Kirjansa "Kutsu seuraamiseen" alussa Dietrich Bonhoeffer suomii kovin sanoin "halpaa armoa", joka on armon pahin vihollinen. Olemme oppineet sen Lutherin läksyn, että emme voi hyvillä teoillamme pelastua. Siitä teemme sen johtopäätöksen, ettei hyviä tekoja pidä tehdäkään. Se on synnin, ei syntisen, vanhurskauttamista, jylisee Bonhoeffer.
Mitä armoa se on, jos millään ei ole mitään väliä? Ei se ole armoa, se on välinpitämättömyyttä - se on helvetti, kaikkein armottomin paikka, jossa minä en merkitse mitään, eikä mikään muukaan. Armoa on se, että mikään ei ole turhaa.
Mitä Jumalaa liikuttaa pienen ihmisen synnit? Kysymys on looginen ja se löytyy Jobin kirjastakin. Jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, eikä mikään ole silloin samantekevää.
Mitä armoa se on, jos Jumala jättää ihmisen syntiensä valtaan ja sanoo: saat anteeksi, jatka samaan malliin? Tituksen kirje sanoo, että Kristus tuli "lunastaakseen meidät vapaiksi kaikesta vääryydestä" (j.14).
On armoa, että kutsuit minut seuraamaan Sinua. Armoa on, että saan aloittaa uudestaan ja oppia yhä syvemmin että kaikki on armoa.
Kierkegaard sanoo, että kun Faust sanoo "näen ettemme tiedä mitään" tiedon tavoittelemiseen omistetun elämänsä lopulla, se on eri asia kuin se, että ensimmäisen vuoden ylioppilas sanoo näin filosofian alkeiskurssin suoritettuaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti