1.Kor. 10:12-13 (2. Paastonajan sunn. 2.vsk 2.lk)

Kenellekään ei anneta enempää kuin hän jaksaa kantaa. Juuri tätä ajatusta ei Raamatusta löydy. Koraanista kyllä (ks. Koraani 2:233, 65:7) Tämä kohta on lähinnä sitä. Uuden testamentin suhtautuminen vastoinkäymisten ja epäonnistumisten merkitykseen on astetta syvempi.  Yksimielisyyden Ohje viittaa tähän kohtaan sanoessaan, että "ristin kantajille ja ahdistuksiin joutuneille tämä oppi [Jumalan ennaltamääräämisestä] antaa ihanaa lohtua. Jumala on ennen aikojen alkua nähnyt hyväksi ja päättnyt olla tukenamme kaikessa hädässä, suoda meille kestävyyttä, suoda lohtua, antaa toivoa jja viedä ahdinkomme sellaiseen päätökseen, että se koituu meille pelastukseksi. Paavali puhuu tästä hyvin lohdullisesti Room. 8:28 ss. Oman aivoituksensa mukaan Jumala on ennen aikojen alkua määrännyt, minkälaisen ristin ja kärsimyksen antamalla hän on tekevä itsekunkin valituistaan "Poikansa kuvan kaltaiseksi. "

Matt. 4:4 (1. paastonajan sunn, 1. vsk ev)

Ei ihminen elä ainoastaan leivästä

Tämä viisaus sisältyy kaikkiin ihmiskunnan suuriin traditioihin. Aineellinen hyvinvointi ei riitä ihmiselämän sisällöksi. Eikä tässä ole kysymys hyvinvoivan länsimaisen ihmisen etuoikeutetusta pohdinnasta. Kysykää vaikka niiltä, joiden on taisteltava joka leipäpalasta: onko se ihmisen arvoista elämää?

Raamattu puhuu sanan nälästä. Se on merkityksen, tarkoituksen ja kauneuden nälkää. "Ilman kauneutta ihminen ei elä sekuntiakaan", sanoi Edith Södergran. Miten matalamielistä onkaan tässä mielessä se, että lapsille ja nuorille ei pitäisi kertoa uskonnosta, jos heidän vanhempansa eivät ole uskonnollisia! Se on sama kuin että epämusikaalisten vanhempien lapsilta kiellettäisiin musiikki. 

Me tarvitsemme kipeästi merkityksen palasia, "valoja pimeyksien reunoilla", kuten Apulanta laulaa. Me tarvitsemme viestejä siitä, että elämällä on tarkoitus - että kannattaa elää! Tulkoon tuo viesti sitten tieteen, taiteen, uskonnon tai filosofian kautta. Eläminen on enemmän kuin hengissäpysymistä. "Työläiset tarvitsevat enemmän runoutta kuin leipää" (Simone Weil)

2. Piet. 1:1-11 (Tuhkakeskiviikko, 2. lk)

Syömäreillä ja juomareilla on omat kiusauksensa, jotka ovat tuskin keneltäkään salassa. Mutta niillä, jotka onnistuvat paastossaan ja noudattavat pidättyväisyyttä, on salatut ja suuremmat kiusauksensa, joista Gregorius Suuri kertoo näin:

Ellei kärsimättömyys usein riistäisi pidättyväisyyttä harjoittavilta heidän mielenrauhaansa, Pietari olisi tuskin sanonut: “Pyrkikää osoittamaan uskossanne lujuutta, lujuudessa oikeaa tietoa, tiedossa itsehillintää”, ja sen jälkeen välittömästi: “itsehillinnässä kärsivällisyyttä.” Hän aavisti, että pidättyväisiltä puuttuisi kärsivällisyyttä ja neuvoi siksi näitä hankkimaan sitä. Edelleen, elleivät pidättyväiset toisinaan ajautuisi ylpeisiin ajatuksiin, Paavali olisi tuskin sanonut: “Se joka ei syö, älköön tuomitko sitä joka syö.”(Rm. 14:3) Ja kun hän toisessa yhteydessä piti tiukan puhuttelun niille, jotka kerskuivat pidättyväisyydellään, hän sanoi: “Nämä käskyt näyttävät viisailta ja nöyriltä ja ruumiin kurittamiseksi tarkoitetuilta, mutta tosiasiassa ne tyydyttävät vain ihmisen ylpeyttä.”(Kol.2;23) Tässä on syytä huomata, miten suuri opettaja liittää yhteen uskonnollisen tunnontarkkuuden ja näennäisen nöyryyden. Kun ruumista näet kuritetaan pidättyväisyydellä enemmän kuin olisi tarpeeksi, ulospäin osoitetaan kyllä nöyryyttä, mutta sisäisesti ylpistytään jopa tästä nöyryydestä! Ja jollei pidättyväisyys saisi ihmistä helposti luulemaan itsestään liikoja, omahyväinen fariseus ei olisi lukenut ansiokseen sitä, että hän paastosi kahdesti viikossa.

Pidättyväisiä on neuvottava ajattelemaan sitä, että kun he välttävät vatsan syntejä, tästä hyveestä voi syntyä vielä pahempi pahe: kun he kurittavat ruumistaan, sielu lankeaa kärsimättömyyteen ja vaikka he ovat nujertaneet lihansa, siinä ei ole mitään hyveellistä, koska heidän sielussaan vallitsee viha. Joskus taas käy niin, että vaikka pidättyväinen hillitsee vihansa, hänet saa valtaansa vieras ilo, ja niin hän menettää pidättyväisyydestään koituvan hyödyn, koska ei varjele itseään hengellisiltä paheilta. Sen tähden profeetta sanoo: “Paastopäivinäkin te etsitte omia nautintojanne”, ja vähän myöhemmin: “Riitaa ja katkeruutta teidän paastonne tuottaa, raakoja nyrkiniskuja.”(Jes. 58:3-4) Nautinto viittaa iloon, nyrkiniskut vihaan. On turha kurittaa ruumista pidättyväisyydellä, jos sielu antaa periksi sopimattomille mielenliikkeille ja joutuu paheiden valtaan. Näitä ihmisiä on toki kehotettava pitämään kiinni pidättyväisyydestään eikä antamaan siitä periksi, mutta heidän ei pidä kuvitella sen olevan erityinen ansio salaisen Tuomarin edessä, ettei heidän sydämensä luulisi olevansa erinomainen ja siten tulisi ylpeäksi. Siksi profeetta sanookin: “Tuollaista paastoako minä teiltä odotan? Ei, vaan sitä että murrat leivän nälkäiselle ja avaat kotisi kodittomalle.” (Jes. 58:5-7) On ymmärrettävä, että ilman muiden hyveiden mukanaoloa pidättyväisyydellä ei ole suurtakaan arvoa. Siksi Joel sanoo: “Pyhittäkää paasto!”(Joel 2:15) Paaston pyhittäminen tarkoittaa Jumalan arvon mukaista pidättyväisyyden noudattamista niin, että myös muut hyveet liittyvät siihen. Pidättyväisille on siis opetettava, että silloin he tietävät noudattavansa Jumalan mielen mukaista pidättyväisyyttä, kun he antavat tarvitseville sen, minkä he itse jättävät syömättä. On syytä huolellisesti kuunnella, miten Herra moittii profeetan kautta: “Te olette paastonneet ja pitäneet valittajaisia viidennessä ja seitsemännessä kuussa jo seitsemänkymmenen vuoden ajan. Mutta oletteko paastonneet minun kunniakseni? Ja kun te syötte ja juotte, ettekö te syö ja juo vain omaksi nautinnoksenne?”(Sak.7:5-6) Ei Jumalalle, vaan itselleen paastoaa sellainen, joka ei anna köyhille sitä, minkä hän itseltään väliaikaisesti pidättää, vaan säästää sen pistääkseen sen myöhemmin omaan suuhunsa. 

Regula pastoralis 3.19.

Matt. 13:31-33 (Seksagesimas. 3. vsk ev)

 Olisipa minulla uskoa edes sinapinsiemenen verran. Karl Barth lohduttaa:

Usko ei ole mielipide, joka on vaihdettavissa toiseen. Usko on perimmäinen suhde. Se ei tietenkään sulje pois uskon heittelehtimistä. Mutta suhteessa kohteeseensa usko on lopullista. Joka kerran uskoo, uskoo kertakaikkiaan. Älä pelkää: pidä tätäkin kutsuna. Tottakai voit hämmentyä ja epäillä, mutta sillä, joka uskoo kerran on ikään kuin character indelebilis. Hän voi lohduttautua sillä, että hänen uskoaan pidetään yllä. Kaikkia niitä, jotka joutuvat taistelemaan epäuskonsa kanssa, tulee neuvoa siihen, ettei heidän pidä ottaa epäuskoaan kovin vakavasti. Vain usko pitää ottaa vakavasti. Jos meillä on uskoa sinapinsiemenenkään verran, se riittää siihen, että paholainen on menettänyt pelinsä.

(Dogmatics in Outline, s. 12-13)

1. Tim. 6:13-16 (Kynttilänpäivä, 2. vsk 2. lk)

Hän yksin on kuolematon, hän asuu valossa, jota ei voi lähestyä. Häntä ei yksikään ihminen ole nähnyt eikä voi nähdä. Hänen on kunnia ja ikuinen valta. Aamen.

Tähän tekstiin sopii mystiikan teologian klassikko:


Se, joka on kaiken syy on kaiken yläpuolella. Se ei ole ei-oleva, ei-elävä, puheeton tai järjetön. Se ei ole ruumis, eikä sillä ole muotoa tai hahmoa, laatua, määrää tai painoa. Se ei ole jossakin paikassa, sitä ei voi nähdä tai koskettaa. Sitä ei voi havaita, eikä se ole havaittavissa. Siinä ei ole epäjärjestystä tai rauhattomuutta, sitä ei häiritse mikään maallinen intohimo. Se ei ole voimaton, eikä se ole altis aistihavaintojen virheille. Siinä ei ole valon vajausta, ei muutosta tai rappeutumista, jakaantumista tai vaihtelua. Se ei liioin ole mikään havaittavista, eikä sillä ole näistä mitään.


Kun nousemme korkeammalle, sanomme: se ei ole sielu eikä mieli. Sillä ei ole mielikuvituta, mielipidettä, järkeä eikä ymmärrystä. Se ei myöskään ole puhetta tai ymmärrystä. Siitä ei voi puhua eikä sitä voi ymmärtää. Se ei ole luku tai järjestys, ei suuruus eikä pienuus, ei samanarvoisuus tai eriarvoisuus, ei samanlaisuus tai erilaisuus. Se ei seiso, se ei ole liikkeessä eikä levossa. Sillä ei ole voimaa, eikä se ole voima, eikä liioin valo. Se ei elä, eikä se ole elämä. Se ei ole olemus, iankaikkisuus tai aika. Ymmärrys ei saa siitä otetta; se ei ole tieto tai totuus. Se ei ole herrautta eikä viisautta. Se ei ole yksi tai ykseys, ei jumaluus tai hyvyys. Se ei myöskään ole henki, siinä mielessä kun me hengen ymmärrämme. se ei ole isyyttä eikä poikuutta eikä mitään, mitä me tai kukaan oleva voisi tuntea. Se ei kuulu niihin jotka eivät ole eikä liioin niihin jotka ovat. Ne, jotka ovat, eivät tunne sitä sellaisena kuin se n, eikä se tunne olevia sellaisina, kuin ne ovat. Siitä ei voi puhua: sille ei ole nimeä eikä siitä ole tietoa. Se ei ole pimeys eikä valo, ei erehdys eikä totuus. Siitä ei voi väittää mitään, eikä kieltää mitään. me kiellämme tai myönnämme asioita, jotka ovat siitä seuraavia, emme sitä itseään, sillä se on kaiken myöntämisen yläpuolella, koska se on kaiken täydellinen ja ainut syy, ja se on kaiken kieltämisen yläpuolella, koska se on yksinkertaisesti kaikesta vapaa ja kaiken yläpuolella.
(Pseudo-Dionysios Areiopagita: Mystinen teologia 4-5)