Me tiedämme, että laki on hengellinen. Minä sitä vastoin olen turmeltunut ihminen, synnin orjaksi myyty.
Laki on pneumatikos, minä sarkinos. Sanalla "myyty" on latinalainen vastine venundatus, "huutokaupassa kaupattu". Siis eniten tarjoavalle, synnille.
En edes ymmärrä, mitä teen; en tee sitä mitä tahdon, vaan sitä, mitä vihaan.
Kreikassa "tehdä" on katergazomai, jolla on merkitys "ahkeroida", "harjoittaa". Latinaksi operor. Ei siis yksittäisiä tekoja, vaan elämän suunta ja aikaansaannos.
Ja jos kerran teen sitä, mitä en tahdo, silloin myönnän että laki on hyvä. Niinpä en enää teekään itse sitä, mitä teen, vaan sen tekee minussa asuva synti.
Sekä laki että synti tässä tunnustettaan ja samalla otetaan etäisyyttä. Inhottavimmatkin teot todistavat oikeuden puolesta. Vaikka synti on lähtemättömästi minussa, sisimpäni ei ole sen kanssa identtinen.
Tiedänhän, ettei minussa, se on minun turmeltuneessa luonnossani, ole mitään hyvää. Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen. En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa mitä en tahdo.
Jostain syystä sarx on tässä "turmeltunut luonto". Hyvä käännös, muttei ainoa mahdollinen. Kokemuksen tasolla tahtokin voi olla turmeltunut, mutta jossakin ihmisessä on levottomuus tai paha mieli siitä että näin ei pitäisi olla. Kuinka syvästi tahdon vapauden sitten kiistämmekin, jos ihminen olisi vääjäämättömän läpikotaisesti ja olemuksellisesti paha, hänelle ei olisi mitään järkeä puhua hyvästä. Emme edes yrittäisi ymmärtää sellaista puhetta tai tuntisi käsitettä "hyvä".
Mutta jos teen sitä, mitä en tahdo, en tee sitä enää itse, vaan sen tekee minussa asuva synti.
Oman Raamattuni marginaaliin olen merkinnyt Ovidiuksen säkeen: video meliora proboque, deteriora sequor. Syvimmällä minussa ei sittenkään ole synti, vaan joku toinen. Se, että olen sisältä rikki, on jumalallisuuden merkki: en voi tehdä syntiä ehyin sydämin!
Huomaan, että minua hallitse tällainen laki: haluan tehdä hyvää, mutta en pääse irti pahasta. Sisimmässäni minä iloiten hyväksyn Jumalan lain, mutta siinä, mitä teen, näen toteutuvan toisen lain, joka sotii sisimpäni lakia vastaan. Näin olen ruumiissani vaikuttavan synnin lain vanki. Minä kurja ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?
Pessimistinen toteamus ihmisen tilasta, eikö? Ihmisessä oleva hyvä on lepattava liekki vankisellissä. Luku päättyy kuitenkin kiitokseen siitä, että näin on. Tähän vankeuteen on Kristus tullut vapauttajaksi. Silti se ei jää taakse. Heikki Räisänen kiinnittää huomiota siihen, miten läntisen kirkon teologiassa Room 7, joka edustaa jonkinlaista poikkeusta Paavalin omassakin ajattelussa, on saanut liian suuren painoarvon. Hyvä huomio, mutta ei poista sitä, että tässä luvussa Paavali näkee jotakin ainutlaatuisen syvää ihmisenä olemisen tilanteesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti