Luuk. 10:25-37 (14. su helluntaista, 1. vsk ev)

Kuka on minun lähimmäiseni?

Saarnatessaan tästä tekstistä Martin Luther King kertoi seuraavan järkyttävän tapauksen:

"Muutamia vuosia sitten sattui, että eräs auto kuljetti etelässä useita neekericollegen [Kingin ilmaus, huom.] koripallojoukkueen jäseniä, kun tapahtui onnettomuus ja kolme nuorta miestä loukkaantui vakavasti. Ambulanssi kutsuttiin heti, mutta onnettomuuspaikalle saavuttuaan sen valkoihoinen kuljettaja sanoi vähääkään anteeksi pyytelemättä, ettei hänen tehtävänään ollut palvella neekereitä, ja ajoi tiehensä. Eräs ohiajava autoilija armahti poikia ja vei heidät lähimpään sairaalaan, mutta päivystävä lääkäri sanoi vihaisesti: 'Tähän sairaalaan ei oteta neekereitä.' Kun pojat lopulta saatiin viedyksi 'värillisten' sairaalaan, noin 80 kilometrin päähän onnettomuuspaikalta, yksi heistä oli kuollut ja molemmat muut kuolivat tunnin sisällä. Todennäköisesti kaikki kolme olisi saatu pelastetuksi, jos heille olisi annettu apua välittömästi"

Barbaarisia aikoja elettiin vapauden lippua heiluttavassa USA:ssa vain vähän ennen minun syntymääni. Mutta mitä tapahtuu Välimerellä ihmisoikeuksia suuresti kunnioittavan EU:n porteilla vuonna 2019?

Italian sisäministeri kielsi kansainvälistä avustusjärjestöä tuomasta Välimerestä pelastettuja huonokuntoisia pakolaisia maihin. Populistinen ministeri oli saanut suurta kannatusta vaaleissa nimenomaan sillä, että hän edusti tiukkaa linjaa maahanmuuttoa kohtaan. Jos humanitääristä järjestöä epäiltäisiin rikollisesta ihmissalakuljetuksesta (niin kuin jotkut populistit tekevät), kaiken huippuna on kuitenkin se, että samainen sisäministeri kielsi Italian oman rannikkovartioston alusta tulemasta maihin, koska sen kyydissä oli pakolaisia!

Elämme barbaarisia aikoja.

Surkuttelun sijaan Martin Luther King lopetti saarnansa näin:

"Yrittäessämme toteuttaa lähimmäisenrakkautta käytännössä meitä opastaa laupiaan samarialaisen innoittavan esikuvan lisäksi Kristuksen suurenmoinen elämä. Hänen epäitsekkyytensä oli yleismaailmallista, sillä hän piti kaikkia, publikaaneja ja syntisiäkin, veljinään. Hänen epäitsekkyytensä oli vaarallista, koska hän epäröimättä kulki vaarallisia teitä pitkin sellaisen asian takia, jonka hän tiesi oikeaksi. Hänen epäitsekkyytensä oli ylenpalttista, sillä hän valitsi kuoleman Golgatalla: historian suurenmoisin ilmaus vapaaehtoisen velvollisuuden täyttämisestä." (Ei väkivaltaa, suom Tuulikki Palomurto. Kirjapaja 1964)

Luuk. 18:9-14 (12. su helluntaista, 1.vsk ev)

 Non sum sicut caeteri homines (en ole niin kuin muut ihmiset), sanoi fariseus.

Hengellinen ylpeys on asia, joka tuhoaa pyhimyksen pyhyyden jo alkulähteillään. Tämä vaara vaanii jokaisen uskovaisuuteen taipuvaisen ihmisen sydämessä. Välittömästi, kun olemme onnistuneet tekemään jotain, minkä uskomme olevan Jumalalle mieleen, alamme pitämään sitä omana ansionamme. Sen ei tarvitse olla kummoinenkaan asia että ylpistymme, mutta auta armias jos olemme oikeasti tehneet jotain merkittävää! Silloin luulemme olevamme jotain. Kaikkein pahinta on se, että esitämme olevamme nöyriä. Kun ylpeä ihminen luulee olevansa nöyrä, hän on menettänyt pelin.

Pyhyys joka erottaa ihmisen toisista ihmisistä, on pahuutta. "Minä en ole niin kuin muut ihmiset" on farisealaisuuden synnin ydin. Joku on kenties kilvoitellut pitkään ja nöyrästi voittaakseen itsekkään luontonsa ja lihansa heikkouden. Kun hän viimein alkaa saavuttaa joitakin hentoja merkkejä pyhityksestään, hän alkaa samalla nautiskella rauhasta, jota hän kuvittelee Hengen voiteluksi tai siksi rauhaksi, joka ylittää kaiken ymmärryksen. Kuitenkin kyseessä on omahyväisyys, jonka pinnan alla on toisten ihmisten syvää halveksuntaa. 

Kun ihminen kuvittelee olevansa pyhimys (ehkä protestantti ei käytä tätä ilmaisua, mutta ajatus on sama), hänen pahuudellaan ei ole enää mitään rajaa. Se, mitä hän voi tehdä Jumalan ja Jumalan rakkauden nimissä, on järkyttävää. Koska hän on pyhimys, hänelle ei voi puhua järkeä (sillä se on jumalattomuutta) tai vedota Raamattuun (jonka hän osaa tulkita paremmin). Edes sääliin tai inhimillisyyteen ei voi vedota, sillä häntä ohjaa suurempi tehtävä. Jos hän vielä ajattelee joutuneensa marttyyrin osaan, hänestä tulee monin verroin itsepäisempi. 

Pyhyys joka erottuu syntisistä on vaarallisimpia asioita maailmassa.

(ks. Thomas Merton: New Seeds of Contemplation s. 47-51)

Jer. 18:1-10 (11. su helluntaista, 1.vsk. 1.lk)

Minä menin savenvalajan työpajaan, jossa hän parhaillaan työskenteli pyöränsä ääressä. Jos valmistumassa oleva astia meni pilalle hänen käsissään, hän muotoili samasta savesta uuden, sellaisen kuin halusi. Silloin minulle tuli tämä Herran sana: "Enkö minä, Herra, voi tehdä sinulle, Israelin kansa, samalla tavalla kuin tämä savenvalaja savelleen? Katso, niin kuin savi on valajan kädessä, niin sinä, Israelin kansa, olet minun kädessäni."
 Olla savi Savenvalajan käsissä...mitä on sen rinnalla se, että minun asettamani tavoitteet toteutuvat? Mitä merkitsee se, että minua pidetään älykkäänä, menestyneenä, hyvänä tai hauskana ihmisenä? Niin kauan kuin savi on notkeaa, sitä voi käyttää uudestaan. "Vain lelukseenko Luoja meidät loi / saveksi notkeaksi sormissaan? / Hän meitä muovaa, meillä askaroi / vaan tulessaan ei polta milloinkaan." (Hermann Hesse) Siis älä kovetu, älä tule valmiiksi, älä sano: "ei koskaan". Pysy notkeana ja taipuisana Mestarin käsissä. Muussa tapauksessa sinua voi kohdata särkyminen. Mutta sekään ei ole lohdutonta:
"Tahdon kertoa särkyneille / ei siruja heitetä pois. / Kallista halpa savikin / mestarin kädessä ois." (L. Pukkila-Pajunen)
Jumala voi muovata elämästämme jotain aivan muuta, kuin me itse, tai maailma - tai edes kristikunta - voi kuvitella. Ja se mitä hän muovaa, loistaa kuin kirkas päivä. Savena hänen kädessään me itse tunnemme olevamme rumia ja rikki (monessa kielessä savi ja paska ovat lähellä toisiaan, tai jopa sama sana). Rikki olemisen tunnossa elämämme voi päättyäkin. Jumalan mahdollisuudet eivät pääty.

2. Piet 1:16-18 (Kirkastussunn. 1.vsk 2. lk)

Tämän luvun lähtökohta on, että Jumalan voima on lahjoittanut meille kaiken sen, mikä kuuluutosi elämään ja jumalanpelkoon (j. 3-4) Perikooppi kirkastaa sitä, mistä kristinuskossa on kysymys, mitä on olla kristitty ja miten sitä opetetaan.
Uskon perusteena eivät ole doctas fabulas, "ovelasti sepitetyt tarinat", vaan henkilökohtainen silminnäkijätodistus. Kriittisen tutkimuksen mukaan 2 Piet on UT:n nuorimpia kirjoituksia, joten sen kirjoittajalla ei ole oikeasti kokemusta tästä, mutta hän kirjoittaakin Pietarin nimissä. Joka tapauksessa merkille pantavaa on, ettei väitetty silminnäkijäkokemus liity Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen, vaan kirkastusvuoreen, jossa paljastui Jeesuksen "kunnia ja kirkkaus" (timé kai doxa).
Kristillisen julistuksen sisältönä ei tässä kohtaa myöskään esitetä pelastushistorian narraatiota tai jotain propositionaalista uskonväittämää, vaan "Herran Jeesuksen Kristuksen voima ja tuleminen", dynamis kai parousia. Jälkimmäinen sana voidaan kääntää myös "läsnäolo."
Harvoin ihminen todella vakuuttuu kristinuskon totuudesta muutoin kuin henkilökohtaisesti kohtaamalla Herran Jeesuksen. Tarkoitan, että tuskin kukaan on tullut kristityksi vakuuttumalla jonkun filosofisen Jumala-todistuksen pätevyydestä. Luulen, että Herran Jeesuksen läsnäolo ei ole manipuloitavissa - vaikka sitä kyllä paljon yritetään!

3. Moos. 19:1-4,11-18 (7. su helluntaista, 1.vsk 1.lk)

Olkaa pyhät, sillä minä, Herra, teidän Jumalanne, olen pyhä...rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.

Leviticus on kirkkomme evankeliumikirjassa vähän esillä, eikä ihme. Itse asiassa tämä teksti on ainoa, joka luetaan edes kerran kolmessa vuodessa. Tästä kasuistisesta kirjasta löytyy kuitenkin juuri se lause, jonka Herramme nosti tärkeimmäksi koko Toorasta: "rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi."

Jumalan pyhyys on ihmisen pyhyyden perusta (11:44) ja se tulee ilmi tämän pyhyyden mukaisena käytöksenä ihmisten kesken.  Perikooppi on lähinnä dekalogin tulkintaa (ainakin käskyt 1,2,3,4,5,7 ja 8 bongattu). Pois jätetyt jakeet 5-10 näyttävät puhuvan tehokkuuden tavoittelua vastaan: uhrieläin on syötävä heti, vaikka voisi olla houkuttelevaa jättää siitä syötävää useammaksikin päiväksi, eikä viljankorjuussa saa olla liian tehokas, että köyhillekin jää poimittavaa.

Eetoksen voisi tiivistää niin, että luottamus siihen, että toinen ihminen puhuu totta, suhtautuu minuun suopeasti ja pyrkii riitatilanteessakin kohtelemaan minua oikein, on yhteiskunnallisen elämän ehdoton edellytys (j. 11-15)

Takanapäin puhumisen turhuudesta opastaa Sirak hyvin: "Kun kuulet juorun, vaikene kuin hauta. Ole huoleti, et sinä siihen pakahdu. Tutki ystävääsi - ehkä hän ei olekaan tehnyt mitään, ja jos on, jättäköön vastedes tekemättä. Tutki ystävääsi - toisten puheet ovat usein pelkkää panettelua, eikä sinun pidä uskoa kaikkea mitä kuulet." (Sir. 19;13-15)

On tapana sanoa, että lähimmäisenrakkaus ei Vanhassa testamentissa ulotu muihin kuin oman kansan jäseniin. Jakeen 18 sanamuoto antaa ymmärtää näin. Kuitenkin samassa luvussa sanotaan myös: "Kohdelkaa joukossanne asuvia siirtolaisia ikään kuin he olisivat heimolaisianne ja rakastakaa heitä kuin itseänne, sillä te olette itsekin olleet muukalaisina Egyptissä", ja loppuun tulee lause, joka toistuu luvussa useasti: "Minä olen Herra, teidän Jumalanne." (j.34) Se ei ole vain liturginen formeli, vaan koko jutun juju.