Koska Jumala on toiminut kertakaikkiaan eksistentiaalisesti, me olemme Jumalan perillisiä yhdessä Kristuksen kanssa. Me olemme lupauksen perillsiä, sen maailman perillisiä, jonka Jumala on siunannut ja tehnyt hyväksi. Olemme ikuisen elämän ja itse Jumalan olemisen, omistamisen ja tekemisen perillisiä, joka synnin tähden on tullut näkymättömäksi ja sanoin kuvaamattomaksi, epätodelliseksi ja mahdottomaksi. Lihassa elävinä me odotamme ylösnousemusta, odotamme ruumistamme uusine predikaatteineen. Nykyinen elämämme on heijastusta,vaikutelmaa ja todistusta tästä toivosta. Velvoitettuna toivomaan, elämämme löytää sieltä päämääränsä. Täysin riippumatta mistään havaittavasta muutoksesta itsessämme me olemme ikuisuuden konstituoimia ja arvosteltuja sen mukaan, mikä on näkymätöntä. Kristuksen kanssa me olemme Jumalan lapsia, hänen kanssaan olemme Jumalan kanssaperillisiä, hänen, joka on meidän "kyllämme" ja "eimme", hyvämme ja pahamme, elämämme ja kuolemamme tuolla puolen. Hän on Voittaja, koska hän on Jumala. Hänen lapsinaan,olemalla sitä mitä emme ole, me seisomme hänen vierellään ja osallistumme hänen voittoonsa, ja meidän nykyinen olemassaolomme odottaa tätä kunniaa, joka kuuluu jo nyt meille.
Olemmeko sanoneet liikaa? Kyllä, liikaa - ja liian vähän! Liikaa, kun ME tarkkailemme toivoamme. Liian vähän, kun ME puhumme sen täyttymyksestä. Totuus ei ole se mitä me sanomme Jumalasta, vaan se mitä hän tekee, on tehnyt ja tulee tekemään. Me olemme Jumalan perillisiä, mutta muistamme, että olemme sitä vain siten, että "jos kerran kärsimme yhdessä Kristuksen kanssa, pääsemme myös osallisiksi samasta kirkkaudesta kuin hän." Jumalan toimintaa on risti ja kärsimys. Ei niin, että meidän kärsimyksemme, joka meidän tulee kestää pienemmällä tai suuremmalla kestävyydellä ja rohkeudella, että kärsimyksemme määrä itsessään saisi aikaan osallisuuden Jumalan kirkkauteen. Osallisuus kärsimyksiin merkutsee kärsimistä Kristuksen kanssa, Jumalan kohtaamista niin kuin Jeremia ja Job hänet kohtasivat; nähdä hänet myrskyssä, lähestyä häntä valona pimeydessä ja rakastaa häntä silloin kun olemme tietoisia vain hänen kätensä ankaruudesta. Ne henkilökohtaiset kärsimykset, joita meidät kutsutaan kantamaan, voivat olla vain karkeita muistutuksia "nykyisen ajan kärsimyksistä "(j.18) jotka kohtaavat niin taivasta kuin maata. Tämä pätee silloinkin, kun meidän on kärsittävä vanhurskaan asian puolesta - vaikkapa kristinuskon puolesta. Sillä ei ole olemassa "hyvää asiaa", joka olusi tosiasiassa Jumalan asia.
Karl Barth:Römerbrief
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti