lauantai 19. marraskuuta 2022

Pelastus

 

Minä suojelen sinua kaikelta, mitä ikinä keksitkin pelätä – pelastus kaikista mahdollisista kadotuksista


”Non mediocris est Deus, nec angustus » (Novatianus)

Jumala pelastaa meidät kaikista mahdollisista kadotuksista. Ensimmäinen on iankaikkinen kadotus, helvetti. Kuka sellaiseen enää uskoo? Ajatus onnettomasta ikuisuudesta ei kuitenkaan ole sinänsä mahdoton. Jos ajattelemme, että on olemassa elämää kuoleman jälkeen, ei ole mitenkään loogisesti välttämätöntä, että se olisi onnellista elämää. Pikemminkin on helppo kuvitella, että elämä väljähtyisi ja menettäisi merkityksensä, jos se jatkuisi ikuisesti. Siksi meidän tulee tietää, että Kristus on tehnyt helvetin tyhjäksi ja pelastaa meidät ikuiseen elämään, joka on Jumalan tuntemista, Jumalan, johon ei voi kyllästyä. Hän on kyllästymisen vastakohta.

Monet eivät usko, että kuoleman jälkeen on mitään. Ei ole taivasta, mutta eipähän ole helvettiäkään. Elämä kestää nämä muutamat vuodet ja sitten se on ohi. Meistä jäävät jäljelle vain muistot niiden ihmisten mieliin, jotka viitsivät meitä muistella. Kuolevaisuuteen voi yrittää suhtautua filosofisen tyynesti. Se on kaikkien olioiden osa, perhoset elävät muutaman päivän, tähdet miljardeja vuosia, mutta kaikki ne kuolevat ja sammuvat joskus. Meidän on tärkeä tietää, että Kristus on voittanut kuoleman. Minä en häviä olemattomuuteen enkä unohdu Luojaltani.

Vaikka en pelkäisi kadotusta enkä edes kuolemaa, minua ahdistaa tunne siitä, että elämälläni ei ole merkitystä. Olisi sama, vaikka minua ei olisi olemassa. Etsin ehdotonta rakkautta tai jotakuta, joka ymmärtäisi minua täydellisesti. Siksi on tärkeää tietää, että Jumala katsoo minua ja näkee minut. Hän ei saa silmiään minusta irti. Hän on lähempänä minua kuin olen itse itseäni. Hän pelastaa minut merkityksettömyydeltä.

Entä jos elämäni on täydellisen epäonnistunut? Jos olen pettänyt toisten ihmisten luottamuksen, menettänyt sekä heidän kunnioituksensa ja itsekunnioitukseni, tai entä jos olen tehnyt jotain sellaista mitä en voi saada koskaan anteeksi? Jeesus tuli pelastamaan syntisiä, ja minun syntini vetää häntä puoleensa kuin paska kärpäsiä.

Jeesus sanoo: Minä suojelen sinua kaikelta mitä ikinä keksitkin pelätä.

maanantai 31. lokakuuta 2022

Aulis Sallinen: Elämän ja kuoleman lauluja (pyhäinpäivä)

 Tällä kertaa käsitellään musiikkiteosta. Vuonna 1995 kantaesitettiin Aulis Sallisen "Elämän ja kuoleman lauluja" (op.69) Lassi Nummen teksteihin. Teosta kutsuttiin alusta asti "oopperasäveltäjän requiemiksi". Pyhäinpäivä on requiemien sesonkia. Sallisen teos on mielestäni kelpoinen esitettäväksi kirkoissa siinä missä Mozartin, Cherubinin, Faurén tai muiden klassikot. 

Nummen runojen näkökulma kuolemaan on valoisa, mikä tarkoittaa cd-levyn kansitekstin mukaan "humaania" suhdetta kuolemaan (ikään kuin kristillinen käsitys kuolemasta ei olisi valoisa!) Kristinusko on kuitenkin teoksen pohjavireenä, eikä edes kovin hyvin piilotettuna.

Teoksen avaus Kuin tulvavesi elämäni päivät antaa jo ymmärtää, missä tyylilajissa kuoleman tematiikkaa lähestytään: "Kuin tulvavesi joka virtasi pois / elämäni päivät. / Vain pieni lampare jäljellä, / mutta yhä se kuvastaa taivaan."

Perinteisiin requiemin osiin viittaavat dramaattiset Dies Irae ja Tuba mirum. Ne puhuvat ihmisen itsensä aiheuttamasta apokalypsista: ekokatastrofin ja ydinsodan uhasta. 

Toinen osa Me vaellamme täällä kehottaa rukoukseen: "Moni meistä kaipaa läheistään, moni lähintään , / moni kohottaa huultensa pyynnön / ja sydämensä rukouksen: / 'Anna heille rauha, / anna hänelle rauha.'" Rukous siis syntyy rakkaudesta, halusta toivoa toiselle hyvää. Eikä kuolema sitä muuksi muuta, uskoimmepa kuoleman jälkeiseen elämään tai emme.

Jos minun pitäisi valita tästä epäkirkollisesta sielunmessusta "kristillisin" kappale, valitsisin osan Kun vielä olet tällä rannalla, jossa runoilija aluksi ikään kuin leikittelee kysymyksellä, olemmeko matkalla "kohti lopullista pimeyttä? Vai uusia maailmoita? Vai loputonta valoa?" Tapa, jolla Sallisen sävelkieli värittää näitä sanoja, antaa ymmärtää, että säveltäjä ainakin haluaisi uskoa viimeksi mainittuun vaihtoehtoon.

Lähäisen ihmisen kuoltua ihmismieli pohtii näitä vaihtoehtoja: onko kaikki loppu, vai tapaammeko kenties joskus? Seuraavat sanat ottavat ihmisen epävarmuuden ja epätoivon todesta, mutta löytävät silti valon pilkahduksen:

"Olkoon mielesi täynnä rakkautta / jos tiedät missä he ovat / - ja vaikket tietäisi / jos uskot / - ja vaikkei sinulla olisi uskon hiventä / jos yhä toivot / - ja vaikka olisit kadottanut myös toivon / jos yhä rakastat / sillä suurin kaikista on rakkaus."

Säveltäjä myös musiikillisesti alleviivaa viimeksi mainittuja sanoja (teoksen ainoaa raamattusitaattia). Runon viimeinen säkeistö "olkoon liekkimme lämmin ja kirkas" on toteutettu kantilloiden, mikä alleviivaa tekstin uskonnollista luonnetta, vaikka Jumalaa ei nimeltä mainitakaan.

Minä, syntymätön käsittelee aborttia surun ja rakkauden näkökulmasta, moralisoimatta tai paapomatta, tavalla jota taiteessa harvoin kohtaa: "He, jotka eivät voineet / tai eivät tahtoneet / tai eivät uskaltaneet / ojentua maailman käsivarsina / ottamaan minua vastaan / anna heille oikea suru / ja oikea ilo. / Anna heidän vaeltaa maailman lävitse / minun puolestani, / anne heille minun iloni ja murheeni / ja rauha, jossa me kerran voimme kohdata."

Voin ajatella sinun lähteneen puolestaan kuvaa koviin kipuihin kuolleen ihmisen lähtöä, ehkä sellaisen ihmisen lähtöä, joka ei enää jaksanut elää. Hänellekin keväinen koivikko julistaa ylösnousemuksen toivoa. Käsiteltyään monipuolisesti tätä kuoleman kuvastoa teos päättyy huipennukseen, joka on vavahduttava ja toivoa luova:

"Elää täyttä elämää / kuoleman holvien varjosssa / tietoisena sen lyhyydestä / ikuisten tähtien alla.

Antautua elämälle syvintään myöten / laskeutua pelkäämättä sen syvyyksiin / kun tähdet tulevat yhä lähemmäs, / kun aavistuksesta kasvaa tieto."

Musiikki on häpeämättömän kaunista, romanttisen täyteläistä, tarvittaessa dissonoivaa ja aina tekstilähtöistä. Aulis Sallinen kirjoitti itse tästä teoksesta seuraavaa: "Teos päättyy cis-duurisointuun. Nummen kirjoittama teksti on kaunis ja lohduttava vakavan asian, kuoleman edessä...Totta, ei tämä solistille, suurelle kuorolle ja orkesterille tehty sävellys millään tavalla loksahda aikamme musiikillisten virtausten kuvioihin. Sen rituaalisiin rukouksiin viittaavat ja hymnimäiset jaksot ja nimenomaan sen tonaalisuus tulevat häiritsemään monia...No onhan teos röyhkeästi sitä, mitä haluaa ja viis välittää muodeista ja ismeistä. Jotkut, nimenomaan nuoret ihmiset, puhuivat jopa uskonnollisesta elämyksestä. Hyvä niin, sillä tekstit ovat sävyltään uskonnollisia olematta silti kirkollisia."

lauantai 29. lokakuuta 2022

Matt. 22:1-14. Suuri Tanssi (21. su helluntaista, 1. vsk ev)

Ymmärtääksemme, miksi kyseessä on nimenomaan hääjuhla, meidän pitää aloittaa alusta, maailman luomisesta asti.
Herra ei tehnyt maailmaa tuomitakseen sitä, ei vain hallitakseen sitä tai saadakseen sen tottelemaan tutkimattoman ja kaikkivoivan tahtonsa määräyksiä eikä ollakseen tyytyväinen tai tyytymätön tapaan, jolla se toimii. Herra teki maailman ja ihmisen sitä varten, että hän itse voisi laskeutua maailmaan, että hän itse voisi tulla ihmiseksi. Ajatellessaan maailmaa jonka hän oli tekemäisillään, hän näki Viisautensa ihmislapsena, ”kaiken aikaa leikkimässä hänen edessään”, ja hän ajatteli: ”minun ilonani ovat ihmislapset.”(Sananl. 8)

Maailmaa ei tehty vankilaksi Jumalan hylkäämille langenneille hengille - se on gnostilainen harha. Maailma tehtiin temppeliksi, paratiisiksi, jossa Jumala itse halusi viihtyä heidän kanssaan, jotka hän oli asettanut hoitamaan sitä hänen puolestaan. 1. Mooseksen kirjan alkuluvut (sen sijaan että olisivat pseudotieteellinen kertomus siitä, miten maailman ajateltiin syntyneen) ovat runollinen ja symbolinen kuvaus, joka on tosi (vaikkakaan ei kirjaimellinen) ilmoitus siitä miten Jumala näkee maailman ja mitä hän suunnittelee ihmisen suhteen. Näiden kauniiden lukujen tähtäyspiste on siinä, että Jumala teki maailman puutarhaksi, joka ilahduttaa häntä itseään. Hän teki ihmisen ja antoi ihmiselle tehtävän osallistua Jumalan omaan huolenpitoon luotuja kohtaan. Hän teki ihmisen kuvakseen ja kaltaisekseen, taiteilijaksi (homo faber), paratiisin puutarhuriksi. Hän antoi ihmisen itse päättää, miten luotuja piti tulkita, ymmärtää ja käyttää: juuri Adam antoi eläimille nimet (Jumala ei antanut niille mitään nimiä), ja mitkä nimet Adam antoi, sen ne saivat. Niinpä ihminen ymmärryksessään jollakin tavalla jäljitteli Jumalan luovaa rakkautta luotuja kohtaan. Niin kuin Jumalan rakkaus sai asiat olemaan vain katsomalla niitä, ihmisen rakkaus toteutti jumalallisen idean omassa toiminnassaan.
Samoin kuin Jumala luo asiat katsomalla niitä Sanassaan, ihminen luo elämään totuutta yhdistämällä kohteessa olevan jumalallisen valon oman järkensä jumalalliseen valoon. Näiden kahden valon yhdistyminen on totuutta.
 

Mutta on olemassa vielä korkeampi valo: ei se valo, jossa ihminen ”antaa nimen” ja muodostaa käsitteitä aktiivisen ymmärryksensä avulla, vaan pimeä valo, jossa ei anneta nimiä vaan jossa Jumala kohtaa ihmisen itse. Jumalan yksinkertaisen valon ja ihmisen yksinkertaisen valon yhteys eli rakkaus on kontemplaatiota. Nämä kaksi tyhjyyttä ovat yksi. Ne muodostavat ikään kuin tyhjyyden, jossa mitään ei lisätä vaan pikemminkin nimet, muodot, sisältö, merkitys ja identiteetti otetaan pois. Tässä kohtaamisessa ei ole niinkään identiteettien sekoittumista vaan identiteettien häviämistä. Raamattu sanoo mutkattomasti, että Jumala käveli Adamin kanssa iltapäivän viilennyttyä puutarhassa. Siis illan viileydessä, päivän luodun valon vähetessä. Sen henkäyksen vapaassa tyhjyydessä, joka puhaltaa mistä tahtoo ja josta et tiedä, minne se menee. Jumala ja ihminen ovat yhdessä sanojen ja puheen tuolla puolen. Siinä on luomisen ja paratiisin tarkoitus. Mutta on vielä muutakin.
 

Jumalan Sana itse oli ”koko luomakunnan esikoinen”(Kol.1:15). Hän, jonka voimasta kaikki ovat olemassa, ei ainoastaan kävellyt ihmisen kanssa iltapäivän viileydessä, vaan syntyisi kerran ihmiseksi ja kulkisi ihmisen rinnalla hänen veljenään. Herra ei vain rakastaisi luomakuntaansa Isänä, vaan hän astuisi luomakuntansa keskelle, tyhjentäisi itsensä, kätkeytyisi ikään kuin hän ei olisi Jumala vaan luotu. Miksi? Koska hän rakasti luotujaan ja koska hän ei voinut kestää sitä että hänen luotunsa vain palvoisivat häntä etäisenä, kaukaisena ja kaikkivoipana. Jos häntä palvottaisiin vain jonakin suurena, hänen luotunsa pyrkisivät puolestaan olemaan itse suuria ja nujertamaan toisensa. Siellä missä on suuri Jumala, on myös jumalankaltaisia ihmisiä, jotka tekevät itsestään herroja ja kuninkaita.Tai  jos Jumala olisi vain suuri taiteilija joka ylpeilisi luomisteoistaan, ihmiset myös rakentaisivat kaupunkeja ja palatseja ja riistäisivät toisia ihmisiä oman kunniansa tähden. Tätä tarkoittaa kertomus Babylonin tornin rakentajista, joka tulisivat olemaan ”kuin Jumalia” riippuvien puutarhojensa keskellä, ripustaen vihollistensa päitä puutarhaansa. Sillä he tulisivat osoittamaan Jumalaa ja sanomaan: ”Hänkin on suuri rakentaja, joka on tuhonnut kaikki vihollisensa.”
Jumala sanoi sen sijaan: Minä en naura vihollisilleni, sillä haluan tehdä mahdottomaksi kenellekään olla minun viholliseni. Siksi samaistun viholliseni omaan salaiseen persoonallisuuteen.
Niin Jumala tuli ihmiseksi. Hän otti kantaakseen ihmisen heikkouden ja tavallisuuden ja kätki itsensä, hän tuli nimettömäksi ja merkityksettomäksi ihmiseksi, syntyi mitäänsanomattomassa paikassa. Eikä hän halunnut määräillä ihmisiä, olla kuningas, johtaja tai uudistaja – tai olla mitenkään luotujansa ylempi. Hän ei olisi mitään muuta kuin heidän veljensä, neuvonantajansa, palvelijansa ja ystävänsä. Hän ei ollut missään ihmisten ymmärtämässä mielessä tärkeä henkilö, vaikka sen jälkeen me olemmekin tehneet hänestä Kaikkein Tärkeimmän Henkilön. Se on toinen juttu. Vaikka näet onkin totta että hän on kaikkien Herra ja Kuningas, kuoleman voittaja, elävien ja kuolleiden tuomari, Pantokrator, hän on silti yhä Ihmisen Poika, kätketty, tuntematon, huomaamaton, haavoittuvainen. Hänet voidaan tappaa. Kun Ihmisen Poika tapettiin, hän nousi ylös kuolleista ja oli jälleen luonamme, hän sanoi: ”Vaikka tappaisitte minut, se ei merkitse mitään.”
 

Kun Kristus on kerran herätetty kuolleista, hän ei enää kuole omana itsenään (Room 6:9). Mutta koska hän tuli ihmiseksi ja yhdisti ihmisen luonnon itsensä kanssa, kuoli ihmisen puolesta ja nousi ihmisenä kuollleista, hän sai aikaan sen, että kaikkien ihmisten kärsimyksestä tuli Hänen kärsimyksiään. Heidän heikkoudestaan ja suojattomuudestaan tuli hänen heikkouttaan ja suojattomuuttaan ja hän otti heidän merkityksettömyytensä omakseen. Mutta samalla hänen voimansa, kuolemattomuutensa, kirkkautensa ja onnellisuutensa annettiin heille ja niistä tuli heidän omaisuuttaan. Jos siis Kristus, Jumala ja ihminen, on vielä suuri, hän tahtoo olla suuri ja vahva pikemminkin meidän tähtemme kuin itsensä tähden. Hänelle nimittäin voima ja heikkous, elämä ja kuolema ovat vastakohtapareja, jotka eivät kosketa häntä. Hänen herruutensa on jotain niitä korkeampaa. Hän nostaa myös meidät näiden vastakohtien yläpuolelle yhdistämällä meidät itseensä. Vaikka pahuus ja kuolema voivat kyllä koskettaa sitä haihtuvaa, ulkoista minuutta, jossa kuljemme vieraina ja muukalaisina sekä itsellemme että hänelle, ne eivät voi koskaan koskettaa sitä todellista minuuttamme, jossa meidät on tehty yhdeksi Hänen kanssaan. Tullessaan ihmiseksi Jumala ei tullut vain Jeesukseksi Kristukseksi vaan jokaiseksi mieheksi ja naiseksi, joka koskaan tulisi olemaan. Jumalasta ei tullut vain "tämä ihminen" vaan - laajemmassa, mystisessä mielessä, muttei vähemmän todesti - "jokainen ihminen."

Jumalan läsnäolo maailmassa sen Luojana riippuu vain Jumalasta itsestään. Hänen läsnäolonsa maailmassa ihmisena riippuu jossakin määrin ihmisestä. Ei niin että me voisimme mitenkään muuttaa inkarnaation mysteeriä sinänsä. Mutta meidän on mahdollista päättää, tulemmeko me tietoisiksi hänen läsnäolostaan, tulemmeko sen pyhittämäksi ja valaisemaksi. Voimme valita kahden identiteetin välillä: sen ulkoisen naamarin, joka näyttää todelta, mutta elää vain hetken tämän maan päällä sekavana vyyhtinä ristiriitaisia haluja, tai sisäisen persoonan, joka näyttää mitättömältä, mutta joka voi antautua ikuisesti sille totuudelle, jonka varassa se elää. Tämä sisäinen persoona on se, joka otetaan Kristuksen mysteeriin hänen rakkautensa ja Pyhän Hengen kautta, niin että me elämme salaisesti "Kristuksessa."

Silti meidän ei pidä suhtautua "ulkoiseen" itseemme liian kielteisesti. Ei se ole luonnostaan paha, eikä sen pinnallisuutta tule pitää rikoksena. Se on köyhä ja kurja olento, ja kaikkea köyhää pitää kohdella lempeästi. Tämä koskee myös meidän ulkoista itseämme: niin kauan kuin se ei vetäydy valheen suojiin, Kristuksen lempeys ja rakkaus siunaa sitä. Ulkokuori on hyväksyttävä sellaisena kuin se on. Ohikiitävän, köyhän olemassaolomme tapahtumilla on sanomattoman suuri arvonsa. Ne voivat olla välikappaleita, joiden kautta ymmärrämme Jumalan läsnäolon maailmassa. Ulkoista itseä voi sanoa naamioksi, mutta se ei tarkoita välttämättä sen väheksymistä. Naamiot jotka ihmisillä ovat kasvoillaan voivat olla paitsi ihmisen sisäisen persoonan, myös Jumalan valeasu, kun hän kulkee pyhiinvaeltajana ja muukalaisensa luomakuntansa keskellä. Jos Kristus kerran tuli ihmiseksi, se tapahtui siksi että hän tahtoi tulla jokaiseksi ihmiseksi - siis keneksi tahansa. Jos uskomme Jumalan Pojan ihmiseksituloon, maan päällä ei pitäisi olla yhtään ihmistä, jossa emme ole valmiit näkemään Kristuksen läsnäoloa.

Sitä mitä ihmiset pitävät vakavana, Jumala ei välttämättä pidä kovin tärkeänä. Se, mikä Jumalassa näyttäytyy meille "leikkinä" saattaakin olla sitä, minkä hän ottaa kaikkein eniten tosissaan. Jumala leikkii ja huvittelee luomakuntansa puutarhassa, ja jos me osaisimme unohtaa vakavamielisen pohdintamme siitä, mitä se tarkoittaa, voisimme kuulla hänen kutsunsa ja seurata häntä hänen salaiseen kosmiseen tanssiinsa. Eikä meidän tarvitse mennä kauas kuullaksemme tämän leikin ja tanssin kaikuja. Kun olemme yksin tähtikirkkaana yönä; kun satumme näkemään muuttolintujen syksyllä laskeutuvan sänkipellolle; kun katsomme lapsia sellaisena hetkenä, kun he ovat todella lapsia; kun tunnemme rakkauden sydämessämme; tai kun japanilaisen runoilija Bashōn tavoin kuulemme sammakon yksinäisen molskahduksen vanhalla lammella. Sellaisina hetkinä koemme heräämisen tai näemme asiat uudessa valossa, mielemme tyhjentyy ja puhdistuu niin, että voimme nähdä väläyksen kosmisesta tanssista.

Maailma ja aika on Jumalan tanssia tyhjyydessä. Sfäärien hiljaisuus on hääjuhlan musiikkia. Mitä enemmän me pidämme kiinni ennakkoluuloistamme, mitä enemmän me tulkitsemme asioita omien rajoittuneiden päämääriemme ja ristiriitaisten käsitystemme mukaan, sitä enemmän päädymme surullisuuteen, järjettömyyteen ja epätoivoon. Siihen ei pidä kiinnittää kuitenkaan liikaa huomiota, koska mikään epätoivomme ei voi muuttaa tosiasioita, tai turmella kosmisen tanssin iloa, joka on aina olemassa. Tosiasiassa me olemme nimittäin keskellä sitä, ja se on keskellä meitä, sillä se virtaa verenkierrossamme, halusimmepa sitä tai emme. Loppujen lopuksi meitä kutsutaan tarkoituksella unohtamaan itsemme, heittämään kamala vakavuutemme sikseen ja liittymään suureen tanssiin.

(lähde: Thomas Merton: New Seeds of Contemplation, s. 291-297)





keskiviikko 19. lokakuuta 2022

Sir. 2:17 (19. su helluntaista, apokryfi)

Herraa pelkäävät pitävät sydämensä avoinna

Sana "Jumala" voisi tarkoittaa hillitöntä innostusta ja uteliaisuutta sitä kohtaan, mitä emme vielä tiedä. Se voisi olla nimi sille, että elämä on lahja. Usko Jumalaan voisi merkitä sitä, että olen joka hetki valmis tunnustamaan, että voin olla väärässä - miten kiehtova mahdollisuus! Se olisi kauneuden näkemistä epätodennäköisissä paikoissa ja sitä että koskaan ei pidä luopua toivosta. Ja ettei mikään ole turhaa.

Miksi kuitenkin on niin, että sana "Jumala" pystyttää raja-aitoja ja pönkittää ennakkoluuloja? Jumala on takuumies (!) sille, miten asiat ovat aina olleet. Miksi uskonnollinen traditio pienentää ja kaventaa ihmistä, joka - samaisen tradition mukaan - on luotu Jumalan kuvaksi?

Entä jos Jumala onkin vasta edessäpäin, eikä ihmiskunnan taikauskoisessa lapsuudessa? Ehkä emme ole vielä edes alkaneet käsittää, mitä sana "Jumala" tarkoittaa. Runoilija Karin Boye rukoili: "Sinä, tulossa oleva Jumala, anna meille huimapäinen hurskaus!"

[tekstikriittinen huomio: kreikankielen verbi etoimazo tarkoittaa "valmistaa" tai "pitää valmiina". Vanha käännös sanoikin että Herraa pelkäävä pitää sydämensä valmiina. Koska sen voi kuitenkin ymmärtää niin, että hurskas sydän on tullut jotenkin valmiiksi, uusi käännös on ehdottomasti parempi: kulkea sydän avoinna]

maanantai 10. lokakuuta 2022

Ps. 119:105 (18. su helluntaista, antifoni)

 

Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni, se on valo minun matkallani

Lehmukset / heittelevät tähtiä / minun tielleni.

Mikä minä olen että / mikä minä olen että / lehmukset / heittelevät tähtiä / minun tielleni?

(Lars Huldén, suom. P. Saaritsa)

Ihminen, jonka maailmankatsomus tiivistyy sanoihin"Kauneus pelastaa maailman" (ja joka vielä julkeaa sanoa, että kristinuskossa on kyse juuri tästä) pitää näinä aikoina turpansa kiinni. Euroopassa riehuu infernaalinen sota, koronapandemiasta ei vielä ole selvitty, ja ilmastonmuutos on lopullisesti karkaamassa käsistä. 

Olen selaillut levottomasti Raamattua ja virsikirjaa ja etsinyt sitä, mikä kantaisi tämän kaiken keskellä. Onhan sitä. Pääsiäisenä se suorastaan vyöryy ylitse, jos on on korvat kuulla. Kuitenkin löysin Tommy Tabermannin, joka omien sanojensa mukaan oli jumalaton runoilija, niin jumalaton, että minun on helppo kuunnella häntä kuin profeettaa.

"Usein syntyy mielikuva, että elämä koostuu pelkästään onnettomuuksista, murheista ja ongelmista. Siksi on hyvä välillä unohtaa se, mitä todellisuudeksi kutsutaan ja kuunnella elämän häpeämätöntä ylistystä. Jos laskisimme yhteen kaikki maailman murheet, ei meille logiikan lakien mukaan jäisi muuta vaihtoehtoa kuin päättää päivämme.

Monet viisaat ja älykkäätkin ihmiset ovat omistautuneet todistelemaan kuinka mahdotonta ja surkeaa ihmiselämä on, ja paljossa he ovatkin oikeassa - emme totisesti elä missään maanpäällisessä paratiisissa. Mutta ihmiseen on istutettu [kuka? kysyn mä] järjetön voima, jota on tapana kutsua elämänhaluksi. Se yllyttää jatkamaan kamppailua toivottomankin näköisessä tilanteessa ja löytämään uskoa, toivoa ja iloa mitättömän pienen näköisistä asioista. Vaikka tietäisi kohta kuolevansa, niin istuttaa omenapuun ja tuntee jo sieraimissaan sen tulevien kukkien tuoksun.

Onneksi me osaamme unelmoida. Onneksi meillä on tallella kyky tehdä pienestä suurta, hurmioitua näiennäisen mitättömistä syistä: putoavasta lehdestä, meren äänestä tai hipaisevasta kosketuksesta."

(Tommy Tabermann, toim: Maalliset mantrat, s. 111)

 

Ps. 43:5 (5. paastonajan sunn. psalmi)

Miksi olet masentunut, sieluni, miksi olet niin levoton? Odota Jumalaa! Vielä saan kiittää häntä, Jumalaani, auttajaani. Masentunut on h...