Ps. 78:1-8 (20 su helluntaista, psalmi)

Mitä haluamme tulevien sukupolvien muistavan? Avain psalmin 78 ymmärtämiseen ei käsittääkseni ole virsi 577:4
"Ja meidän polkuamme saa / taas lapsemmekin taivaltaa. / He kyntää kerran peltomme / ja uskoo kuin me uskomme."
Tämä on oikeastaan aika masentava virrensäkeistö. Se haluaa sitoa lapset meidän elinkeinoomme, elämäntapaamme ja maailmankuvaamme. Toisaalta se sisältää tiettyä realismia. Samat asiat löytää edestään jokainen sukupolvi. Mutta mielestäni parempi avain tämän psalmin historiantulkintaan löytyy Yö-yhtyeen kappaleesta "Ihmisen poika":
"Voi kunpa matkas onneksi koituis / vihaa, katkeruutta et tuntis joutavaa, / voi kun oisit viisaampi kuin isäs milloinkaan / kunpa oppisit ajattelemaan."

Aikana jolloin me kirkossa suremme kristillisten perinteiden ohenemista ja suoranaista häviämistä, on syytä huomata, mitä psalminkirjoittaja haluaa tuleville polville säilyttää: "kerromme tulevillekin polville Herran voimasta, Herran teoista, ihmeistä joita hän on tehnyt."(j.4) Jumalan teot ja hänen uskollisuutensa on tradition keskeisin sisältö, ei se, miten isät ja äidit ovat ne ymmärtäneet. Tietysti sanat"me emme salaa niitä lapsiltamme" oikeuttavat uskonnollisen kasvatuksen. Lapsella on oikeus myös uskonnon maailmaan. Jae 7:
"Jumalaan heidän tulee turvautua, muistaa, mitä hän on tehnyt ja noudattaa hänen käskyjään" tiivistää Jumala-uskon kolme puolta. Siihen kuuluu 1. sydämen luottamus 2. opillinen sisältö ja 3. eettinen velvoite.
Jae 8 kertoo raamatullisen uskon itsekriittisyydestä. Lasten tehtävä ei suinkaan ole tehdä niin kuin heidän vanhempansa, vaan ottaa opiksi vanhempien virheistä ja yrittää olla toistamatta niitä. Usko Jumalaan voi olla ainoa, joka ohjaa pois totutuista, tuhoisista ajatustottumuksista.

1. Kor. 1:4-9 (19. su helluntaista, 1.vsk 2.lk)

Minä kiitän aina teidän tähtenne Jumalaani siitä armosta, joka teille on annettu Kristuksessa Jeesuksessa.

Tämä teksti soljuu helposti korvien ohi. Sovinnaista paavalilaista kieltä, vastaanottajien uskon ja armolahjojen ylistystä. Niin voisi ollakin, jollei tajua, millaiselle seurakunnalle Paavali kirjoittaa. Korintti oli kaukana mistään alkukristillisestä ihanteesta. Se olisi nykyajan raukeassa kansankirkollisuudessakin tuomiokapitulin erikoistarkkailussa: siinä oli johtajuus hukassa, seurakunnassa oli useita keskenään kilpailevia puolueita (3:4-, valitettavasti Paavali ei saanut seurakuntaa aisoihin, Rooman piispa Klemens joutui myöhemmin ojentamaan korinttilaisia, jotka olivat omin päin panneet piispansa viralta). Kristityt nostivat toisiaan vastaan syytteitä maallisissa tuomioistuimissa (6:1-2), sukupuolisuhteet olivat vähintäänkin mielenkiintoisia (5:1) Jumalanpalveluksen vietto oli kaoottista: osa oli kokoontumisessa päissään, toiset nälissään (11:21).

Sanoma Kristuksesta on juurtunut lujasti teihin, ja teillä on armolahjojen koko rikkaus odottaessanne Herramme Jeesuksen Kristuksen ilmestymistä.

Just joo. Seurakunnan ydinporukka - tai sellaisena itseään pitävät - nimenomaan kerskailivat siitä, että heillä on erityinen Pyhän Hengen täyteys: kielillä puhutaan, profetoidaan ja ihmeitä tapahtuu. Rakkaudesta ei ole tietoakaan. Sen asian korostamiseksi apostolin piti pistää koko retorinen taitonsa peliin (luku 13).
Onko kyseessä  captatio benevolentiae, pelkkä vastaanottajien pehmittäminen, että he voisivat ottaa vastaan apostolin nuhteet? Ehkä niinkin. Jos Paavali aloittaisi: "Saatanan tunarit!" hän todennäköisesti menettäisi mahdollisuuden puhutella korinttilaisia. Retoriikalla on oma arvonsa, mutta näkisin, että kyseessä on jotain enemmän, "Kristuksen todistus" (martyrion tou Khristou) tarkoittaa paitsi Kristuksesta todistamista, myös sitä, että hän todistaa meissä. Kristus meissä ei ole jouten. Pahasti langenneissa ja eksyneissäkin ihmisissä hän tekee työtään. Sen tähden seuraavat apostolin sanat eivät ole pelkkää retoriikkaa, vaan ilmaus hellittämättömästä uskosta:

Jumala on myös vahvistava teitä loppuun saakka, niin ettei teissä ole moitteen sijaa Herramme Jeesuksen Kristuksen tulemisen päivänä. Jumala on kutsunut teidät Poikansa Kristuksen Jeesuksen, meidän Herramme, yhteyteen, ja hän pysyy sanassaan.

Gal 5:1-6 (18. su helluntaista, 1. vsk 2.lk)

Vapauteen Kristus meidät vapautti.

Mitä on vapaus? Venäläis-brittiläinen filosofi Isaiah Berlin puhui 1950-luvulla negatiivisesta ja positiivisesta vapaudesta. Niitä voi havainnollistaa mielikuvalla siitä, että ajelet autolla tietä pitkin ja käännyt joka tienhaarasta sinne, minne sinua huvittaa. Negatiivinen vapaus ajella tarkoittaa sitä, että mikään tai kukaan ei estä sinua ajamasta sinne mihin sinua huvittaa: tiet ovat kunnossa, bensaa riittää, takapenkiltä ei tule ohjeita eikä poliiseja ole mailla halmeilla. Positiivinen vapaus tuo toimintaan mukaan päämäärän: se tarkoittaa, että sinulla on vapaus valita se tie, mikä vie sinut määränpäähäsi. Et ajele vain ajan kuluksi, vaan saavuttaaksesi tavoitteesi. Tuo tavoite toisaalta rajoittaa vapauttasi: et voi valita mitä tietä tahansa. Mutta positiivinen vapaus tarkoittaa juuri sitä, että ihmisellä on vapaus saavuttaa se, mikä tekee hänet todella onnelliseksi ja  oikeus kukoistaa elämässään.

Voi ajatella, että positiivisesta vapaudesta Paavali puhui sanoessaan: "'Kaikki on minulle luvallista' - mutta kaikki ei ole hyödyksi. 'Kaikki on minulle luvallista' - mutta en saa antaa minkään hallita itseäni." (1. Kor. 6:12) Samoin Pietari puhuu niistä, joille vapaus on pahuuden verhona (1. Piet. 2:16). Seuratessaan mielitekojaan ihminen ei ole vapaa. Negatiivisesti vapaata ihmistä viedään kuin pässiä narussa, jollei hänellä itsellään ole narua - ohjenuoraa - jota hän seuraa.

Mutta riskinsä on myös positiivisessa vapaudessa. Jos todellinen vapaus on sitä, että ihminen on vapaa tekemään hyvää ja toteuttamaan ihmisenä olemisen pyhää kutsumusta, mistä hän tietää, miten toimia? On vaarana, että joku toinen tulee kertomaan minulle, miten minun pitäisi elää. Perheeni, puolueeni, kirkkoni tai media kertoo minulle, mitä kannattaa tavoitella ja miten siihen pääsee. Näin galatalaisille oli käymässä, kun Paavalin piti jankuttaa heille, että Kristus vapautti meidät vapauteen. Se on vaikea laji tuo vapaus. "Ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko". Eikö löytyisi mitään konkreettisempaa?

Jeesus ja lapset (Mikkelinp.evankeliumi)

Kirjassaan "Lapsen filosofia" Eero Ojanen vertailee Herakleitosta ja Jeesusta ja heidän suhdettaan lapsiin.

Antiikin filosofi Herakleitoksesta kerrotaan, että kun Efesoksen kaupungin miehet tulivat kysymään häneltä neuvoa politiikkaan, hän oli pelaamassa noppaa lasten kanssa. "Mitä te siinä pällistelette", tiuskaisi filosofi, "ettekö näe että minulla on tärkeämpää tekemistä kuin pohtia teidän kanssanne kaupungin asioita?"
Päällisin puolin kertomus näyttää puolustavan lapsia ja heidän leikkejään. Tarkemmin ajatellen taitaa kuitenkin olla niin, että filosofi teki lapsista oman performanssinsa välikappaleita. Hän käytti lapsia osoittaakseen efesolaisille, että heidän poliittinen puuhastelunsa oli niin tyhmää, että lasten noppaleikitkin ovat viisaampia.
Jeesuksen tapa asettaa lapsi uskovien esikuvaksi on toisenlainen. "Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan." Tässä Jeesus ei ainoastaan sano, että lapsi on tasaveroinen ja täysin huomioon otettava ihminen. Lapsi on kaiken lisäksi esikuva. Lapsen kaltaisuus on tavoite, joka asetetaan myös aikuiselle ihmiselle. On merkille pantavaa, että Jeesus ei tarkemmin selitä mitä tuo lapsen kaltaisuus pitää sisällään, mutta epäilemättä siitä avautuu koko kristittynä oleminen.

Ef. 5: 15-20 (15. su helluntaista 1.vsk. 2.lk)

Katsokaa tarkoin, miten elätte: älkää eläkö tyhmien tavoin, vaan niin kuin viisaat. Käyttäkää oikein jokainen hetki, sillä tämä aika on paha. Älkää olko järjettömiä, vaan ymmärtäkää, mikä on Herran tahto. Älkää juopuko viinistä, sillä siitä seuraa rietas meno, vaan antakaa Hengen täyttää itsenne. Veisatkaa yhdessä psalmeja, ylistysvirsiä ja hengellisiä lauluja, soittakaa ja laulakaa täydestä sydämestä Herralle ja kiittäkää aina ja kaikesta Jumalaa, Isää, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä.

Ylistyksen laulaminen on oikeaa ajanvietettä. Apostoli tekee ensin rinnastuksen viininjuonnin ja Hengellä täyttymisen välillä. Marx sanoi, että uskonto on oopiumia kansalle, mutta totta puhuen, keskikalja on oopiumia kansalle. Pienessä pöhnässä elämä vaikuttaa siedettävältä. Hengellä täyttyminen on sukua juopumiselle (katso vaikka kansan reaktiot helluntaina, Apt.2), mutta luonteeltaan pysyvämpää ja luovempaa. Henki ei turruta aisteja, vaan avaa ne - raittiisti ja pysyvästi, toisin kuin LSD tai muut hallusinogeenit.

Keinona täyttyä Hengellä apostoli esittää laulamisen Herralle. Tässä on kirkkomusiikin - ja kaiken musiikin - teologinen perustelu. Osa käsikirjoituksista sanoo, että pitää laulaa "sydämissä" (ἐν ταις καρδιαις), mikä sai eräät varhaiset kirkkoisät opettamaan, että laulaminen täytyy tapahtua enemmän sydämellä kuin suulla - mielummin ääneti. Uskovaisilla on ollut aina epäluuloisuutta musiikin tuottamaa mielihyvää kohtaan. Käännös "laulakaa täydestä sydämestä" tavoittaa idean paremmin: laulamisessa pitää olla koko persoona mukana. Ja äänellään variskin laulaa.

Miten eroavat toisistaan "psalmit", "ylistysvirret" ja "hengelliset laulut"? Lutherin mukaan psalmit viittaavat Psalmien kirjaan, ylistysvirret muihin Raamatun lauluihin ja hengelliset laulut niihin lauluihin, joita syntyy kirkossa jatkuvasti. Että sana puhuttelisi, lohduttaisi ja rohkaisisi kristittyjä, uusia lauluja tarvitaan jatkuvasti.
[lisää kirjassani "Luther's Theology of Music. Spiritual Beauty and Pleasure. De Gruyter 2013]