Jeesus kutsui heidät olemaan kanssaan lähettääkseen heidät saarnaamaan ja valtuuttaakseen heidät karkottamaan saastaisia henkiä
Tullessaan paaviksi vuonna 590 Gregorius kirjoitti teoksen Regula Pastoralis, jossa hän käsittelee erityisesti piispan virkaa, ja sitä mitä se haltijaltaan edellyttää.
Teoksen ensimmäinen osa käsittelee sitä, miten papinvirkaan on tultava. 600-luvulle tultaessa oltiin tilanteessa, jossa kirkko tarjosi houkuttelevan väylän kunnianhimoisille nuorille miehille. Rooman valtio tai keisarin armeija olivat parhaat päivänsä nähneet, mutta kirkolla oli tarjota toimiva organisaatio ja etenemismahdollisuuksia. Gregorius varoittaa siitä, että jotkut ihmiset haluavat esiintyä opettajina ja janoavat ylemmyyttä toisiin nähden. Papinvirkaan haluavan on vältettävä turhaa kunniaa, hänen on oltava elämäntavoiltaan moitteeton ja kyettävä keskittymään yhteen asiaan monien haasteiden keskellä.
On toisaalta mahdollista, että joku kieltäytyy antautumasta kirkon palvelukseen, koska haluaa omistautua kontemplaatiolle. Gregorius puhuu epäilemättä omasta kokemuksestaan: hän koki siirtymisen luostarin rauhasta kirkonjohtajan kiireisyyteen elämänsä suurimpana tappiona. Tässä yhteydessä häh ei osoita näkemykselle ymmärtämystä: Hengen lahjoja ei anneta yksityiskäyttöön. Isän ainosyntyinen Poika laskeutui Isän helmasta keskuuteemme ollakseen hyödyksi monille. Vaikka Jeremia sanoi: ”En minä osaa puhua, minä olen nuori”, hän kuitenkin meni, kun Herra käski.
Pelkän aseman perään haikailevat pappiskandidaatit karkotetaan Paavalin sanoilla: ”Kaitsijan tulee olla moitteeton” (1.Tim. 3:2). Paavi muistuttaa, että siihen aikaan kun nämä sanat kirjoitettiin, seurakunnan johtaja oli myös se, joka ensimmäisenä kohtasi marttyyrikuoleman. Jos ei tämä muistutus vielä karsi hakijoita riittävästi, sen tekee varmasti Gregoriuksen kuvaus paimeneksi sopivan miehen ominaisuuksista, joiden suhteen apostolikin jää toiseksi:
"Hän elää jo hengen elämää, kuolleena kaikille lihan himoille. Hän ei tavoittele maallista vaurautta eikä pelkää vastarintaa. Hän tavoittelee vain sisäistä hyvää, eikä hänen aikomuksiaan häiritse ruumiin heikkous. Hän on kuitenkin ruumiinsa kanssa sopusoinnussa, eikä hänen henkensä halveksi ruumista. Hän ei kadehdi toisten omaisuutta, vaan antaa mielellään omastaan. Hän on valmis pyytämään anteeksi, mutta ei pyydä anteeksi sitä että puhuu suoraan. Hän ei sorru laittomiin tekoihin, mutta suhtautuu toisten synteihin, niin kuin ne olisivat hänen omiaan. Hän suhtautuu myötätuntoisesti toisten heikkouksiin ja iloitsee toisten onnistumisesta niin kuin omastaan. Hän voi suositella itseään toisille esikuvaksi, eikä hänellä ole mitään hävettävää, ainakaan omissa teoissaan. Hän opiskelee niin, että hän voi oppineisuudellaan ravita toistenkin sydämiä. Hän on oppinut ja kokenut rukouksessa – niin että hän voi luottaa saavansa sen, mitä hän Herralta pyytää." (1,10)
Jos hakija täyttää nämä kriteerit, siirrytään seuraavaan kirjaan, joka käsittelee sitä, miten paimenvirkaan vihityn pitää elää. Keskeinen pastoraalinen ominaisuus on lempeys. Toisten yläpuolelle asettuminen näyttää olevan papin viran suurin kiusaus. Se tekee paimenesta välittömästi virkaansa sopimattoman.
"Niiden, jotka ovat toisista vastuussa, tulee näyttäytyä alaisilleen sellaisina, etteivät nämä häpeä paljastaa salaisuuksiaan heille: niin että kiusausten vaivaamat voivat turvautua paimenensa sydämeen kuin äidin rintaan ja puhdistaa itsessään havaitsemansa turmeluksen ja synnin hänen lohduttavan kehotuksensa ja rukouksensa kyynelten avulla." (2,5)
Lempeys ei tarkoita lepsuutta. Niin kuin samarialainen hoiti ryöstetyn miehen haavoja sekä kirvelevällä viinillä että pehmentävällä öljyllä, pappi tarvitsee sekä armollisuutta että ankaruutta. Gregorius tunsi myös pappistyypin, joka haluaa olla kaikille mieliksi. On väärin, jos pappi haluaa, että ihmiset rakastaisivat häntä enemmän kuin totuutta: ”Se rakastaa totuutta enemmän kuin itseään, joka ei halua kenenkään säästävän itseään totuudelta.”
Pappi voi eksyä myös puheliaisuuteen tai toimeliaisuuteen. Viimeksi mainittua kuvaillessaan Gregorius tulee luoneeksi lähes modernin muotokuvan työnarkomaanista: ”Jos joskus on hiljaista, he ovat ahdistuneita siitä, että on hiljaista. He näet pitävät nautintona olla toiminnasta väsyneitä – heidän mielestään on tuskallista olla tuskailematta maallisissa asioissa.”
Pappi joutuu hoitamaan maallisiakin tehtäviä, mutta niitä hoidetaan säälistä ja pakosta, ei itseisarvona. Pappina toimiminen on melkoista tasapainoilua ristiriitaisten vaatimusten keskellä. Viimeiseksi paavi haluaa kuitenkin muistuttaa, että papin on hellittämättä meditoitava Raamattua, sillä muutoin hänen sielunsa nääntyy arjen helteessä. Papin sielu on astia, josta janoisia juotetaan. Siksi sitä on jatkuvasti täytettävä.
Regula Pastoraliksen kolmas kirja on teoksen laajin. Siinä Gregorius käsittelee sitä, millä tavalla eri tyyppisille ihmisille on puhuttava. Laajan tutkielman voi tiivistää niin, että papilla on oltava pelisilmää. Kirjaa voi pitää suorastaan varhaisena asiakaslähtöisen sielunhoidon manuaalina. Esimerkkinä veltot ja hätäiset: Veltto ihminen näkee vaaroja kaikkialla ja saa siitä tekosyyn olla tekemättä mitään. Hätäinen ihminen taas ei malta odottaa oikeaa hetkeä ja huomaa vasta jälkikäteen, että ei olisi kannattanut vielä toimia. On selvää, että samanlainen kehotus ei toimi molempien suhteen. Toista pitää rohkaista, toista hillitä.
Teoksensa lopuksi, eräänlaiseksi tiivistelmäksi, Gregorius antaa saarnaajalle ohjeen: " kiduta itseäsi tuskallisilla epäilyksillä.” Tervetuloa kirkon palvelukseen! Historia osoittaa pyhimyspaavin neuvon oikeaksi. Usein ihmisen ilmeinen suuruus ja hyveellisyys on koitunut hänelle itselleen lankeemukseksi. Sen tähden hyvä paimenen huoneentaulu on: ”Vieläkö olet muita parempi! Astu alas, asetu sijallesi jumalattomien pariin.” (Hes. 32:19) Jumala jättää paimeniksi kutsumansa ihmiset vajavaisiksi sen tähden, etteivät nämä katsoisi sitä hyvää, minkä ovat saaneet aikaan, vaan surisivat puutteitaan – jotka Jumalan silmissä eivät sittenkään ole niin suuria.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti