1. Piet 1: 7-12 (1.Adv. 2.vsk 2.lk)

Koettelemuksissa teidän uskonne todetaan aidoksi, ja siitä koituu Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä ylistystä, kirkkautta ja kunniaa. Häntä te rakastatte, vaikka ette ole häntä nähneet, häneen te uskotte, vaikka ette häntä nyt näe, ja te riemuitsette sanoin kuvaamattoman, kirkastuneen ilon vallassa, sillä te saavutatte uskon päämäärän, sielujen pelastuksen.
    Tätä pelastusta ovat profeetat etsineet ja tutkineet. He ovat ennustaneet ja puhuneet teidän osaksenne tulevasta armosta ja tutkineet, mihin ja millaiseen aikaan heissä vaikuttava Kristuksen Henki viittasi todistaessaan Kristuksen kärsimyksistä ja niitä seuraavasta kirkkaudesta. Heille ilmaistiin, etteivät he palvelleet itseään vaan teitä puhuessaan siitä, minkä teille nyt ovat julistaneet ne, jotka taivaasta lähetetyssä Pyhässä Hengessä ovat tuoneet teille evankeliumin. Tähän pelastukseen haluavat enkelitkin päästä edes luomaan silmäyksen.

Ylistys, epainos, tarkoittaa tavallisimmin henkilön nauttimaa arvonantoa (Room. 2:29, 1. Kor 4:5). Ylistys, kirkkaus ja kunnia (saks. Lob, Preis und Ehre). Niin vaikea kuin sitä onkin uskoa, tässä viitataan siihen, että Jumala kiittää meitä - ikään kuin hän olisi meille jotain velkaa! "Häntä te rakastatte, vaikka ette ole häntä nähneet", viittaa siihen, miksi enkelitkin haluaisivat päästä edes luomaan tähän silmäyksen: heille usko on tässä merkityksessä käsittämätöntä, hehän saavat nähdä Jumalan koko ajan.
Tuskan avulla usko erotetaan mielipiteistä ja sen aitous todetaan (Thurén). Sōtēria psykhōn, sielujen pelastus, on uskon päämäärä. Se ei tarkoita pelkästään taivaaseen pääsemistä tämän elämän jälkeen, vaan todellisuutta jo nyt. Psykhe ei ole pelkkä ihmisen mentaalinen puoli, ajattelu tms. Sana anaklaletos, sanoin kuvaamaton, on ainoan kerran UT:ssa tässä. Agallaiō, tiemuita suuresti (j. 6,8) on paradoksaalista iloa. Abraham iloitsi etukäteen nähdessään Jeesuksen päivän (Joh. 8:56) ja Maria sanoi magnificat, vaikka oli vaatimaton tyttönen (Luuk. 1:47). Yhden ainoan kerran Jeesus ratkeaa riemuun silloin, kun hän sanoo, että Isä on kätkenyt nämä asiat viisailta ja ymmärtäväisiltä ja ilmoittanut ne lapsille (Luuk. 10:21). Tämän verbin esiintymisistä merkittävä osa on 1. Piet:ssa, sillä 4:13 sanoo: "Iloitkaa päinvastoin sitä enemmän, mitä enemmän pääsette osallisiksi Kristuksen kärsimyksistä, jotta saisitte iloita ja riemuita myös silloin, kun hänen kirkkautensa ilmestyy."
Kun Maksimos Tunnustajaa aikoinaan syytettiin siitä, ettei hän tyytynyt Raamatun selvään sanaan, vaan teki rohkeaa tulkintaa vaikeista teologisista kysymyksits, hän vetosi tähän kohtaan, jossa sanotaan, että profeetat ovat "etsineet ja tutkineet" pelastusta. Verbia ekzeteō käytetään myös kirjoituksia tutkivasta miehestä Sir. 39:1-3:
"Hän tutkii muinaisten sukupolvien viisautta ja paneutuu siihen, mitä profeetat ovat sanoneet, hän tallettaa muistiinsa kuuluisien miesten lausumat ja tunkeutuu mietelauseiden syvyyksiin, hän etsii sananlaskujen salattua merkitystä ja perehtyy mietelmien arvoituksiin."
Toisin sanoen, ekzeteō on vakavaa teologista työskentelyä.
Profeetat palvelivat siis meitä, jotka tulimme kauan heidän jälkeensä. Eksegeettien mielestä on jotenkin älytöntä ajatella, että profeettojen sanomalla ei ollut jotain välitöntä merkitystä heidän omalla ajallaan vaan että se muka avautuisi vasta vuosisatojen päästä. Tämä on hengellinen "tulos tai ulos"-ajattelu. Mutta minullakin on lupa ajatella, että minun elämäni merkitys ei välttämättä tyhjene siihen, mitä sain elämäni kuluessa aikaan.

Pelastus

 

Minä suojelen sinua kaikelta, mitä ikinä keksitkin pelätä – pelastus kaikista mahdollisista kadotuksista

”Non mediocris est Deus, nec angustus » (Novatianus)

Jumala pelastaa meidät kaikista mahdollisista kadotuksista. Ensimmäinen on iankaikkinen kadotus, helvetti. Kuka sellaiseen enää uskoo? Ajatus onnettomasta ikuisuudesta ei kuitenkaan ole sinänsä mahdoton. Jos ajattelemme, että on olemassa elämää kuoleman jälkeen, ei ole mitenkään loogisesti välttämätöntä, että se olisi onnellista elämää. Pikemminkin on helppo kuvitella, että elämä väljähtyisi ja menettäisi merkityksensä, jos se jatkuisi ikuisesti. Siksi meidän tulee tietää, että Kristus on tehnyt helvetin tyhjäksi ja pelastaa meidät ikuiseen elämään, joka on Jumalan tuntemista, Jumalan, johon ei voi kyllästyä. Hän on kyllästymisen vastakohta.

Monet eivät usko, että kuoleman jälkeen on mitään. Ei ole taivasta, mutta eipähän ole helvettiäkään. Elämä kestää nämä muutamat vuodet ja sitten se on ohi. Meistä jäävät jäljelle vain muistot niiden ihmisten mieliin, jotka viitsivät meitä muistella. Kuolevaisuuteen voi yrittää suhtautua filosofisen tyynesti. Se on kaikkien olioiden osa, perhoset elävät muutaman päivän, tähdet miljardeja vuosia, mutta kaikki ne kuolevat ja sammuvat joskus. Meidän on tärkeä tietää, että Kristus on voittanut kuoleman. Minä en häviä olemattomuuteen enkä unohdu Luojaltani.

Vaikka en pelkäisi kadotusta enkä edes kuolemaa, minua ahdistaa tunne siitä, että elämälläni ei ole merkitystä. Olisi sama, vaikka minua ei olisi olemassa. Etsin ehdotonta rakkautta tai jotakuta, joka ymmärtäisi minua täydellisesti. Siksi on tärkeää tietää, että Jumala katsoo minua ja näkee minut. Hän ei saa silmiään minusta irti. Hän on lähempänä minua kuin olen itse itseäni. Hän pelastaa minut merkityksettömyydeltä.

Entä jos elämäni on täydellisen epäonnistunut? Jos olen pettänyt toisten ihmisten luottamuksen, menettänyt sekä heidän kunnioituksensa ja itsekunnioitukseni, tai entä jos olen tehnyt jotain sellaista mitä en voi saada koskaan anteeksi? Jeesus tuli pelastamaan syntisiä, ja minun syntini vetää häntä puoleensa kuin paska kärpäsiä.

Jeesus sanoo: Minä suojelen sinua kaikelta mitä ikinä keksitkin pelätä.

Aulis Sallinen: Elämän ja kuoleman lauluja (pyhäinpäivä)

 Tällä kertaa käsitellään musiikkiteosta. Vuonna 1995 kantaesitettiin Aulis Sallisen "Elämän ja kuoleman lauluja" (op.69) Lassi Nummen teksteihin. Teosta kutsuttiin alusta asti "oopperasäveltäjän requiemiksi". Pyhäinpäivä on requiemien sesonkia. Sallisen teos on mielestäni kelpoinen esitettäväksi kirkoissa siinä missä Mozartin, Cherubinin, Faurén tai muiden klassikot. 

Nummen runojen näkökulma kuolemaan on valoisa, mikä tarkoittaa cd-levyn kansitekstin mukaan "humaania" suhdetta kuolemaan (ikään kuin kristillinen käsitys kuolemasta ei olisi valoisa!) Kristinusko on kuitenkin teoksen pohjavireenä, eikä edes kovin hyvin piilotettuna.

Teoksen avaus Kuin tulvavesi elämäni päivät antaa jo ymmärtää, missä tyylilajissa kuoleman tematiikkaa lähestytään: "Kuin tulvavesi joka virtasi pois / elämäni päivät. / Vain pieni lampare jäljellä, / mutta yhä se kuvastaa taivaan."

Perinteisiin requiemin osiin viittaavat dramaattiset Dies Irae ja Tuba mirum. Ne puhuvat ihmisen itsensä aiheuttamasta apokalypsista: ekokatastrofin ja ydinsodan uhasta. 

Toinen osa Me vaellamme täällä kehottaa rukoukseen: "Moni meistä kaipaa läheistään, moni lähintään , / moni kohottaa huultensa pyynnön / ja sydämensä rukouksen: / 'Anna heille rauha, / anna hänelle rauha.'" Rukous siis syntyy rakkaudesta, halusta toivoa toiselle hyvää. Eikä kuolema sitä muuksi muuta, uskoimmepa kuoleman jälkeiseen elämään tai emme.

Jos minun pitäisi valita tästä epäkirkollisesta sielunmessusta "kristillisin" kappale, valitsisin osan Kun vielä olet tällä rannalla, jossa runoilija aluksi ikään kuin leikittelee kysymyksellä, olemmeko matkalla "kohti lopullista pimeyttä? Vai uusia maailmoita? Vai loputonta valoa?" Tapa, jolla Sallisen sävelkieli värittää näitä sanoja, antaa ymmärtää, että säveltäjä ainakin haluaisi uskoa viimeksi mainittuun vaihtoehtoon.

Lähäisen ihmisen kuoltua ihmismieli pohtii näitä vaihtoehtoja: onko kaikki loppu, vai tapaammeko kenties joskus? Seuraavat sanat ottavat ihmisen epävarmuuden ja epätoivon todesta, mutta löytävät silti valon pilkahduksen:

"Olkoon mielesi täynnä rakkautta / jos tiedät missä he ovat / - ja vaikket tietäisi / jos uskot / - ja vaikkei sinulla olisi uskon hiventä / jos yhä toivot / - ja vaikka olisit kadottanut myös toivon / jos yhä rakastat / sillä suurin kaikista on rakkaus."

Säveltäjä myös musiikillisesti alleviivaa viimeksi mainittuja sanoja (teoksen ainoaa raamattusitaattia). Runon viimeinen säkeistö "olkoon liekkimme lämmin ja kirkas" on toteutettu kantilloiden, mikä alleviivaa tekstin uskonnollista luonnetta, vaikka Jumalaa ei nimeltä mainitakaan.

Minä, syntymätön käsittelee aborttia surun ja rakkauden näkökulmasta, moralisoimatta tai paapomatta, tavalla jota taiteessa harvoin kohtaa: "He, jotka eivät voineet / tai eivät tahtoneet / tai eivät uskaltaneet / ojentua maailman käsivarsina / ottamaan minua vastaan / anna heille oikea suru / ja oikea ilo. / Anna heidän vaeltaa maailman lävitse / minun puolestani, / anne heille minun iloni ja murheeni / ja rauha, jossa me kerran voimme kohdata."

Voin ajatella sinun lähteneen puolestaan kuvaa koviin kipuihin kuolleen ihmisen lähtöä, ehkä sellaisen ihmisen lähtöä, joka ei enää jaksanut elää. Hänellekin keväinen koivikko julistaa ylösnousemuksen toivoa. Käsiteltyään monipuolisesti tätä kuoleman kuvastoa teos päättyy huipennukseen, joka on vavahduttava ja toivoa luova:

"Elää täyttä elämää / kuoleman holvien varjosssa / tietoisena sen lyhyydestä / ikuisten tähtien alla.

Antautua elämälle syvintään myöten / laskeutua pelkäämättä sen syvyyksiin / kun tähdet tulevat yhä lähemmäs, / kun aavistuksesta kasvaa tieto."

Musiikki on häpeämättömän kaunista, romanttisen täyteläistä, tarvittaessa dissonoivaa ja aina tekstilähtöistä. Aulis Sallinen kirjoitti itse tästä teoksesta seuraavaa: "Teos päättyy cis-duurisointuun. Nummen kirjoittama teksti on kaunis ja lohduttava vakavan asian, kuoleman edessä...Totta, ei tämä solistille, suurelle kuorolle ja orkesterille tehty sävellys millään tavalla loksahda aikamme musiikillisten virtausten kuvioihin. Sen rituaalisiin rukouksiin viittaavat ja hymnimäiset jaksot ja nimenomaan sen tonaalisuus tulevat häiritsemään monia...No onhan teos röyhkeästi sitä, mitä haluaa ja viis välittää muodeista ja ismeistä. Jotkut, nimenomaan nuoret ihmiset, puhuivat jopa uskonnollisesta elämyksestä. Hyvä niin, sillä tekstit ovat sävyltään uskonnollisia olematta silti kirkollisia."

Sir. 2:17 (19. su helluntaista, apokryfi)

Herraa pelkäävät pitävät sydämensä avoinna

Sana "Jumala" voisi tarkoittaa hillitöntä innostusta ja uteliaisuutta sitä kohtaan, mitä emme vielä tiedä. Se voisi olla nimi sille, että elämä on lahja. Usko Jumalaan voisi merkitä sitä, että olen joka hetki valmis tunnustamaan, että voin olla väärässä - miten kiehtova mahdollisuus! Se olisi kauneuden näkemistä epätodennäköisissä paikoissa ja sitä että koskaan ei pidä luopua toivosta. Ja ettei mikään ole turhaa.

Miksi kuitenkin on niin, että sana "Jumala" pystyttää raja-aitoja ja pönkittää ennakkoluuloja? Jumala on takuumies (!) sille, miten asiat ovat aina olleet. Miksi uskonnollinen traditio pienentää ja kaventaa ihmistä, joka - samaisen tradition mukaan - on luotu Jumalan kuvaksi?

Entä jos Jumala onkin vasta edessäpäin, eikä ihmiskunnan taikauskoisessa lapsuudessa? Ehkä emme ole vielä edes alkaneet käsittää, mitä sana "Jumala" tarkoittaa. Runoilija Karin Boye rukoili: "Sinä, tulossa oleva Jumala, anna meille huimapäinen hurskaus!"

[tekstikriittinen huomio: kreikankielen verbi etoimazo tarkoittaa "valmistaa" tai "pitää valmiina". Vanha käännös sanoikin että Herraa pelkäävä pitää sydämensä valmiina. Koska sen voi kuitenkin ymmärtää niin, että hurskas sydän on tullut jotenkin valmiiksi, uusi käännös on ehdottomasti parempi: kulkea sydän avoinna]

Ps. 119:105 (18. su helluntaista, antifoni)

 

Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni, se on valo minun matkallani

Lehmukset / heittelevät tähtiä / minun tielleni.

Mikä minä olen että / mikä minä olen että / lehmukset / heittelevät tähtiä / minun tielleni?

(Lars Huldén, suom. P. Saaritsa)

Ihminen, jonka maailmankatsomus tiivistyy sanoihin"Kauneus pelastaa maailman" (ja joka vielä julkeaa sanoa, että kristinuskossa on kyse juuri tästä) pitää näinä aikoina turpansa kiinni. Euroopassa riehuu infernaalinen sota, koronapandemiasta ei vielä ole selvitty, ja ilmastonmuutos on lopullisesti karkaamassa käsistä. 

Olen selaillut levottomasti Raamattua ja virsikirjaa ja etsinyt sitä, mikä kantaisi tämän kaiken keskellä. Onhan sitä. Pääsiäisenä se suorastaan vyöryy ylitse, jos on on korvat kuulla. Kuitenkin löysin Tommy Tabermannin, joka omien sanojensa mukaan oli jumalaton runoilija, niin jumalaton, että minun on helppo kuunnella häntä kuin profeettaa.

"Usein syntyy mielikuva, että elämä koostuu pelkästään onnettomuuksista, murheista ja ongelmista. Siksi on hyvä välillä unohtaa se, mitä todellisuudeksi kutsutaan ja kuunnella elämän häpeämätöntä ylistystä. Jos laskisimme yhteen kaikki maailman murheet, ei meille logiikan lakien mukaan jäisi muuta vaihtoehtoa kuin päättää päivämme.

Monet viisaat ja älykkäätkin ihmiset ovat omistautuneet todistelemaan kuinka mahdotonta ja surkeaa ihmiselämä on, ja paljossa he ovatkin oikeassa - emme totisesti elä missään maanpäällisessä paratiisissa. Mutta ihmiseen on istutettu [kuka? kysyn mä] järjetön voima, jota on tapana kutsua elämänhaluksi. Se yllyttää jatkamaan kamppailua toivottomankin näköisessä tilanteessa ja löytämään uskoa, toivoa ja iloa mitättömän pienen näköisistä asioista. Vaikka tietäisi kohta kuolevansa, niin istuttaa omenapuun ja tuntee jo sieraimissaan sen tulevien kukkien tuoksun.

Onneksi me osaamme unelmoida. Onneksi meillä on tallella kyky tehdä pienestä suurta, hurmioitua näiennäisen mitättömistä syistä: putoavasta lehdestä, meren äänestä tai hipaisevasta kosketuksesta."

(Tommy Tabermann, toim: Maalliset mantrat, s. 111)