Gal 5:1-6 (18. su helluntaista, 1. vsk 2.lk)

Vapauteen Kristus meidät vapautti.

Mitä on vapaus? Venäläis-brittiläinen filosofi Isaiah Berlin puhui 1950-luvulla negatiivisesta ja positiivisesta vapaudesta. Niitä voi havainnollistaa mielikuvalla siitä, että ajelet autolla tietä pitkin ja käännyt joka tienhaarasta sinne, minne sinua huvittaa. Negatiivinen vapaus ajella tarkoittaa sitä, että mikään tai kukaan ei estä sinua ajamasta sinne mihin sinua huvittaa: tiet ovat kunnossa, bensaa riittää, takapenkiltä ei tule ohjeita eikä poliiseja ole mailla halmeilla. Positiivinen vapaus tuo toimintaan mukaan päämäärän: se tarkoittaa, että sinulla on vapaus valita se tie, mikä vie sinut määränpäähäsi. Et ajele vain ajan kuluksi, vaan saavuttaaksesi tavoitteesi. Tuo tavoite toisaalta rajoittaa vapauttasi: et voi valita mitä tietä tahansa. Mutta positiivinen vapaus tarkoittaa juuri sitä, että ihmisellä on vapaus saavuttaa se, mikä tekee hänet todella onnelliseksi ja  oikeus kukoistaa elämässään.

Voi ajatella, että positiivisesta vapaudesta Paavali puhui sanoessaan: "'Kaikki on minulle luvallista' - mutta kaikki ei ole hyödyksi. 'Kaikki on minulle luvallista' - mutta en saa antaa minkään hallita itseäni." (1. Kor. 6:12) Samoin Pietari puhuu niistä, joille vapaus on pahuuden verhona (1. Piet. 2:16). Seuratessaan mielitekojaan ihminen ei ole vapaa. Negatiivisesti vapaata ihmistä viedään kuin pässiä narussa, jollei hänellä itsellään ole narua - ohjenuoraa - jota hän seuraa.

Mutta riskinsä on myös positiivisessa vapaudessa. Jos todellinen vapaus on sitä, että ihminen on vapaa tekemään hyvää ja toteuttamaan ihmisenä olemisen pyhää kutsumusta, mistä hän tietää, miten toimia? On vaarana, että joku toinen tulee kertomaan minulle, miten minun pitäisi elää. Perheeni, puolueeni, kirkkoni tai media kertoo minulle, mitä kannattaa tavoitella ja miten siihen pääsee. Näin galatalaisille oli käymässä, kun Paavalin piti jankuttaa heille, että Kristus vapautti meidät vapauteen. Se on vaikea laji tuo vapaus. "Ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko". Eikö löytyisi mitään konkreettisempaa?

Jeesus ja lapset (Mikkelinp.evankeliumi)

Kirjassaan "Lapsen filosofia" Eero Ojanen vertailee Herakleitosta ja Jeesusta ja heidän suhdettaan lapsiin.

Antiikin filosofi Herakleitoksesta kerrotaan, että kun Efesoksen kaupungin miehet tulivat kysymään häneltä neuvoa politiikkaan, hän oli pelaamassa noppaa lasten kanssa. "Mitä te siinä pällistelette", tiuskaisi filosofi, "ettekö näe että minulla on tärkeämpää tekemistä kuin pohtia teidän kanssanne kaupungin asioita?"
Päällisin puolin kertomus näyttää puolustavan lapsia ja heidän leikkejään. Tarkemmin ajatellen taitaa kuitenkin olla niin, että filosofi teki lapsista oman performanssinsa välikappaleita. Hän käytti lapsia osoittaakseen efesolaisille, että heidän poliittinen puuhastelunsa oli niin tyhmää, että lasten noppaleikitkin ovat viisaampia.
Jeesuksen tapa asettaa lapsi uskovien esikuvaksi on toisenlainen. "Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan." Tässä Jeesus ei ainoastaan sano, että lapsi on tasaveroinen ja täysin huomioon otettava ihminen. Lapsi on kaiken lisäksi esikuva. Lapsen kaltaisuus on tavoite, joka asetetaan myös aikuiselle ihmiselle. On merkille pantavaa, että Jeesus ei tarkemmin selitä mitä tuo lapsen kaltaisuus pitää sisällään, mutta epäilemättä siitä avautuu koko kristittynä oleminen.

Ef. 5: 15-20 (15. su helluntaista 1.vsk. 2.lk)

Katsokaa tarkoin, miten elätte: älkää eläkö tyhmien tavoin, vaan niin kuin viisaat. Käyttäkää oikein jokainen hetki, sillä tämä aika on paha. Älkää olko järjettömiä, vaan ymmärtäkää, mikä on Herran tahto. Älkää juopuko viinistä, sillä siitä seuraa rietas meno, vaan antakaa Hengen täyttää itsenne. Veisatkaa yhdessä psalmeja, ylistysvirsiä ja hengellisiä lauluja, soittakaa ja laulakaa täydestä sydämestä Herralle ja kiittäkää aina ja kaikesta Jumalaa, Isää, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä.

Ylistyksen laulaminen on oikeaa ajanvietettä. Apostoli tekee ensin rinnastuksen viininjuonnin ja Hengellä täyttymisen välillä. Marx sanoi, että uskonto on oopiumia kansalle, mutta totta puhuen, keskikalja on oopiumia kansalle. Pienessä pöhnässä elämä vaikuttaa siedettävältä. Hengellä täyttyminen on sukua juopumiselle (katso vaikka kansan reaktiot helluntaina, Apt.2), mutta luonteeltaan pysyvämpää ja luovempaa. Henki ei turruta aisteja, vaan avaa ne - raittiisti ja pysyvästi, toisin kuin LSD tai muut hallusinogeenit.

Keinona täyttyä Hengellä apostoli esittää laulamisen Herralle. Tässä on kirkkomusiikin - ja kaiken musiikin - teologinen perustelu. Osa käsikirjoituksista sanoo, että pitää laulaa "sydämissä" (ἐν ταις καρδιαις), mikä sai eräät varhaiset kirkkoisät opettamaan, että laulaminen täytyy tapahtua enemmän sydämellä kuin suulla - mielummin ääneti. Uskovaisilla on ollut aina epäluuloisuutta musiikin tuottamaa mielihyvää kohtaan. Käännös "laulakaa täydestä sydämestä" tavoittaa idean paremmin: laulamisessa pitää olla koko persoona mukana. Ja äänellään variskin laulaa.

Miten eroavat toisistaan "psalmit", "ylistysvirret" ja "hengelliset laulut"? Lutherin mukaan psalmit viittaavat Psalmien kirjaan, ylistysvirret muihin Raamatun lauluihin ja hengelliset laulut niihin lauluihin, joita syntyy kirkossa jatkuvasti. Että sana puhuttelisi, lohduttaisi ja rohkaisisi kristittyjä, uusia lauluja tarvitaan jatkuvasti.
[lisää kirjassani "Luther's Theology of Music. Spiritual Beauty and Pleasure. De Gruyter 2013]

Luuk. 10:25-37 (14. su helluntaista, 1. vsk ev)

Kuka on minun lähimmäiseni?

Saarnatessaan tästä tekstistä Martin Luther King kertoi seuraavan järkyttävän tapauksen:

"Muutamia vuosia sitten sattui, että eräs auto kuljetti etelässä useita neekericollegen [Kingin ilmaus, huom.] koripallojoukkueen jäseniä, kun tapahtui onnettomuus ja kolme nuorta miestä loukkaantui vakavasti. Ambulanssi kutsuttiin heti, mutta onnettomuuspaikalle saavuttuaan sen valkoihoinen kuljettaja sanoi vähääkään anteeksi pyytelemättä, ettei hänen tehtävänään ollut palvella neekereitä, ja ajoi tiehensä. Eräs ohiajava autoilija armahti poikia ja vei heidät lähimpään sairaalaan, mutta päivystävä lääkäri sanoi vihaisesti: 'Tähän sairaalaan ei oteta neekereitä.' Kun pojat lopulta saatiin viedyksi 'värillisten' sairaalaan, noin 80 kilometrin päähän onnettomuuspaikalta, yksi heistä oli kuollut ja molemmat muut kuolivat tunnin sisällä. Todennäköisesti kaikki kolme olisi saatu pelastetuksi, jos heille olisi annettu apua välittömästi"

Barbaarisia aikoja elettiin vapauden lippua heiluttavassa USA:ssa vain vähän ennen minun syntymääni. Mutta mitä tapahtuu Välimerellä ihmisoikeuksia suuresti kunnioittavan EU:n porteilla vuonna 2019?

Italian sisäministeri kielsi kansainvälistä avustusjärjestöä tuomasta Välimerestä pelastettuja huonokuntoisia pakolaisia maihin. Populistinen ministeri oli saanut suurta kannatusta vaaleissa nimenomaan sillä, että hän edusti tiukkaa linjaa maahanmuuttoa kohtaan. Jos humanitääristä järjestöä epäiltäisiin rikollisesta ihmissalakuljetuksesta (niin kuin jotkut populistit tekevät), kaiken huippuna on kuitenkin se, että samainen sisäministeri kielsi Italian oman rannikkovartioston alusta tulemasta maihin, koska sen kyydissä oli pakolaisia!

Elämme barbaarisia aikoja.

Surkuttelun sijaan Martin Luther King lopetti saarnansa näin:

"Yrittäessämme toteuttaa lähimmäisenrakkautta käytännössä meitä opastaa laupiaan samarialaisen innoittavan esikuvan lisäksi Kristuksen suurenmoinen elämä. Hänen epäitsekkyytensä oli yleismaailmallista, sillä hän piti kaikkia, publikaaneja ja syntisiäkin, veljinään. Hänen epäitsekkyytensä oli vaarallista, koska hän epäröimättä kulki vaarallisia teitä pitkin sellaisen asian takia, jonka hän tiesi oikeaksi. Hänen epäitsekkyytensä oli ylenpalttista, sillä hän valitsi kuoleman Golgatalla: historian suurenmoisin ilmaus vapaaehtoisen velvollisuuden täyttämisestä." (Ei väkivaltaa, suom Tuulikki Palomurto. Kirjapaja 1964)

Luuk. 18:9-14 (12. su helluntaista, 1.vsk ev)

 Non sum sicut caeteri homines (en ole niin kuin muut ihmiset), sanoi fariseus.

Hengellinen ylpeys on asia, joka tuhoaa pyhimyksen pyhyyden jo alkulähteillään. Tämä vaara vaanii jokaisen uskovaisuuteen taipuvaisen ihmisen sydämessä. Välittömästi, kun olemme onnistuneet tekemään jotain, minkä uskomme olevan Jumalalle mieleen, alamme pitämään sitä omana ansionamme. Sen ei tarvitse olla kummoinenkaan asia että ylpistymme, mutta auta armias jos olemme oikeasti tehneet jotain merkittävää! Silloin luulemme olevamme jotain. Kaikkein pahinta on se, että esitämme olevamme nöyriä. Kun ylpeä ihminen luulee olevansa nöyrä, hän on menettänyt pelin.

Pyhyys joka erottaa ihmisen toisista ihmisistä, on pahuutta. "Minä en ole niin kuin muut ihmiset" on farisealaisuuden synnin ydin. Joku on kenties kilvoitellut pitkään ja nöyrästi voittaakseen itsekkään luontonsa ja lihansa heikkouden. Kun hän viimein alkaa saavuttaa joitakin hentoja merkkejä pyhityksestään, hän alkaa samalla nautiskella rauhasta, jota hän kuvittelee Hengen voiteluksi tai siksi rauhaksi, joka ylittää kaiken ymmärryksen. Kuitenkin kyseessä on omahyväisyys, jonka pinnan alla on toisten ihmisten syvää halveksuntaa. 

Kun ihminen kuvittelee olevansa pyhimys (ehkä protestantti ei käytä tätä ilmaisua, mutta ajatus on sama), hänen pahuudellaan ei ole enää mitään rajaa. Se, mitä hän voi tehdä Jumalan ja Jumalan rakkauden nimissä, on järkyttävää. Koska hän on pyhimys, hänelle ei voi puhua järkeä (sillä se on jumalattomuutta) tai vedota Raamattuun (jonka hän osaa tulkita paremmin). Edes sääliin tai inhimillisyyteen ei voi vedota, sillä häntä ohjaa suurempi tehtävä. Jos hän vielä ajattelee joutuneensa marttyyrin osaan, hänestä tulee monin verroin itsepäisempi. 

Pyhyys joka erottuu syntisistä on vaarallisimpia asioita maailmassa.

(ks. Thomas Merton: New Seeds of Contemplation s. 47-51)