murskaksi ja joka kokee että hänen uskonsakin on palasina. Jumala ei sano, että hän ratkaisee kaikki ongelmasi, eikä hän taputa sinua olkapäälle sanoen: "Ei se mitään." Syvimmässä pimeydessä tämä on ainoa lohtu: "Vaikka minä kulkisin kuoleman varjon laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani" (Ps 23, Vulgatan mukaan). Jeesus lupaa: Minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti. Tätä yhteyttä ei riko kuolemakaan. "Kristus on kuollut puolestamme, jotta saisimme elää yhdessä hänen kanssaan, olimmepa valveilla tai kuoleman unessa."(1. Tess. 5:8)

"Hän ei jätä sinua yksin." Yksinäisyys kuuluu ihmisen osaan. Silloin voi rukoilla Gregorios Nazianzilaisen sanoin: "Tule yksinäinen yksinäisen luo!" Tosiasiassa uskovakin ihminen joutuu kokemaan Jumalan poissaoloa. Se ei kuitenkaan ole koko totuus. Suuret opettajat sanovat, että Jumala ei ole koskaan lähempänä kuin silloin, kun hän tuntuu olevan kaikkein kauimpana. "Minä käännyn Isän puoleen, ja hän antaa teille toisen puolustajan, joka on kanssanne ikuisesti. Tämä puolustaja on Totuuden Henki. Maailma ei voi Henkeä saada, sillä maailma ei näe eikä tunne häntä. Mutta te tunnette hänet, sillä hän pysyy luonanne ja on teissä. En minä jätä teitä orvoiksi, vaan tulen luoksenne." (Joh.14-18)

"Hän ei hylkää sinua." Raamatussa sanotaan, että Jumala ei kutsumistaan kadu. Hänelle meidän epäonnistumisemme, itsekkyytemme ja petollisuutemme ei tule yllätyksenä - vaikka itsellemme tulisikin. Hän tietää, mitä tekoa olemme. "Hän muistaa että olemme maan tomua." Apostoli sanoo luottavansa siihen, että "Jumala, joka on teissä aloittanut hyvän työnsä, myös saattaa sen päätökseen Kristuksen Jeesuksen päivään mennessä."(Fil.1:5) Tämän toistuva mieleen palauttaminen luo ihmiseen perusturvallisuuden, jota ei tarvitse hakea omistamisesta tai suorittamisesta. "Älkäää juosko rahan perässä, vaan tyytykää siihen, mitä teillä on. Jumala on itse sanonut: Minä en sinua jätä, en koskaan sinua hylkää."(Hepr. 13:5)

"Älä lannistu, älä pelkää." "Herra on minun valoni ja apuni, ketä minä pelkäisin? Herra on minun elämäni turva, ketä siis säikkyisin?" (Ps.27) Mitä syytä olisi lannistua? Kenties siksi, että en näe itsessäni sitä uskon hedelmää, josta Raamattu puhuu. Kun apostoli rukoilee, että "eläisitte Herralle kunniaksi ja kaikessa hänen mielensä mukaan ja että kantaisitte hedelmää tekemällä kaikkea hyvää ja kasvaisitte Jumalan tuntemisessa"(Kol. 1:9), kuulen siinä vain moitteen ja muistutuksen siitä, että se ei ole toteutunut minun kohdallani. Mutta ajattele uudestaan! Ei tässä luvata, että tulisin omissa silmissäni hyväksi ihmiseksi tai että täyttäisin jonkun kuvitelman ihannekristitystä. Meidän ei ole mahdollista elää kaikessa Jumalan mielen mukaan moraalisen nuhteettomuuden tai lujan päättäväisyyden perusteella. Apostoli paljastaa kyllä, mitä tässä tarvitaan: "Hänen kirkkautensa voima ja väkevyys vahvistakoon teitä..." Jos ajattelet löytäväsi vastaukset kaikkiin kysymyksiisi tai tulevasi itseesi tyytyväiseksi, lannistut varmastsi. Mutta jos luotat, että Jumala kulkee edelläsi, on aina kanssasi eikä koskaan hylkää sinua, tulet varmasti yllättymään, mutta et lannistumaan. Katso Hänen kirkkauteensa, älä omiin mahdollisuuksiisi tai siihen, mitä tämä maailma pitää arvossa.