Vanha testamentti antaa saatanalle poikkeuksellisen vähän palstatilaa. Heprean sana Šātān esiintyy kyllä masoreettisessa tekstissä kolmisenkymmentä kertaa, mutta sen merkitys on useimmin "vastustaja", ihan sotilaallis-poliittisessa merkityksessä (kuten että Hadad oli Salomon vastustaja, 1. Kun 11:14). Sana ei esiinny lainkaan niissä kohdissa, jotka ovat kristillisen saatanakäsityksen kannalta keskeisiä, kuten syntiinlankeemuskertomus (1. Moos. 3) tai valitusvirsi Tyroksen kuninkaasta (Hes. 28). On oikeastaan vain kaksi Vanhan testamentin kohtaa, joissa esiintyy henkiolento nimeltä Saatana. Tämän Sakarjan kirjan ohella toinen on Jobin kirjan alku. Oikeastaan kohtia on kaksi ja puoli, sillä 1. Aik. 21:1 kertoo, että Saatana houkutteli Daavidin toimittamaan Israelin väestönlaskun - 2. Samuelin kirja kertoo samasta tapauksesta, että asialla oli itse Herra!
Saatana ei ole erisnimi, vaan tehtävänkuvaus. Se tarkoittaa "syyttäjä". Sitähän saatana tässä kohdassa tekee. Ihminen ei taistele saatanaa vastaan, vaan Jumalan enkelit. Kuva ylipappi Joosuasta, joka puetaan puhtaisiin vaatteisiin Jumalan enkelin edessä, on havainnollinen vertaus siitä, mitä tarkoittaa vanhurskauttaminen. Ihminen ei pue vaatteita itse, vaan hänet puetaan niihin. Ne eivät ole hänen omia vaatteitaan, vaan lahjaksi annettuja.
Luther tiivisti vanhurskauttamisopin mestarillisesti Heidelbergin disputaatiossa 1518: "Syntisiä ei rakasteta sen tähden, että he ovat kauniita. He ovat kauniita sen tähden, että heitä rakastetaan." Sillä silmällä meidänkin tulisi toisiamme katsoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti