Kristuksen taivaaseenastuminen (Helatorstai)

Luterilaisuuden erityinen korostus on Kristuksen ruumiillinen läsnäolo ehtoollisessa: että leipä ja viini ovat Kristuksen ruumis ja veri, eivätkä vain "esitä" niitä. Sitä opetti Luther jo "Kristuksen ehtoollisesta"- teoksessaan 1528, mutta erityisesti ajatusta kehitteli Württembergin reformaattori Johannes Brenz 1560-luvun alussa kirjoittamissaan tutkielmissa De personali unione ja De maiestate Domini. Kiirastorstain ja helatorstain sanoma kuuluu tiukasti yhteen. Kiistan ytimessä on kysymys: mihin Kristus meni helatorstaina? Eli missä se taivas oikein on? Luterilaiset ja reformoidut antoivat eri vastauksen.

Reformoitu opetus on yksinkertaistaen se, että Kristus on nyt taivaassa, eikä näin ollen missään maan päällä. Luterilaiset taas opettivat, että Kristus nousi taivaaseen juuri voidakseen olla myös kaikkialla maan päällä. Luterilaisen opin mukaan Kristuksen jumaluus ei ole missään ilman Kristuksen ihmisyyttä. Tämän jotkut tulkitsivat niin, että Kristuksen ruumis leviää jotenkin fyysisellä tavalla läpi maailmankaikkeuden. Reformoidut leimasivat käsityksen "ubikvitarismiksi", Kristuksen ruumiin kaikkialla läsnäoloksi. Tähän Brenz vastaa, että vaikka ihmisruumis ei oman luontonsa ja voimansa mukaan voi olla useammassa kuin yhdessä paikassa, se on kuitenkin mahdollista Jumalan luonnon ja voiman mukaan, eikä sitä tarvitse kuvitella niin, että nyt Kristus on homeopaattisesti pieninä pitoisuuksina joka paikassa. Vaikea kuvitella, myönnetään. Vanhakirkollisen dogman mukaan Kristuksen inhimillinen luonto on hypostaattisessa uniossa jumalallisen luonnon kanssa tullut kaikista jumalallisen luonnon ominaisuuksista osalliseksi. Sen vuoksi sille on mahdollista olla useammassa paikassa samanaikaisesti.

Kristuksen ruumiin ubikviteetin perustelu on ennen kaikkea raamatullinen: "hän nousi kaikkia taivaita ylemmäs täyttääkseen kaikkeuden läsnäolollaan" (Ef. 4:10) Raamattu kertoo Kristuksen tehneen asioita, jotka ovat Jumalalle mahdottomia: hän kärsi, tunsi affekteja, oli murheellinen ja kuoli. Tämän Kristus teki siksi, että hän halusi niin tehdä, ei sen tähden että hänen olisi ollut pakko. Samasta syystä - tämä on Brenzin oma korostus - hän suostui maanpäällisen elämänsä aikana alistumaan ihmiselle ominaiseen yhdessä paikassa olemiseen. Halutessaan hän olisi voinut vapautua siitä. Kriitikot näkevät tässä Brenzin näkemyksessä lievää doketismia, siis opetusta siitä, ettei Kristus ollutkaan ihan täysi ihminen.

Kun uskontunnustus sanoo, että helatorstaina Jeesus "astui ylös taivaisiin ja istuu Isän oikealla puolella", Brenz sanoo: "Jumalan oikea käsi ei ole joku ruumiillinen paikka maailmassa, jonne Kristus olisi matkustanut, vaan Jumalan kaikkivaltius ja majesteetti." Kristuksen korottaminen yli kaikkien valtojen ei sitä paitsi tapahtunut vasta helatorstaina, eikä edes pääsiäisenä, vaan sillä hetkellä kun Maria sanoi enkelille: "Minä olen Herran palvelijatar, tapahtukoon minulle tahtosi mukaan." Korkeampaa korotusta ei voi kuvitellakaan kuin sen, että ihminen yhdistyy Jumalaan ja tulee yhdeksi persoonaksi hänen kanssaan, itse Jumalaksi! Niinpä hän ei helatorstaina mennyt pois, vaan on yhä lähempänä meitä, erityisesti ehtoollisessa, jota hän on itse käskenyt viettää. Sen lähemmäksi Jumalaa ei pääse.

Reformoitu oppi pitää kiinni siitä, että äärellinen ei voi sulkea sisäänsä ääretöntä (finitum non est capax infiniti). Ajatus perustuu Aristoteleen filosofiaan, jossa se on hyvinkin johdonmukainen: äärellisellä ja äärettömällä ei kaiken logiikan mukaan ole mitään suhdetta. Niinpä on loogista ajatella, että Kristuksen ruumis ja veri ei voi missään reaalisessa mielessä olla ehtoollisen leivässä ja viinissä. Kuitenkin Brenz kysyy, kumpaa meidän on uskominen; Aristotelestä, joka opettaa ettei äärellisellä ja äärettömällä ole mitään suhdetta, vai Jumalaa, joka sanoo, että sana tuli lihaksi?
"Kun kysyt, että miten ääretön voi olla äärellinen tai äärellinen voi olla ääretön, minä kysyn puolestani, että miten Jumala voi olla ihminen tai ihminen Jumala? Jos pidät jälkimmäistä mahdollisena, miksi kiistät edellisen?  Eikö ihminen ole äärellinen ja Jumala ääretön? Miksi on sitten eri asia sanoa, että äärellinen on ääretön kuin että ihminen on Jumala?"

Brenzin kiistakumppaneille, Pietromartiro Vermiglille ja Heinrich Bullingerille, ajatus taivaasta oli konkreettisempi. Vermigli kuoli ennen kuin ehti kirjoittamaan Brenzille vastineen. Kollega Bullinger lohdutti Vermigliä kuolinvuoteella apostolin sanoilla:"Meillä on yhdyskuntamme taivaassa"(Fil. 3:30). Vermigli nosti päätään vuoteelta ja hihkaisi: "Mutta ei Brenzin taivaassa - se ei ole näköjään missään!"

Isä meidän (5. su pääsiäisestä 2. vsk. ev)

 ISÄ

Sanon luottavaisesti: "Isä." Se on sana joka henkii läheisyyttä, lämpöä, turvaa ja tuttavallisuutta. Kaikki se, mikä ihmisen isäsuhteessa voi mennä pieleen täällä maan päällä, loistaa tässä poissaoloaan. Paraskin maallinen isä on vain vertauskuva siitä, mistä on kysymys. Kun sanon "Isä", en näe mitään syytä, miksi en voisi sanoa "Äiti". Se, miten sukupuolten suhteet ovat tässä maailmassa kieroutuneet, loistaa tässä poissaolollaan. Siksi voin vallan hyvin sanoa edelleen "Isä." Joku ratkaisee asian käyttämällä poliittisesti korrektia ilmausta "Isä/Äiti" tai "Taivaallinen Vanhempi", mutta herranjestas, tämä on rukous eikä komiteamietintö.

Samasta syystä sanon "Isä" hänelle, joka on minua läsnä, sen sijaan että käyttäisin jotain filosofisesti pätevämmän tuntuista ilmaisua kuten "Perimmäinen Todellisuus" tms. Minä kun en tässä väitä mitään, vaan pyydän. Kun sanon "Isä", en pakene vastuutani omasta elämästäni aikuisena ihmisenä, Tunnustan vain, etten ole kuolematon enkä erehtymätön. Vaikka olemassaoloni täällä on täysin tilapäistä ja sattumanvaraista (tai ehkä juuri siksi), sanon: "Isä".

MEIDÄN

Kun sanon "Isä meidän", rukoukseni ei ole enää yksityistä hartaudenharjoitusta. Rukouksessa, jonka Jeesus opetti, minun on lausuttava "meidän", vaikka mieleni tekisi sanoa "minun" (ja pitää siten Jumala yksityisenä lohduttajanani). Jos en voi rukoilla "Isä meidän" yhdesssä toisten kanssa, en voi rukoilla tätä rukousta. 

Keitä sitten "me" sulkee piiriinsä? Ainakin kaikki ne, jotka rukoilevat tämän rukouksen, siis kaikki kristityt kirkkokuntaan katsomatta, sillä Herran rukous on yksi niitä harvoja asioita, jotka ovat kaikille kirkoille yhteistä. Rohkenen ajatella, että "me" pitää sisällään myös ne, jotka eivät usko Jeesukseen, Jumala on kaikkien ihmisten Isä. Isän ainosyntyinen Poika, Jeesus Kristus, on ilmoittanut hänet nimenomaan Isänä. Vaikka suuri osa ihmisistä ei tätä tiedä tai edes halua uskoa, Jumala ei silti lakkaa olemasta heidän Isänsä (vai lakkaanko olemasta maallisen isäni poika vain siksi että en halua asiaa tunnustaa?) 

On myös syytä tiedostaa, että "me" ei tarkoita pelkästään ihmisiä, vaan kaikkia luotuja. Tietysti voi sanoa, että orava tai hirvikärpänen ei osaa rukoilla Isä meidän- rukousta. Ei osaakaan, mutta sinä osaat. Siksi sinun tehtäväsi on rukoilla heidänkin puolestaan. Ja toisaalta, mistä sinä tiedät, ettei sittisontiaisen tai ahvenen elämä ole pelkkää rukousta ja siksi niin toisenlaista kuin sinun elämäsi? Mystikot kaikissa uskonnoissa ovat olleet avoimia tälle mahdollisuudelle. Kun siis rukoilen "Isä meidän", en asetu maailman ylä- tai ulkopuolelle, vaan keskelle sitä, osaksi sen turhuutta, sen tuskan satuttamaksi ja syylliseksi sen vääryyteen.

JOKA OLET TAIVAISSA

Nämä sanat muistuttavat, että rukous ei sittenkään ole helppoa. Jumala on täysin toisenlainen. Vaikka kaikki luotu jotenkin viittaa häneen, se myös vaikenee hänestä, aina siihen asti, että maailmankaikkeuden voi selittää viittaamatta sanallakaan Jumalaan. Huomaa sanamuoto "taivaissa" eikä "taivaassa." Heprealainen monikkomuoto on säilytetty, jotta emme sijoittaisi Jumalaa mielessämme johonkin vielä tutkimattomaan maailman kolkaan (edes toiseen ulottuvuuteen). Emme löydä Jumalaa mistään. Siksi rukous on kaipauksen kieltä, kaukana kotoa olevan olennon huokauksia. Rukous kuitenkin löytää Jumalan, joka pakenee käsitteellistä tutkaamme.

PYHITETTY OLKOON SINUN NIMESI

Näin sanoessani joudun pysähtymään sen kysymyksen ääreen, olisiko parempi jättää kokonaan rukoilematta. Tarkoitan sitä, että ei pidä ottaa sanaa "Jumala" huulilleen ajattelemattomasti. Jos en ole rukoillessani tosissani, en pyhitä, vaan pilkkaan Jumalan nimeä. Tosissaan oleminen tarkoittaa ensiksikin siinä, että tarvitsen rukousta. En esitä tai suorita sitä, vaan tuon todellisen hätäni Jumalalle tiettäväksi (vaikka hän varmasti tietää sen jo). Tosissaan oleminen on myös sitä, että muistan Jumalan lupauksen kuulla rukoukset (niitä löytyy Raamatusta) ja käskyn rukoilla.

Jumala kuuluu samanlaisiin suuriin sanoihin kuin "rakkaus", joita tulee käyttää harkiten. On liian helppo sanoa "Jumala" ja tarkoittaa omaa käsitystään hänestä, tai jopa oman ryhmänsä etuja tai omia ennakkoluuloja. Jumala on pyhä. Ei minusta tietenkään ole pyhittämään hänen nimeään,  mutta tahdon että sydämeni olisi vastaanottavainen tälle pyhyydelle.

TULKOON SINUN VALTAKUNTASI

On jotenkin ristiriitaista toivoa maailmankaikkeuden hallitsijan voittoa muista valtakunnista. Se on kuin löisi vetoa painovoiman puolesta. Mutta jos Jumalan valtakunta on oikeudenmukaisuutta, iloa ja rauhaa, on ilmeistä ettei se vielä vallitse tässä maailmassa. Voisin tietysti puida nyrkkiä taivasta vastaan, kirota Jumalan ja huutaa: "Miksi!" (ehkä se on yksi tapa rukoilla tämä rukous, en tiedä). Mutta luulen etta se ei johda mihinkään. Kaiken vääryyden edessä muutan tämän kokemuksen rukoukseksi: tulkoon sinun valtakuntasi. Näin sanoessani sitoudun myös olemaan mukana tässä valtakunnassa ja tahdon nähdä merkkejä sen tulemisesta kaikissa hyvyyden versoissa, joita kuitenkin on siellä täällä.

TAPAHTUKOON SINUN TAHTOSI

Eikö tämä tee koko rukoilemista turhaksi? Eikö Jumalan tahto lopulta tapahdu, jos hän kerran on Jumala? Mutta ajattele näin: jos kerran Jumala on se Isä, josta Jeesus puhui, eikö parasta mitä sinulle voisi tapahtua, ole, että hänen tahtonsa tapahtuisi sinun elämässäsi? Tunnetko, että kaikki mitä sinussa on, on sopusoinnussa ikuisen rakkauden kanssa? Jos ei niin ole, sinulla on aihetta rukoilla tätä rukousta, Varmuus siitä, että Jumalan tahto toteutuu, olkoon pettämätön rohkaisu sinulle, silloin kun tuntuu että ei tästä mitään tule.

MYÖS MAAN PÄÄLLÄ NIIN KUIN TAIVAASSA

Rukoilijalla on kiusaus vetäytyä tuonpuoleisiin ajatuksiin ja "hengelliseen" todellisuuteen. Mutta nämä sanat muistuttava siitä, että Jumala on kiinnostunut meidän historiallisesta maailmastamme. Rukoileva ihminen on tänään Herran lihaksitulemisen paikka. Siksi se on niin pirun vaikeaa.

ANNA MEILLE TÄNÄ PÄIVÄNÄ MEIDÄN JOKAPÄIVÄINEN LEIPÄMME

Jokapäiväinen leipä tarkoittaa kaikkea sitä, mitä elääksemme tarvitsemme. Ihan arkisia asioita siis. Rukouksessa ei tarvitse esittää Jumalalle jotenkin hurskaita pyyntöjä, vaan sitä, mitä juuri nyt tarvitsen: toimeentuloon, terveyteen, ihmissuhteisiin, ostopäätöksiin liittyviä pyyntöjä. Myös politiikka, unelmat ja pelot...mitä nyt elämään kuuluu. Sanat "tänä päivänä" muistuttavat siitä Herran opetuksesta, että kullekin päivälle riittää oma murheensa. Anna minulle tänään sen verran kuin tarvitsen.

JA ANNA MEILLE MEIDÄN VELKAMME ANTEEKSI, NIIN KUIN MEKIN ANNAMME ANTEEKSI VELALLISILLEMME

Anteeksiantaminen on kristinuskon tärkein opetus. Siksi Herramme kuoli Golgatan ristinpuulla ja osoitti anteeksiantamuksen voiman nousemalla kuolleista. Annatko minulle anteeksi, Jumala, sen uskottomuuden, toivottomuuden ja rakkaudettomuuden mitä minussa on, senkin mikä on muilta salassa? Me ihmiset osaamme (ainakin joskus) antaa anteeksi toisillemme, vaikka olemme vain tomua ja tuhkaa. Miksi sitten Jumala ei antaisi? Ja toisaalta: jos kerran Jumala antaa minulle minun syntini anteeksi, millä oikeudella minä olisin antamatta anteeksi lähimmäiselleni?

ÄLÄKÄ SAATA MEITÄ KIUSAUKSEEN

Kiusaus tarkoittaa tilannetta, jossa uskomme, toivomme ja rakkautemme horjuu. Taivas tietää, että minun uskoni on kuin tuulessa heiluva ruoko, toivoni kuin savuava kynttilänsydän ja rakkauteni haihtuva kuin aamukaste. Koska olen vain ihminen, rukoilen että Jumala varjelisi uskoani. Monin tavoin hän sitä tekeekin. Älä vaivaa itseäsi sillä, että uskosi on niin heikko. Iloitse siitä, että sinulla on oikeus rukoilla tämä rukous. Se on jo lahjaa!

VAAN PÄÄSTÄ MEIDÄT PAHASTA

Voin viisastella, tutkia ja tuskailla pahan alkupeää, mutta en pääse puusta pitkään. Raamatun perusvakaumus on ainakin se, että Jumala ei ole pahan alkuperä. Paha on joka tapauksessa totta, ja siksi tämä rukous on aina tarpeen.

 

Joh. 17:6–10 (4. su pääsiäisestä, 2. vsk ev)

 Minä rukoilen heidän puolestaan. Maailman puolesta minä en rukoile, vaan niiden, jotka sinä olet minulle antanut, koska he kuuluvat sinulle. Kaikki, mikä on minun, on sinun, ja mikä on sinun, on minun, ja minun kirkkauteni on tullut julki heissä.

Kun Johanneksen evankeliumissa sanotaan "maailma", kyseessä on ristiriitainen ilmaus. Maailma on Jumalan oma maailma, johon lihaksitullut Sana saapui, mutta joka ei kuitenkaan ottanut häntä vastaan (Joh. 1:10-11). Maailma on se, jota Jumala on rakastanut niin paljon, että antoi ainoan Poikansa (3:16).  Juuri Johanneksen evankeliumi sanoo (samarialaisten suulla), että Jeesus on "koko maailman pelastaja" (4:42) ja opettaa ehtoollisesta, että Jumalan leipä on se, joka tulee taivaasta ja antaa maailmalle elämän (6:33). 

Kuitenkin maailma on se, joka ei tunne Jumalaa ja joka vihaa Jeesuksen omia, koska he eivät kuulu maailmaan, niin kuin ei Jeesuskaan kuulu (15:19, 17:14, 16, 25). Saatana on tämän maailman ruhtinas (12:31). Siksi Jeesus rohkaisee omiaan: "Maailmassa te olette ahtaalla, mutta pysykää rohkeina: minä olen voittanut maailman." (16:33) Maailmalla on siis ainakin kaksi merkitystä. Toisaalta se on Jumalan luoma ja hänen ikuisen rakkautensa kohde, jonka Poika on tullut  - ei tuomitsemaan, vaan - pelastamaan (3:17). Mutta sana "maailma" viittaa myös Jumalan vastaiseen arvojärjestelmään ja ajatusmaailmaan, johon Jumalan omat eivät kuulu. Jeesuksen ja hänen omiensa toiminnan päämääränä on, että "kun minä olen heissä ja sinä olet minussa, he ovat täydellisesti yhtä, ja silloin maailma ymmärtää, että sinä olet lähettänyt minut ja että olet rakastanut heitä niin kuin olet rakastanut minua."(17:23)

Yllä sanotun perusteella on ymmärrettävä Jeesuksen sanat, että hän ei rukoile maailman puolesta. Hän ei rukoile arvomaailmamme, ihmisten rakentamien hierarkioiden ja ennakkoluulojen puolesta. Mutta omiensa, vähäisimpienkin, puolesta hän rukoilee, jopa niiden, jotka eivät häntä tunne. Maailmanhistoriassa pieni ihminen tuntee olevansa suurempien voimien pelinappulana. Tavallaan pelinappuloita me olemme näissä Jeesuksen sanoissakin, mutta Isän ja Pojan ikuisen rakkauden pelissä: "kaikki mikä on minun, on sinun, ja mikä on sinun, on minun."  Koskeeko tämä vain uskovia, vain kristittyjä, vain kastettuja? Tällaisten rajojen vetäminen on mahdollista ja myös teologisesti perusteltua, mutta siinä langetaan vain olemaan osa sitä "maailmaa", joka hallitsee juuri näitä rajoja vetämällä. 

Johanneksen evankeliumissa on päivänselvää, että on olemassa ero Jumalan omien ja maailman välillä. Maailma ei voi saada Pyhää Henkeä, mutta Jumalan omat tuntevat hänet, sillä hän "pysyy luonanne ja on teissä."(14:17) Ongelma on siinä, että heti kun me kuvittelemme - niin kuin kristillisen kirkon historiassa on väistämättä kuviteltu - että meidän on mahdollista piirtää sen piirin rajat, jossa Pyhä Henki vaikuttaa, me lankeamme osaksi sitä maailmaa, joka ei tunne Jumalaa. Jeesuksen ns. ylimmäispapillisen esirukouksen (luku 17) ytimessä on rukous siitä, että hänen omansa olisivat yhtä (j. 11, 21, 22, 23). Tätä pyyntöä vastaan rikomme aina, kun rakennamme edes ajatuksissamme muurin ihmisten välille. 

Jos uskot olevasi valittu, nimeltä kutsuttu, erityisen armon saanut, niin tiedä, että olet sitä vain sen tähden, että kertoisit muille, että hekin ovat nimeltä kutsuttuja ja erityisen armon saaneita. Poika sanoi Isälle, että kaikki mikä on minun on sinun. Me vain haluamme pitää oman Jumalamme omanamme. Mitä peliä sellainen on? Tuleeko Kristus meissä siten kirkastetuksi? Huomaa, että Jeesus sanoo, että hänen kirkkautensa "on tullut julki" heissä. Tarkoittiko hän apostoleja, jotka eivät näyttäneet ymmärtävän mistään mitään, vai meitä, jotka luulemme tietävämme kaiken? Selvää on kuitenkin, ettei se kirkkaus ole peräisin meistä.

Joh 17:11-17 (3. su pääsiäisestä, 2. vsk ev)

Maailmassa - ei maailmasta

"Pidä kaikki aistisi kurissa äläkä antaudu sopimattoman ilon valtaan", opettaa Tuomas Kempiläinen kirjassaan "Kristuksen seuraamisesta". Tuo kristikunnan klassikko opettaa mitä tarkoittaa, että kristitty elää maailmassa mutta ei ole maailmasta (kuten vanha käännös suorasukaisesti kääntää sanat ek tou kosmou). Kehottaessaan mietiskelemään kuolemaa Tuomas tekee sen niin kaunopuheisesti, että se on suorastaan ristiriitaista. Jos on tarkoitus sanoa vain, että tämän elämän ilot ovat turhia, miksi tehdä se näin runollisesti:
"Tänään ihminen on, huomenna häntä ei näy. Mutta kun on kerran poistunut ihmisten silmistä, väistyy myös pian heidän mielestään. Mitä hyödyttää elää kauan kun niin vähän parannumme? Pitkä ikä ei paranna, mutta usein se kartuttaa syyllisyyttä."
Nietzschen kristinuskon kritiikki tiivistyy siihen, että kristinusko on elämänkielteinen, "Kristinusko oli alusta alkaen olennaisesti ja perusteellisesti elämäninhoa ja elämäänkyllästymistä, joka vain verhoutui, kätkeytyi tai pynttäytyi uskoksi 'toiseen' tai 'parempaan' elämään" (Tragedian synty, s.20) Tämän näkemyksen tueksi ei ole vaikeaa löytää todistusaineistoa kristillisen teologian historiasta. Kuitenkin Tuomas Kempiläinenkin opettaa: "Jos sydämesi olisi vilpitön, koko luomakunta olisi elämän kuvastin ja pyhän opin kirja. Ei ole niin pientä eikä mitätöntä luotua, joka ei havainnollistaisi Jumalan hyvyyttä. Jos olisit sisäisesti hyvä ja puhdas, näkisit ja ymmärtäisit hyvin kaiken ilman esteitä. Puhdas sydän näkee läpi taivaan ja helvetin." (Kristuksen seuraamisesta, II, 4, 1-2)
Siksi on oikein vastata Nietzschelle Niilo Tuomenoksan sanoin: "Kristinusko ei ole elämän kieltämistä, vaan sen iankaikkisuuteen ulottuvaa myöntämistä." Maailmallisuus, jota Jumala moittii, on sydämessä. Jos mietit, mitä hyötyä on uskostasi, se on läpikotaisin maailmallinen kysymys.

Mark. 16:8 (Pääsiäisyö, evankeliumi)

Ulostultuaan naiset pakenivat haudalta järkytyksestä vapisten. He eivät kertoneet kenellekään mitään, sillä he pelkäsivät.

Ensimmäisen evankeliumin alkuperäinen lopetus on: ἐφοβοῦντο γαρ, "he olivat peloissaan, sillä..." Ei mikään retorisesti tai kirjallisesti vakuuttava tapa lopettaa esitys. Ehkä juuri siksi se on uskottavampi. Ylösnousemus ei ollut odotettavissa. Se sotki opetuslasten pasmat täysin. Kaikki oli lopussa, eikä edes surra voinut niin kuin asiaan kuuluisi. Tyhjä hauta ei aluksi herättänyt suinkaan uskoa, vaan järkytti naisia, jotka halusivat tehdä Jeesukselle viimeisen palveluksen. Enkeli ei herättänyt uskoa, vaan pelkoa tavallisissa kuolevaisissa.
Evankeliumi päättyy kuin lauseentäydennystehtävä: "He olivat peloissaan, sillä...
- se mikä heitä oli kohdannut oli täysin odottamatonta
- he epäilivät varmasti mielenterveyttään
- he eivät tienneet onko tämän takana Jumala vai saatana
- he olivat tekemisissä asian kanssa, joka ei ole tästä maailmasta, ja pelkäsivät tuhoutuvansa.