Matt 25:1-13 (Valv. 1.vsk ev)

Augustinus selittää viittä viisasta ja tyhmää neitsyttä (nyk. "morsiusneitoja") siten, että luku viisi liittyy ihmisen aisteihin. "Sitä joka pidättäytyy laittomasta katsomisesta, kuulemisesta, haistamisesta, maistamisesta ja tuntemisesta, kutsutaan tahrattomuutensa vuoksi neitsyeksi."
Näitä neitsyitä ovat kaikki kymmenen, siis ilmeisestikin Kristuksen seuraajia, kristittyjä. Mutta vain viisailla on öljyä mukanaan. Öljyn teologisen merkityksen Augustinuus tulkitsee sen kemiallisten ominaisuuksien avulla: on kyse rakkaudesta, joka on muita hyveitä korkeampi, aivan niin kuin öljy joka nousee seoksessa aina ylimmäiseksi. Tyhmätkin osaavat noudattaa pidättyväisyyttä, mutta vain viisaat todella tekevät hyviä tekoja. Ovathan hyvät tekomme Vuorisaarnan sanojen mukaisesti tarkoitetut valaisemaan tätä pimeää maailmaa.
Merkittävä ja lohduttava yksityiskohta on se, että kaikki neitsyet nukahtavat, niin viisaat kuin tyhmätkin. Henkilökohtainen kyky valvoa ei ole se, jonka varassa selviää. Voin laittaa lamppuni kuntoon, mutta öljyä siihen en voi luoda. Augustinus opettaakin, että jos sydämessäni ei ole tietoisuutta Jumalan armon mittaamattomasta runsaudesta, öljyni loppuu ehtimiseen, enkä jaksa valvoa.
Miksi viisaat neitsyet eivät voi antaa öljyä noille toisille? Stanley Hauerwas selittää sitä niin, että lopputuloksena olisi ollut se, ettei kukaan olisi voinut näyttää valoa. Kaikki olisivat kyllä saaneet yhtä paljon, mutta lopulta kaikki olisivat olleet pimeässä.

Joh. 3:30 (3.adv. 3.vsk. ev)

 Hänen on tultava suuremmaksi, mutta minun pienemmäksi

Hengellistä kasvua on mahdollista kuvata näin:

Kuvittele seisovasi huoneessa silmät suljettuina. Avaat silmäsi, ja näet edessäsi kauniin taideteoksen. Näky saa sinut niin lumoihinsa, ettet saa silmiäsi siitä irti. Unohdat kaiken muun. Ajattelet, että olet ollut todella sokea, kun et ole sitä nähnyt. Todellinen elämäsi tuntuu alkavan vasta nyt.

Haluat kertoa muillekin, miten olet löytänyt ja nähnyt tämän kauneuden. Haluat painaa siitä jokaisen yksityiskohdan mieleesi. Se antaa työllesi ja elämällesi syvän tarkoituksen ja sisällön.

Joskus ajaudut kauemmas seinästä, etäämmälle tuosta kauniista taideteoksesta, vaikka et tahtoisi. Sinua ahdistaa se, että monet eivät ole siitä tietoisia ja suhtautuvat siihen vähättelevästi. Myös se, että tunnet olevasi siitä kaukana, vaivaa sinua. Ahdistuksesi keskellä huomaat kuitenkin, että tuo taideteos on suurempi kuin aluksi luulit. Itse asiassa koko seinä on valtava, kaunis taideteos. Vasta nyt, kun jouduit kauemmas, näet sen kokonaan.

Kun uskallat katsoa sivuillesi, ja jopa taaksesi, huomaat yllätykseksesi, että koko valtava huone, jossa olet, on samaa taideteosta. Yhtäkkiä ymmärrät, ettet ole käsittänyt siitä yhtään mitään ja miten pieni sinä olet sen rinnalla. Kuitenkin tunnet olevasi osa sitä, ja se täyttää sinut ilolla.

Matt. 21:1-14 (21. su helluntaista, 1.vsk ev)

Lutherin Kirkkopostillan saarna tähän tekstiin havainnollistaa vanhurskauttamisen esteettistä ulottuvuutta. Hääilon pitäisi tuoda mieleen Kristuksen sinulle valmistamat juhlat, joissa on "iankaikkinen ilo, hyvät oltavat, laulu ja hyppy, iankaikkiset kaunistukset ja kaiken hyvän rikkaus ja runsaus." Vanha ihminen ei kuitenkaan halua tätä uskoa todeksi, varsinkin kun itsessämme ja tässä elämässä näemme ja tunnemme täysin päinvastaista. Järki voi ehkä ymmärtää puheen Karitsan häistä kauniiksi ajatukseksi. Ehkä se ymmärtää jotenkin puheen kirkosta Kristuksen morsiamena.
"...mutta siihen se ei suin surmin suostu, että jokaisen omalta kohdaltaan on uskottava, että hänkin on Kristuksen oma ja tämän ruumiin jäsen, ja että Kristuksella on häntä kohtaan tällainen sydän ja rakkaus."
Tähän suhtautumiseen järjellä on hyvät ja empiirisesti todennettavat syyt. Mutta Luther kehottaa luottamaan sanaan, jonka Kristus sinulle sanoo, ja olemaan välittämättä siitä mitä tunnet. Tai no, voithan sinä ottaa tunteesi lähtökohdaksi: jos tunnet hätäsi ja kurjuutesi, niin kallista korvasi ja sydämesi tänne, Kristuksen puoleen!
"Tarkkaile tätä lohdullista kuvaa [sic] jonka hän asettaa katseltavaksesi, ja jolla hän osoittaa tahtovansa sinunkin puoleltasi olla tunnettuna ja uskottuna sellaiseksi, jonka sydämessä on uskollisuutta ja rakkautta sinua kohtaan paljon enemmän kuin kellään sulhasella on rakasta morsiantaan kohtaan, ja että hän toivoo sinulta itseänsä kohtaan samanlaista iloa ja luottamusta. Olkoon maallinen puolisoiden rakkaus esimerkkinä ja yllytyksenä minulle rakastaa kallista Vapahtajaani, Kristusta, joka on antanut itsensä minun edestäni, kokonaan minun omakseni."
"Voi sinua, sinä kamala epäusko! Miksi ei sydämeni nyt ole täynnä naurua [sic] ja iankaikkista riemua, vaikka minä kuulen ja tiedän, että hän minulle sanallaan sanoo tahtovansa olla minun rakkaana sulhasenani? Minun pitäisi iloita valtavalla ilolla, ja minun silmieni, ajatusteni, sydämeni ja koko elämäni pitäisi riippua rakkaassa Vapahtajassani kiinteämmin kuin rakastetut koskaan. Niin, häntä näkemättäkin ja hänen läheisyydessään olemattakin rakastavan sydän kuitenkin riippuu rakkaassaan: hän ei voi ajatella mitään muuta kuin häntä."
"Tämän pohjalta saattaa hyvin käsittää, mitä tässä merkitsee se, että mies on vailla hääpukua: hän on vailla sitä uutta kaunistusta, jossa me olemme Jumalalle otollisia, ja se on usko Kristukseen. Häävaatteethan ovat selvästi se uusi sydämen valkeus, jonka sulhasen ja hänen häittensä suuren armon tunteminen sydämessä vaikuttaa: sydän riippuu kokonaan Kristuksessa ja tämän uskalluksen ja ilon läpitunkemana se myöskin halulla ja rakkaudella elää ja toimii niin, että tietää häntä miellyttävänsä, aivan kuin morsian tekee sulhaselleen."

Ps. 78:1-8 (20 su helluntaista, psalmi)

Mitä haluamme tulevien sukupolvien muistavan? Avain psalmin 78 ymmärtämiseen ei käsittääkseni ole virsi 577:4
"Ja meidän polkuamme saa / taas lapsemmekin taivaltaa. / He kyntää kerran peltomme / ja uskoo kuin me uskomme."
Tämä on oikeastaan aika masentava virrensäkeistö. Se haluaa sitoa lapset meidän elinkeinoomme, elämäntapaamme ja maailmankuvaamme. Toisaalta se sisältää tiettyä realismia. Samat asiat löytää edestään jokainen sukupolvi. Mutta mielestäni parempi avain tämän psalmin historiantulkintaan löytyy Yö-yhtyeen kappaleesta "Ihmisen poika":
"Voi kunpa matkas onneksi koituis / vihaa, katkeruutta et tuntis joutavaa, / voi kun oisit viisaampi kuin isäs milloinkaan / kunpa oppisit ajattelemaan."

Aikana jolloin me kirkossa suremme kristillisten perinteiden ohenemista ja suoranaista häviämistä, on syytä huomata, mitä psalminkirjoittaja haluaa tuleville polville säilyttää: "kerromme tulevillekin polville Herran voimasta, Herran teoista, ihmeistä joita hän on tehnyt."(j.4) Jumalan teot ja hänen uskollisuutensa on tradition keskeisin sisältö, ei se, miten isät ja äidit ovat ne ymmärtäneet. Tietysti sanat"me emme salaa niitä lapsiltamme" oikeuttavat uskonnollisen kasvatuksen. Lapsella on oikeus myös uskonnon maailmaan. Jae 7:
"Jumalaan heidän tulee turvautua, muistaa, mitä hän on tehnyt ja noudattaa hänen käskyjään" tiivistää Jumala-uskon kolme puolta. Siihen kuuluu 1. sydämen luottamus 2. opillinen sisältö ja 3. eettinen velvoite.
Jae 8 kertoo raamatullisen uskon itsekriittisyydestä. Lasten tehtävä ei suinkaan ole tehdä niin kuin heidän vanhempansa, vaan ottaa opiksi vanhempien virheistä ja yrittää olla toistamatta niitä. Usko Jumalaan voi olla ainoa, joka ohjaa pois totutuista, tuhoisista ajatustottumuksista.

1. Kor. 1:4-9 (19. su helluntaista, 1.vsk 2.lk)

Minä kiitän aina teidän tähtenne Jumalaani siitä armosta, joka teille on annettu Kristuksessa Jeesuksessa.

Tämä teksti soljuu helposti korvien ohi. Sovinnaista paavalilaista kieltä, vastaanottajien uskon ja armolahjojen ylistystä. Niin voisi ollakin, jollei tajua, millaiselle seurakunnalle Paavali kirjoittaa. Korintti oli kaukana mistään alkukristillisestä ihanteesta. Se olisi nykyajan raukeassa kansankirkollisuudessakin tuomiokapitulin erikoistarkkailussa: siinä oli johtajuus hukassa, seurakunnassa oli useita keskenään kilpailevia puolueita (3:4-, valitettavasti Paavali ei saanut seurakuntaa aisoihin, Rooman piispa Klemens joutui myöhemmin ojentamaan korinttilaisia, jotka olivat omin päin panneet piispansa viralta). Kristityt nostivat toisiaan vastaan syytteitä maallisissa tuomioistuimissa (6:1-2), sukupuolisuhteet olivat vähintäänkin mielenkiintoisia (5:1) Jumalanpalveluksen vietto oli kaoottista: osa oli kokoontumisessa päissään, toiset nälissään (11:21).

Sanoma Kristuksesta on juurtunut lujasti teihin, ja teillä on armolahjojen koko rikkaus odottaessanne Herramme Jeesuksen Kristuksen ilmestymistä.

Just joo. Seurakunnan ydinporukka - tai sellaisena itseään pitävät - nimenomaan kerskailivat siitä, että heillä on erityinen Pyhän Hengen täyteys: kielillä puhutaan, profetoidaan ja ihmeitä tapahtuu. Rakkaudesta ei ole tietoakaan. Sen asian korostamiseksi apostolin piti pistää koko retorinen taitonsa peliin (luku 13).
Onko kyseessä  captatio benevolentiae, pelkkä vastaanottajien pehmittäminen, että he voisivat ottaa vastaan apostolin nuhteet? Ehkä niinkin. Jos Paavali aloittaisi: "Saatanan tunarit!" hän todennäköisesti menettäisi mahdollisuuden puhutella korinttilaisia. Retoriikalla on oma arvonsa, mutta näkisin, että kyseessä on jotain enemmän, "Kristuksen todistus" (martyrion tou Khristou) tarkoittaa paitsi Kristuksesta todistamista, myös sitä, että hän todistaa meissä. Kristus meissä ei ole jouten. Pahasti langenneissa ja eksyneissäkin ihmisissä hän tekee työtään. Sen tähden seuraavat apostolin sanat eivät ole pelkkää retoriikkaa, vaan ilmaus hellittämättömästä uskosta:

Jumala on myös vahvistava teitä loppuun saakka, niin ettei teissä ole moitteen sijaa Herramme Jeesuksen Kristuksen tulemisen päivänä. Jumala on kutsunut teidät Poikansa Kristuksen Jeesuksen, meidän Herramme, yhteyteen, ja hän pysyy sanassaan.