2. Piet. 1:1-11 (Tuhkakeskiviikko, 2. lk)

Syömäreillä ja juomareilla on omat kiusauksensa, jotka ovat tuskin keneltäkään salassa. Mutta niillä, jotka onnistuvat paastossaan ja noudattavat pidättyväisyyttä, on salatut ja suuremmat kiusauksensa, joista Gregorius Suuri kertoo näin:

Ellei kärsimättömyys usein riistäisi pidättyväisyyttä harjoittavilta heidän mielenrauhaansa, Pietari olisi tuskin sanonut: “Pyrkikää osoittamaan uskossanne lujuutta, lujuudessa oikeaa tietoa, tiedossa itsehillintää”, ja sen jälkeen välittömästi: “itsehillinnässä kärsivällisyyttä.” Hän aavisti, että pidättyväisiltä puuttuisi kärsivällisyyttä ja neuvoi siksi näitä hankkimaan sitä. Edelleen, elleivät pidättyväiset toisinaan ajautuisi ylpeisiin ajatuksiin, Paavali olisi tuskin sanonut: “Se joka ei syö, älköön tuomitko sitä joka syö.”(Rm. 14:3) Ja kun hän toisessa yhteydessä piti tiukan puhuttelun niille, jotka kerskuivat pidättyväisyydellään, hän sanoi: “Nämä käskyt näyttävät viisailta ja nöyriltä ja ruumiin kurittamiseksi tarkoitetuilta, mutta tosiasiassa ne tyydyttävät vain ihmisen ylpeyttä.”(Kol.2;23) Tässä on syytä huomata, miten suuri opettaja liittää yhteen uskonnollisen tunnontarkkuuden ja näennäisen nöyryyden. Kun ruumista näet kuritetaan pidättyväisyydellä enemmän kuin olisi tarpeeksi, ulospäin osoitetaan kyllä nöyryyttä, mutta sisäisesti ylpistytään jopa tästä nöyryydestä! Ja jollei pidättyväisyys saisi ihmistä helposti luulemaan itsestään liikoja, omahyväinen fariseus ei olisi lukenut ansiokseen sitä, että hän paastosi kahdesti viikossa.

Pidättyväisiä on neuvottava ajattelemaan sitä, että kun he välttävät vatsan syntejä, tästä hyveestä voi syntyä vielä pahempi pahe: kun he kurittavat ruumistaan, sielu lankeaa kärsimättömyyteen ja vaikka he ovat nujertaneet lihansa, siinä ei ole mitään hyveellistä, koska heidän sielussaan vallitsee viha. Joskus taas käy niin, että vaikka pidättyväinen hillitsee vihansa, hänet saa valtaansa vieras ilo, ja niin hän menettää pidättyväisyydestään koituvan hyödyn, koska ei varjele itseään hengellisiltä paheilta. Sen tähden profeetta sanoo: “Paastopäivinäkin te etsitte omia nautintojanne”, ja vähän myöhemmin: “Riitaa ja katkeruutta teidän paastonne tuottaa, raakoja nyrkiniskuja.”(Jes. 58:3-4) Nautinto viittaa iloon, nyrkiniskut vihaan. On turha kurittaa ruumista pidättyväisyydellä, jos sielu antaa periksi sopimattomille mielenliikkeille ja joutuu paheiden valtaan. Näitä ihmisiä on toki kehotettava pitämään kiinni pidättyväisyydestään eikä antamaan siitä periksi, mutta heidän ei pidä kuvitella sen olevan erityinen ansio salaisen Tuomarin edessä, ettei heidän sydämensä luulisi olevansa erinomainen ja siten tulisi ylpeäksi. Siksi profeetta sanookin: “Tuollaista paastoako minä teiltä odotan? Ei, vaan sitä että murrat leivän nälkäiselle ja avaat kotisi kodittomalle.” (Jes. 58:5-7) On ymmärrettävä, että ilman muiden hyveiden mukanaoloa pidättyväisyydellä ei ole suurtakaan arvoa. Siksi Joel sanoo: “Pyhittäkää paasto!”(Joel 2:15) Paaston pyhittäminen tarkoittaa Jumalan arvon mukaista pidättyväisyyden noudattamista niin, että myös muut hyveet liittyvät siihen. Pidättyväisille on siis opetettava, että silloin he tietävät noudattavansa Jumalan mielen mukaista pidättyväisyyttä, kun he antavat tarvitseville sen, minkä he itse jättävät syömättä. On syytä huolellisesti kuunnella, miten Herra moittii profeetan kautta: “Te olette paastonneet ja pitäneet valittajaisia viidennessä ja seitsemännessä kuussa jo seitsemänkymmenen vuoden ajan. Mutta oletteko paastonneet minun kunniakseni? Ja kun te syötte ja juotte, ettekö te syö ja juo vain omaksi nautinnoksenne?”(Sak.7:5-6) Ei Jumalalle, vaan itselleen paastoaa sellainen, joka ei anna köyhille sitä, minkä hän itseltään väliaikaisesti pidättää, vaan säästää sen pistääkseen sen myöhemmin omaan suuhunsa. 

Regula pastoralis 3.19.

Matt. 13:31-33 (Seksagesimas. 3. vsk ev)

 Olisipa minulla uskoa edes sinapinsiemenen verran. Karl Barth lohduttaa:

Usko ei ole mielipide, joka on vaihdettavissa toiseen. Usko on perimmäinen suhde. Se ei tietenkään sulje pois uskon heittelehtimistä. Mutta suhteessa kohteeseensa usko on lopullista. Joka kerran uskoo, uskoo kertakaikkiaan. Älä pelkää: pidä tätäkin kutsuna. Tottakai voit hämmentyä ja epäillä, mutta sillä, joka uskoo kerran on ikään kuin character indelebilis. Hän voi lohduttautua sillä, että hänen uskoaan pidetään yllä. Kaikkia niitä, jotka joutuvat taistelemaan epäuskonsa kanssa, tulee neuvoa siihen, ettei heidän pidä ottaa epäuskoaan kovin vakavasti. Vain usko pitää ottaa vakavasti. Jos meillä on uskoa sinapinsiemenenkään verran, se riittää siihen, että paholainen on menettänyt pelinsä.

(Dogmatics in Outline, s. 12-13)

Room 12:2 (2. su joulusta, 2. lk)

  Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä.

Nikean uskontunnustus tunnustaa uskon kirkkoon, joka on "yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen". Apostolisuus kirkon keskeisenä ominaisuutena on ymmärretty tarkoittavan sitä, että kirkko tunnustaa sitä uskoa, jota apostolitkin tunnustivat ja että kirkossa on suora linja ja jatkuvuus apostolien aikaan asti. 1900-luvun loppupuolen suuri saksalainen teologi Wolfhart Pannenberg loihe lausumaan tästä näin:

"Ykseys apostolien kirkon kanssa ei tarkoita kirkon alkuaikojen olosuhteiden ja ajatusten säilömistä. On kysymys pysyvästä sitoutumisesta tehtävään, jonka täytyy edetä uusiin historiallisen kokemisen horisontteihin. Kirkko on aidolla tavalla apostolinen vain silloin, kun se missionaarisena kirkkona säilyttää valmiutensa muuttaa perittyjä ajattelu- ja elämäntapojaan ja uudistuu jatkuvasti omasta alkuperästään lähtien, ei mukautuakseen kulloiseenkin ajan henkeen, vaan voidakseen ilmaista jokaiselle uudelle aikakaudelle ja jokaiselle uudelle maailmantilanteelle Jumalan ilmoituksen eskatologisen totuuden Jeesuksessa Krituksessa sekä kriittisesti että vapauttavasti." (Systematische Theologie. Bd 3, 443)

2. Moos. 17:1-6 (2. sunn loppiaisesta 2 vsk 1. lk

Exodus on kristillisen mystiikan perinteessä tärkeä kirja. Erämaassa tullaan kuivaan paikkaan. "Anna meille vettä", pyytävät ihmiset Moosekselta. Nykyaikaisten johtamisen psykologian oppikirjojen pohjalta voisi kysyä, minkä tähden Mooses tulkitsee heti jakeessa 2 kysymyksen syytökseksi. Toisaalta tähän mennessä tapahtuneet ihmeet voisivat antaa israelilaisille jonkinlaisen vinkin, että kyllä tästä selvitään.Punainen meri oli jakaantunut, mannaa oli tullut taivaasta. Mutta oppi ei ottanut mennäkseen perille. Jestas: taas maristaan että piti tulla tänne erämaahan kuolemaan. Enkö minä tee koskaan niin? Kuinka monin tavoin Jumala on minua siunannut, varjellut ja johdattanut? Ja toistuvasti mietin miksi minä teen tätä työtä, mitä järkeä tässä on. Mooses, Jumalan valittu, ei ole sen kummempi. Hän hätääntyy ja pelkää että joutuu vallankumouksen syövereihin. Näyttäisipä Jumala tavan, jolla hän voisi säilyttää auktoriteettinsa!
Jumala tekee hänestä pellen. "Ota käteesi se sauva, jolla löit Niilin vettä." Tottahan israelilaiset sen tempun muistivat.Tällä kertaa ei muutettaisi vettä vereksi, jos vain sattuisi vettä löytymään. Toisen kerran sauva oli halkaissut meren vedet. Erämaassa ei näyttänyt olevan mitään edellytyksiä toistaa sitäkään temppua.Mooses heittäytyi Jumalan pelleksi, ja se kannatti: kalliosta vuoti vettä kansan juotavaksi.
Paavali kirjoittaa tapauksesta: "Kaikki he söivät samaa hengellistä ruokaa ja joivat siitä hengellisestä kalliosta, joka kulki heidän mukanaan; tämä kallio oli Kristus." (1.Kor.10:4)
Paikka sai nimen, jolla muistutettiin siitä, että erämaassa mieleen hiipii epäilys Jumalan olemassaolosta ja kaiken mielekkyydestä. Pimeässä Jumala ravitsee meitä poissaolonsa lähteellä.

Apt. 8:26-40 (1. sunn loppiaisesta, 2. vsk. 2. lk)

Filippos kastoi etiopialaisen hoviherran. Tästä kertomuksesta on nuoruudesta mieleeni jäänyt, miten vapaakirkolliset ystäväni näkivät sen erityisesti puoltavan baptistista kastekäsitystä. Jae 37 (jota ei edellisessä raamatunkäännöksessä ollut, ja nykyisessäkin se on hakasulkeissa) "jos koko sydämestäsi uskot" viittaa siihen, että uskonratkaisu edeltää kasteen toimittamista.
Olipa jae peräisin alkuperäisestä kertomuksesta tai ei, se varmasti on peräisin varhaiskristillisestä kastekäytännöstä. Siitä huolimatta kertomuksen sanoma on pikemminkin se, että kasteen lahja on avoinna kaikille. Kertomuksen päähenkilö on etiopialainen, ei siis pyhään kansaan kuuluva, pakana. Vaikka hän oli ilmeisesti jumalaapelkäävä ja luki ahkerasti Raamattua, hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta edes kääntyä juutalaisuuteen, sillä hän oli eunukki. Mooseksen lain mukaan eunukki ei voinut kuulua Israeliin. Näin ollen Filippos ei suinkaan aseta ehtoja kasteelle, vaan kastaa aika huikentelevaisesti. Hän ei pelkästään anna piut paut Mooseksen laille vaan myös kristilliselle kirkkokäsitykselle, sillä hänellä ei ole mitään takeita siitä, että etiopialaisella eunukilla on kasteen jälkeen olemassa seurakuntayhteys. Lyhyen raamattutunnin jälkeen hän kastaa innoissaan hoviherran ja häipyy sen jälkeen huitsin nevadaan.Vähän niinkuin suomalainen seurakuntapappi.