Isä meidän (5. su pääsiäisestä 2. vsk. ev)

 ISÄ

Sanon luottavaisesti: "Isä." Se on sana joka henkii läheisyyttä, lämpöä, turvaa ja tuttavallisuutta. Kaikki se, mikä ihmisen isäsuhteessa voi mennä pieleen täällä maan päällä, loistaa tässä poissaoloaan. Paraskin maallinen isä on vain vertauskuva siitä, mistä on kysymys. Kun sanon "Isä", en näe mitään syytä, miksi en voisi sanoa "Äiti". Se, miten sukupuolten suhteet ovat tässä maailmassa kieroutuneet, loistaa tässä poissaolollaan. Siksi voin vallan hyvin sanoa edelleen "Isä." Joku ratkaisee asian käyttämällä poliittisesti korrektia ilmausta "Isä/Äiti" tai "Taivaallinen Vanhempi", mutta herranjestas, tämä on rukous eikä komiteamietintö.

Samasta syystä sanon "Isä" hänelle, joka on minua läsnä, sen sijaan että käyttäisin jotain filosofisesti pätevämmän tuntuista ilmaisua kuten "Perimmäinen Todellisuus" tms. Minä kun en tässä väitä mitään, vaan pyydän. Kun sanon "Isä", en pakene vastuutani omasta elämästäni aikuisena ihmisenä, Tunnustan vain, etten ole kuolematon enkä erehtymätön. Vaikka olemassaoloni täällä on täysin tilapäistä ja sattumanvaraista (tai ehkä juuri siksi), sanon: "Isä".

MEIDÄN

Kun sanon "Isä meidän", rukoukseni ei ole enää yksityistä hartaudenharjoitusta. Rukouksessa, jonka Jeesus opetti, minun on lausuttava "meidän", vaikka mieleni tekisi sanoa "minun" (ja pitää siten Jumala yksityisenä lohduttajanani). Jos en voi rukoilla "Isä meidän" yhdesssä toisten kanssa, en voi rukoilla tätä rukousta. 

Keitä sitten "me" sulkee piiriinsä? Ainakin kaikki ne, jotka rukoilevat tämän rukouksen, siis kaikki kristityt kirkkokuntaan katsomatta, sillä Herran rukous on yksi niitä harvoja asioita, jotka ovat kaikille kirkoille yhteistä. Rohkenen ajatella, että "me" pitää sisällään myös ne, jotka eivät usko Jeesukseen, Jumala on kaikkien ihmisten Isä. Isän ainosyntyinen Poika, Jeesus Kristus, on ilmoittanut hänet nimenomaan Isänä. Vaikka suuri osa ihmisistä ei tätä tiedä tai edes halua uskoa, Jumala ei silti lakkaa olemasta heidän Isänsä (vai lakkaanko olemasta maallisen isäni poika vain siksi että en halua asiaa tunnustaa?) 

On myös syytä tiedostaa, että "me" ei tarkoita pelkästään ihmisiä, vaan kaikkia luotuja. Tietysti voi sanoa, että orava tai hirvikärpänen ei osaa rukoilla Isä meidän- rukousta. Ei osaakaan, mutta sinä osaat. Siksi sinun tehtäväsi on rukoilla heidänkin puolestaan. Ja toisaalta, mistä sinä tiedät, ettei sittisontiaisen tai ahvenen elämä ole pelkkää rukousta ja siksi niin toisenlaista kuin sinun elämäsi? Mystikot kaikissa uskonnoissa ovat olleet avoimia tälle mahdollisuudelle. Kun siis rukoilen "Isä meidän", en asetu maailman ylä- tai ulkopuolelle, vaan keskelle sitä, osaksi sen turhuutta, sen tuskan satuttamaksi ja syylliseksi sen vääryyteen.

JOKA OLET TAIVAISSA

Nämä sanat muistuttavat, että rukous ei sittenkään ole helppoa. Jumala on täysin toisenlainen. Vaikka kaikki luotu jotenkin viittaa häneen, se myös vaikenee hänestä, aina siihen asti, että maailmankaikkeuden voi selittää viittaamatta sanallakaan Jumalaan. Huomaa sanamuoto "taivaissa" eikä "taivaassa." Heprealainen monikkomuoto on säilytetty, jotta emme sijoittaisi Jumalaa mielessämme johonkin vielä tutkimattomaan maailman kolkaan (edes toiseen ulottuvuuteen). Emme löydä Jumalaa mistään. Siksi rukous on kaipauksen kieltä, kaukana kotoa olevan olennon huokauksia. Rukous kuitenkin löytää Jumalan, joka pakenee käsitteellistä tutkaamme.

PYHITETTY OLKOON SINUN NIMESI

Näin sanoessani joudun pysähtymään sen kysymyksen ääreen, olisiko parempi jättää kokonaan rukoilematta. Tarkoitan sitä, että ei pidä ottaa sanaa "Jumala" huulilleen ajattelemattomasti. Jos en ole rukoillessani tosissani, en pyhitä, vaan pilkkaan Jumalan nimeä. Tosissaan oleminen tarkoittaa ensiksikin siinä, että tarvitsen rukousta. En esitä tai suorita sitä, vaan tuon todellisen hätäni Jumalalle tiettäväksi (vaikka hän varmasti tietää sen jo). Tosissaan oleminen on myös sitä, että muistan Jumalan lupauksen kuulla rukoukset (niitä löytyy Raamatusta) ja käskyn rukoilla.

Jumala kuuluu samanlaisiin suuriin sanoihin kuin "rakkaus", joita tulee käyttää harkiten. On liian helppo sanoa "Jumala" ja tarkoittaa omaa käsitystään hänestä, tai jopa oman ryhmänsä etuja tai omia ennakkoluuloja. Jumala on pyhä. Ei minusta tietenkään ole pyhittämään hänen nimeään,  mutta tahdon että sydämeni olisi vastaanottavainen tälle pyhyydelle.

TULKOON SINUN VALTAKUNTASI

On jotenkin ristiriitaista toivoa maailmankaikkeuden hallitsijan voittoa muista valtakunnista. Se on kuin löisi vetoa painovoiman puolesta. Mutta jos Jumalan valtakunta on oikeudenmukaisuutta, iloa ja rauhaa, on ilmeistä ettei se vielä vallitse tässä maailmassa. Voisin tietysti puida nyrkkiä taivasta vastaan, kirota Jumalan ja huutaa: "Miksi!" (ehkä se on yksi tapa rukoilla tämä rukous, en tiedä). Mutta luulen etta se ei johda mihinkään. Kaiken vääryyden edessä muutan tämän kokemuksen rukoukseksi: tulkoon sinun valtakuntasi. Näin sanoessani sitoudun myös olemaan mukana tässä valtakunnassa ja tahdon nähdä merkkejä sen tulemisesta kaikissa hyvyyden versoissa, joita kuitenkin on siellä täällä.

TAPAHTUKOON SINUN TAHTOSI

Eikö tämä tee koko rukoilemista turhaksi? Eikö Jumalan tahto lopulta tapahdu, jos hän kerran on Jumala? Mutta ajattele näin: jos kerran Jumala on se Isä, josta Jeesus puhui, eikö parasta mitä sinulle voisi tapahtua, ole, että hänen tahtonsa tapahtuisi sinun elämässäsi? Tunnetko, että kaikki mitä sinussa on, on sopusoinnussa ikuisen rakkauden kanssa? Jos ei niin ole, sinulla on aihetta rukoilla tätä rukousta, Varmuus siitä, että Jumalan tahto toteutuu, olkoon pettämätön rohkaisu sinulle, silloin kun tuntuu että ei tästä mitään tule.

MYÖS MAAN PÄÄLLÄ NIIN KUIN TAIVAASSA

Rukoilijalla on kiusaus vetäytyä tuonpuoleisiin ajatuksiin ja "hengelliseen" todellisuuteen. Mutta nämä sanat muistuttava siitä, että Jumala on kiinnostunut meidän historiallisesta maailmastamme. Rukoileva ihminen on tänään Herran lihaksitulemisen paikka. Siksi se on niin pirun vaikeaa.

ANNA MEILLE TÄNÄ PÄIVÄNÄ MEIDÄN JOKAPÄIVÄINEN LEIPÄMME

Jokapäiväinen leipä tarkoittaa kaikkea sitä, mitä elääksemme tarvitsemme. Ihan arkisia asioita siis. Rukouksessa ei tarvitse esittää Jumalalle jotenkin hurskaita pyyntöjä, vaan sitä, mitä juuri nyt tarvitsen: toimeentuloon, terveyteen, ihmissuhteisiin, ostopäätöksiin liittyviä pyyntöjä. Myös politiikka, unelmat ja pelot...mitä nyt elämään kuuluu. Sanat "tänä päivänä" muistuttavat siitä Herran opetuksesta, että kullekin päivälle riittää oma murheensa. Anna minulle tänään sen verran kuin tarvitsen.

JA ANNA MEILLE MEIDÄN VELKAMME ANTEEKSI, NIIN KUIN MEKIN ANNAMME ANTEEKSI VELALLISILLEMME

Anteeksiantaminen on kristinuskon tärkein opetus. Siksi Herramme kuoli Golgatan ristinpuulla ja osoitti anteeksiantamuksen voiman nousemalla kuolleista. Annatko minulle anteeksi, Jumala, sen uskottomuuden, toivottomuuden ja rakkaudettomuuden mitä minussa on, senkin mikä on muilta salassa? Me ihmiset osaamme (ainakin joskus) antaa anteeksi toisillemme, vaikka olemme vain tomua ja tuhkaa. Miksi sitten Jumala ei antaisi? Ja toisaalta: jos kerran Jumala antaa minulle minun syntini anteeksi, millä oikeudella minä olisin antamatta anteeksi lähimmäiselleni?

ÄLÄKÄ SAATA MEITÄ KIUSAUKSEEN

Kiusaus tarkoittaa tilannetta, jossa uskomme, toivomme ja rakkautemme horjuu. Taivas tietää, että minun uskoni on kuin tuulessa heiluva ruoko, toivoni kuin savuava kynttilänsydän ja rakkauteni haihtuva kuin aamukaste. Koska olen vain ihminen, rukoilen että Jumala varjelisi uskoani. Monin tavoin hän sitä tekeekin. Älä vaivaa itseäsi sillä, että uskosi on niin heikko. Iloitse siitä, että sinulla on oikeus rukoilla tämä rukous. Se on jo lahjaa!

VAAN PÄÄSTÄ MEIDÄT PAHASTA

Voin viisastella, tutkia ja tuskailla pahan alkupeää, mutta en pääse puusta pitkään. Raamatun perusvakaumus on ainakin se, että Jumala ei ole pahan alkuperä. Paha on joka tapauksessa totta, ja siksi tämä rukous on aina tarpeen.

 

Joh. 17:6–10 (4. su pääsiäisestä, 2. vsk ev)

 Minä rukoilen heidän puolestaan. Maailman puolesta minä en rukoile, vaan niiden, jotka sinä olet minulle antanut, koska he kuuluvat sinulle. Kaikki, mikä on minun, on sinun, ja mikä on sinun, on minun, ja minun kirkkauteni on tullut julki heissä.

Kun Johanneksen evankeliumissa sanotaan "maailma", kyseessä on ristiriitainen ilmaus. Maailma on Jumalan oma maailma, johon lihaksitullut Sana saapui, mutta joka ei kuitenkaan ottanut häntä vastaan (Joh. 1:10-11). Maailma on se, jota Jumala on rakastanut niin paljon, että antoi ainoan Poikansa (3:16).  Juuri Johanneksen evankeliumi sanoo (samarialaisten suulla), että Jeesus on "koko maailman pelastaja" (4:42) ja opettaa ehtoollisesta, että Jumalan leipä on se, joka tulee taivaasta ja antaa maailmalle elämän (6:33). 

Kuitenkin maailma on se, joka ei tunne Jumalaa ja joka vihaa Jeesuksen omia, koska he eivät kuulu maailmaan, niin kuin ei Jeesuskaan kuulu (15:19, 17:14, 16, 25). Saatana on tämän maailman ruhtinas (12:31). Siksi Jeesus rohkaisee omiaan: "Maailmassa te olette ahtaalla, mutta pysykää rohkeina: minä olen voittanut maailman." (16:33) Maailmalla on siis ainakin kaksi merkitystä. Toisaalta se on Jumalan luoma ja hänen ikuisen rakkautensa kohde, jonka Poika on tullut  - ei tuomitsemaan, vaan - pelastamaan (3:17). Mutta sana "maailma" viittaa myös Jumalan vastaiseen arvojärjestelmään ja ajatusmaailmaan, johon Jumalan omat eivät kuulu. Jeesuksen ja hänen omiensa toiminnan päämääränä on, että "kun minä olen heissä ja sinä olet minussa, he ovat täydellisesti yhtä, ja silloin maailma ymmärtää, että sinä olet lähettänyt minut ja että olet rakastanut heitä niin kuin olet rakastanut minua."(17:23)

Yllä sanotun perusteella on ymmärrettävä Jeesuksen sanat, että hän ei rukoile maailman puolesta. Hän ei rukoile arvomaailmamme, ihmisten rakentamien hierarkioiden ja ennakkoluulojen puolesta. Mutta omiensa, vähäisimpienkin, puolesta hän rukoilee, jopa niiden, jotka eivät häntä tunne. Maailmanhistoriassa pieni ihminen tuntee olevansa suurempien voimien pelinappulana. Tavallaan pelinappuloita me olemme näissä Jeesuksen sanoissakin, mutta Isän ja Pojan ikuisen rakkauden pelissä: "kaikki mikä on minun, on sinun, ja mikä on sinun, on minun."  Koskeeko tämä vain uskovia, vain kristittyjä, vain kastettuja? Tällaisten rajojen vetäminen on mahdollista ja myös teologisesti perusteltua, mutta siinä langetaan vain olemaan osa sitä "maailmaa", joka hallitsee juuri näitä rajoja vetämällä. 

Johanneksen evankeliumissa on päivänselvää, että on olemassa ero Jumalan omien ja maailman välillä. Maailma ei voi saada Pyhää Henkeä, mutta Jumalan omat tuntevat hänet, sillä hän "pysyy luonanne ja on teissä."(14:17) Ongelma on siinä, että heti kun me kuvittelemme - niin kuin kristillisen kirkon historiassa on väistämättä kuviteltu - että meidän on mahdollista piirtää sen piirin rajat, jossa Pyhä Henki vaikuttaa, me lankeamme osaksi sitä maailmaa, joka ei tunne Jumalaa. Jeesuksen ns. ylimmäispapillisen esirukouksen (luku 17) ytimessä on rukous siitä, että hänen omansa olisivat yhtä (j. 11, 21, 22, 23). Tätä pyyntöä vastaan rikomme aina, kun rakennamme edes ajatuksissamme muurin ihmisten välille. 

Jos uskot olevasi valittu, nimeltä kutsuttu, erityisen armon saanut, niin tiedä, että olet sitä vain sen tähden, että kertoisit muille, että hekin ovat nimeltä kutsuttuja ja erityisen armon saaneita. Poika sanoi Isälle, että kaikki mikä on minun on sinun. Me vain haluamme pitää oman Jumalamme omanamme. Mitä peliä sellainen on? Tuleeko Kristus meissä siten kirkastetuksi? Huomaa, että Jeesus sanoo, että hänen kirkkautensa "on tullut julki" heissä. Tarkoittiko hän apostoleja, jotka eivät näyttäneet ymmärtävän mistään mitään, vai meitä, jotka luulemme tietävämme kaiken? Selvää on kuitenkin, ettei se kirkkaus ole peräisin meistä.

Mark. 16:8 (Pääsiäisyö, evankeliumi)

Ulostultuaan naiset pakenivat haudalta järkytyksestä vapisten. He eivät kertoneet kenellekään mitään, sillä he pelkäsivät.

Ensimmäisen evankeliumin alkuperäinen lopetus on: ἐφοβοῦντο γαρ, "he olivat peloissaan, sillä..." Ei mikään retorisesti tai kirjallisesti vakuuttava tapa lopettaa esitys. Ehkä juuri siksi se on uskottavampi. Ylösnousemus ei ollut odotettavissa. Se sotki opetuslasten pasmat täysin. Kaikki oli lopussa, eikä edes surra voinut niin kuin asiaan kuuluisi. Tyhjä hauta ei aluksi herättänyt suinkaan uskoa, vaan järkytti naisia, jotka halusivat tehdä Jeesukselle viimeisen palveluksen. Enkeli ei herättänyt uskoa, vaan pelkoa tavallisissa kuolevaisissa.
Evankeliumi päättyy kuin lauseentäydennystehtävä: "He olivat peloissaan, sillä...
- se mikä heitä oli kohdannut oli täysin odottamatonta
- he epäilivät varmasti mielenterveyttään
- he eivät tienneet onko tämän takana Jumala vai saatana
- he olivat tekemisissä asian kanssa, joka ei ole tästä maailmasta, ja pelkäsivät tuhoutuvansa.

Augustinuksen mietteitä (hiljainen viikko)

Hiljaisen viikon musiikkielämys minulle on sveitsiläisen Frank Martinin oratorio "Golgotha". Se alkaa seuraavalla katkelmalta Augustinuksen "Tunnustuksista":

Mitenkä rakastitkaan meitä, hyvä Isä, joka et säästänyt ainoaa Poikaasikaan, vaan annoit hänet alttiiksi meidän syntisten edestä! (Room. 8:32) Miten rakastitkaan meitä, joiden puolesta Sinun Poikasi ei katsonut saaliiksensa olla Sinun kaltaisesi vaan nöyryytti itsensä hamaan ristin kuolemaan asti (Fil 2:6). Ja hänellä, ainoalla vapaalla kuolleitten joukossa, on valta antaa henkensä ja valta ottaa se jälleen (Joh. 10:18) Meidän puolestamme on hän Sinun edessäsi tullut voittajaksi ja uhriksi ja voittajaksi sen johdota, että hän on uhrannut itsensä. Meidän puolestamme hän on Sinun edessäsi pappi ja uhri, ja sen tähden pappi, että on uhri. Sinusta syntymällä ja meitä palvelemalla hän on meidät palvelijoista tehnyt lapsiksi Sinulle. Syystä on vahva toivoni hänessä, toivoni että sinä parannat kaikki minun sairauteni hänen kauttansa, joka istuu Sinun oikealla kädelläsi ja rukoilee Sinua puolestamme (Room 8:34). Muutoin vaipuisin epätoivoon. Sillä monet ja suuret ovat sairauteni, ne ovat monet ja suuret, mutta sinun lääkkeesi on niitäkin voimakkaampi. Me olisimme voineet luulla, ettei Sinun Sanallasi ole mitään yhteyttä ihmisten kanssa, ja langeta epätoivoon, jollei se olisi tullut lihaksi ja asunut meidän keskuudessamme.
(Confessiones X, 43)

Jes. 50: 4-10 (Palmusunn. 3.vsk.1.lk)

Herra, minun Jumalani, on antanut minulle taitavan kielen, niin että voin sanalla rohkaista uupunutta.


  לשון למוד on "oppineiden kieli" . Oppineisuuden ja älykkyyden olemassaolon tarkoitus on rohkaisu ja lohdutus. Jumala itse "virjoittaa väsyneen ja antaa heikolle voimaa" (Jes. 40:29, sama "uupunutta" ilmaiseva sana)

Aamu aamulta hän herättää minut, herättää korvani kuulemaan oppilaan tavoin.

Jumala herättää minut kuulemaan kuin maisterismies (Vulg.). Se puolestaan tarkoittaa että:

Herra avasi minun korvani, ja minä tottelin, en väistänyt tehtävääni.

Käännökseen pitäisi sisältää kolme aspektia: 1) en ollut tottelematon, 2) en kääntynyt pois, 3) en kulje takaperin.

Minä tarjosin selkäni lyötäväksi ja poskieni parran revittäväksi, en kätkenyt kasvojani häväistyksiltä, en sylkäisyiltä.

Tämä jae on piinaviikon profetia, ks. esim. Mark. 14:65.

Herra, minun Jumalani, auttaa minua, siksi en pelkää häväistystä. Olen kovettanut kasvoni piikiven kaltaisiksi. Minä tiedän, etten jää häpeääni.

Kasvojen kovettaminen ei tarkoita "kovikseksi" rupeamista, vaan hellittämätöntä päättäväisyyttä tehtävässään.

sillä hän on lähellä, hän [joka] osoittaa syyttömyyteni - kuka voisi minua syyttää! Asettukaamme siis käymään oikeutta. Tahtooko joku ajaa kannetta minua vastaan? Astukoon hän esiin! Herra, minun Jumalani, on minun auttajani. Kuka voisi osoittaa minut syylliseksi? Nuo kaikki häviävät kuin vaate, jonka koi syö.

"Kuka teistä voi osoittaa, että minä olen tehnyt syntiä." (Joh. 8:46)

Se teistä, joka pelkää Jumalaa, kuulkoon Herran palvelijan sanaa. Joka kulkee syvällä pimeydessä ilman valoa, luottakoon Herran nimeen ja turvautukoon Jumalaan.

Lohdullisinta mitä tiedän. Juuri sille, joka on pimeydessä, kuuluu käsky ja lupaus luottaa Jumalaan. Ei vasta sitten kun on päässyt sieltä pois tai tietää miten sieltä päästään.