Mark 16:17-18 (Helatorstai, 1.vsk ev)

Eksegeettien mukaan tämä on epäperäinen evankeliumin loppu, jossa merkkeihin (semeion) suhtaudutaan täysin eri tavalla kuin Mk:ssa muuten. Näistä merkeistä sekä Gregorius Suuri että Luther toteavat, että ne kuuluvat apostoleiden aikaan. Enää niitä ei tarvita uskon todisteiksi. Luther ei halua tulkita niitä allegorisesti, mutta Gregorius tarjoaa niistä moraalisen tulkinnan. Millaisen "hengellisen" tulkinnan voisi löytää?

He ajavat ulos perkeleitä. Orjuuttavat, jumiutuneet ajatusrakennelmat paljastuvat. Puhuvat uusilla kielillä. Glossolalian sijaan voisi ajatella sitä, että metanoia tarkoittaa "opettelemista ajattelemaan uudella tavalla". Poistavat käsin käärmeitä. Kyseessä ei ole näytösluonteinen käärmeiden kantaminen, niin kuin joissakin lahkoissa tehdään, vaan niiden poistaminen. Iljettävää hommaakaan ei pidä pelätä. Myrkyn juominen ei vahingoita.  Tässä puhutaan varjeluksesta, mutta myös varoitetaan kristittyjä erottautumasta maailmasta niin ettei maailma muka saastuttaisi. Kuullaan mitä Gregorius sanoo:

"Kirkossa tapahtuu hengellisesti joka päivä sitä, mitä apostolit tekivät ruumiillisesti. 

Kun papit laittavat kätensä uskovien pään päälle ajaessaan pois pahoja henkiä ja kieltävät

 niitä asumasta heidän sieluissaan, eivätkö he silloin nimenomaan aja pois pahoja henkiä? 

Kun uskovat hylkäävät entisen maailmallisen elämänsä sanat ja sen sijaan laulavat pyhistä 

salaisuuksista ja koko sydämestään ylistävät Luojansa 

kunniaa, eikö se ole uusilla kielillä puhumista? Ne jotka kehottavat toisia hyvyyteen ja ottavat 

kavaluuden pois heidän sydämistään, nostavat käsin käärmeitä. Kun joku kuulee turmiollisia

 houkutuksia, mutta ei anna vetää itseään pahantekoon, juo tappavaa myrkkyä, joka ei 

vahingoita häntä. Jotkut ovat lähimmäistensä rinnalla nähdessään heidän horjuvan hyvän 

tekemisessä. He vahvistavat heitä oman esimerkkinsä voimalla, kun nämä kompuroivat 

elämän tiellä. Eivätkö he pane kätensä sairaiden päälle ja he paranevat? Nämä ihmeet ovat

 hengellisiä ja sen tähden suurempia. Ne ovat suurempia sen tähden, että ne herättävät sieluja 

eivätkä ruumiita. Näitä merkkejä, rakkaat veljet, tehkää Jumalan avulla, jos 

tahdotte. Ulkoisista ihmeteoista ei voi päätellä sitä, millainen niiden tekijä on. 

Ruumiilliset ihmeet ovat joskus pyhyyden osoitus, mutta ne eivät saa sitä aikaiseksi. 

Hengelliset tunnusmerkit, jotka tapahtuvat sielussa, sitä vastoin eivät ole vain osoitus

 elämän hyveellisyydestä, vaan ne ovat sitä itseään. Myös pahat voivat

 tehdä noita ensiksi mainittuja, mutta jälkimmäisistä nauttivat vain hyvät."

 (Gregorius Suuri: Evankeliumisaarna 2.29.4.)

5. su pääsiäisestä, rukoussunnuntai.

Rukous Wolfhart Pannenbergin teologiassa

Protestanttisessa systemaattisessa teologiassa rukouksella ei ole ollut mitään itsestäänselvää paikkaa. Esimerkiksi reformoidun teologian esityksissä sillä ei ole lainkaan omaa paikkaansa, ja suomalaisista Antti J. Pietilä sijoittaa sen Pyhää Henkeä käsittelevään osaan. Kumpi on ensin, rukous vai teologia? Euagrios Pontoslainen sanoo, että "teologi on se joka rukoilee". Epäilemättä rukoileminen kuitenkin edellyttää mös jonkinlaista käsitystä Jumalasta, jota rukoillaan.

Wolfhart Pannenbergin systemaattisen teologian kokonaisesityksessä (Bd.3, 1993) rukous on rakkauden alaotsikko. Hän pohtii ensiksi sitä, onko rukous ennen kaikkea yksilön vai yhteisön uskonharjoituksen muoto. Jeesuksen esimerkki ja opetus (Mark. 1:35, Matt. 6:6) korostaa yksilön henkilökohtaista rukousta. Paavalin mukaan Henki antaa yksittäiselle kristitylle samanlaisen lapsen oikeuden rukoilla Isää, kuin mikä oli Jeesuksella (Room. 8:15). Epäilemättä yhteinen rukous on niin ikään kristinuskossa keskeistä.

Rukous on ihmisen ensisijainen vastaus Jumalan meitä kohtaan osoittamaan rakkauteen. Jumalan puoleen kääntyminen ja toisten puolesta rukoileminen on konkeerttinen ilmaus siitä, että Jumalan ja lähimmäisen rakastaminen kuuluvat yhteen. Kun apostoli opettaa "Rukoilkaa lakkaamatta"(1. Tess. 5:17), Pannenberg tulkitsee sitä näin:

"Tässä lakkaamattoman rukouksen ajatuskessa on kysymys jatkuvasta ja kaikki uskovan yksittäiset teot läpäisevästä asenteesta, jonka varassa uskon elämää eletään, eikä tietyllä tavalla muotoilluista rukouksista."

Voisiko lähimmäistä rakastaa ilman rukousta, sotkematta siihen uskonnollista puolta? Totta kai voi, mutta Pannenbergin mielestä rukous varjelee lähimmäisenrakkauden harjoittamista tulemasta vain moralistiseksi ihmisen toiminnaksi. Rukous merkitsee avoimuutta sille, mitä emme toisen elämästä tiedä - ja mitä hän ei ehkä itsekään tiedä.

Friedrich Heiler näki rukouksen antropologisena perustana ihmisen hätätilan ja kiitollisuuden tunteen. Mieleen tulee Antti Eskola, joka koki, että mieli tuntee kiitollisuutta elämästä ja päättelee siitä kiitollisuudelleen kohteen. Paavalille kiitos on rukouksen lähtökohta (Fil. 4:5, Room 7:25). On myös syytä panna merkille, että ehtoollisen vanhakirkollinen nimi on eukharistia, kiitosrukous (ks. Didakhe 10:1-4).

"Kristillisessä pyyntörukouksessa ihmisen toiveet, huolet ja pyynnöt ovat alisteisia Jumalan suunnitelmille luomakuntansa varalle, ja niihin ne liittyvät."

Kun Isä meidän- rukouksessa rukoillaan "tapahtukoon sinun tahtosi", se kuulostaa lausekkeelta, joka tekee kaikki pyyntömme lopulta turhiksi. Kannattaako siis pyytää oikeasti mitään, jos kerran Jumalan tahto lopulta toteutuu ja siihen suostutaan? Pannenberg vastaa, että Jumalan tahto ei ole yhtä kuin kohtalo. "Jumala osallistaa luotunsa valtakuntansa toteutumiseen maailmassa, kun hän rohkaisee heitä rukoilemaan." Rukous ei ole itsekästä omien toiveiden luettelemista, sillä Jeesus opetti nimenomaan rukoilemaan Isä MEIDÄN ja siinä rukouksessa Jumalan anteeksianto sidotaan meidän anteeksiantoomme. Ihminen joka ei ole valmis antamaan toisille anteeksi, on pudonnut pois Jumalan rakkauden dynamiikasta.

"Rukoilija kohoaa Jumalan luokse ja jättää taakseen omat partikulaariset tavoitteensa, mutta ottaa samalla oman olemassaolonsa kiitollisena Jumalan kädestä."

Vasta sitten minun olemassaolostani tulee peruuttamattomalla ja jäljittelemättömällä tavalla MINUN olemassaoloani.

Jes. 63:9 (4. sunn pääsiäisestä, 1.vsk 1.lk)

Niin hän tuli heidän pelastajakseen, vapautti heidät ahdingosta. Ei sanansaattaja, ei enkeli, vaan hänen kasvojensa kirkkaus pelasti heidät. Rakkaudessaan säälivänä hän lunasti heidät, hän nosti ja kantoi heitä kaikkina menneinä päivinä.

"Kaikissa heidän ahdingoissaan oli hänelläkin ahdistus", sanoo vanha käännös tavalla, joka sitoo Jumalan ja hänen kansansa kohtalonyhteyden tiukasti toisiinsa. Jumala ei ole ahdistuksessamme vain perimmäisenä turvana, jonka puoleen voimme myrskyn keskellä huutaa, vaan hän on sen keskellä. Kristuksen tähden on lupa sanoa, että ihmisen tuska tuntuu Jumalan sydämessä. Kun pimeys käy yli, minua ei lohduta niinkään se, että eräänä päivänä kaikki kyyneleet pyyhitään ja kysymyksiimme vastataan, vaan se, että Herra on kanssani kaiken tämän mielettömyyden keskellä. Sitä paitsi, luvataanko Raamatussa, että saamme vastauksen kaikkiin kysymyksiimme? Jeesus lupaa: Sinä päivänä te ette kysy minulta mitään (Joh. 16:23).

Jumala itse pelasti heidät, henkilökohtaisesti. Sitä tarkoittaa "ei sanansaattaja, ei enkeli". Hän on siis tuskassani itse läsnä. Jumala ei koskaan ole lähempänä kuin silloin kun hän tuntuu olevan kaikkein kauimpana, sanoi Johannes Brenz. Vanhan käännöksen "hänen kasvojensa enkeli" tahtoo ilmaista myös Jumalan suoran läsnäolon - vähän niin kuin online - ihmisen hädän keskellä. 

"Rakkaudessaan säälivänä" kertoo sen, mitä me ihmiset Jumalassa herätämme. Ei syytöstä tai tuomiota, vaan sääliä heikkoa ja eksyvää olentoa kohtaan. Lunastus on se, mitä Kristus on puolestamme tehnyt. Meitä on tarpeen nostaa ja kantaa. Vanha tarina jalanjäljistä hiekalla sopii kommentaariksi: Lapseni, siellä missä näit vain yhdet jalanjäljet, minä kannoin sinua sylissäni!

Verbi "kantaa" (nāšā) tarkoittaa kestämistä ja anteeksiantamista, mutta myös jonkin ikävöimistä ja hänestä iloitsemista. Jumala kaipaa sinua ja iloitsee sinusta: hän ei saa silmiään irti sinusta! Niin rakas sinä hänelle olet. Ja sillä silmällä sinun pitää tätä maailmaa katsoa.

Joh. 21:15–19 (2. su pääsiäisestä, 2. vsk ev)

 Siinä sitä istuttiin Tiberiaanjärven rannalla nuotiolla, kalaa paistellen. Pietarille saattoi tulla mieleen, että missäs minä olen viimeksi istunut nuotiolla. Ai niin...ei puhuta siitä.

Mutta Jeesus kysyi: "Pietari, rakastatko sinä minua enemmän kuin nämä toiset?" 

Juu, tottakai. Mikäs kysymys tuo on. Selvähän se. Jeesus sanoi: "Ruoki minun karitsoitani."

Jeesus kysyi uudestaan: "Pietari, rakastatko sinä minua?" Pietari mietti, että onko Herralta mennyt ylösnousemuksen tuoksinassa kuulo, kun hän kysyy uudestaan. Kyllä, Herra, sinä tiedät, että olet minulle rakas. Ja Jeesus sanoi: "Kaitse minun lampaitani." Joo joo, kaitsen vaikka possuja, kunhan lakkaat kyselemästä.

Mutta kun Jeesus kolmannen kerran kysyi: "Pietari, olenko minä sinulle rakas", Pietari meinasi pillahtaa itkuun. Herra ei usko häntä! Eikä se mikään ihme ole, sillä hän oli kieltänyt tuntevansa Jeesusta, vaikka oli valalla vannonut, että hän ei jätä Herraa - ei vaikka kaikki muut jättäisivät. Silti Pietari ei voinut muuta kuin parkaista: "Herra sinä tiedät kaiken (senkin että petin sinut). Sinä tiedät että olet minulle rakas!"

Ehkä Pietari oivalsi myöhemmin, että Herra antoi hänelle korvaavan kokemuksen. Hän oli kieltänyt kolme kertaa tuntevansa Jeesusta, nyt hän sai sanoa kolme kertaa Jeesukselle kyllä.

Joku on nähnyt Jeesuksen kysymyksissä laskevan trendin, ikään kuin Jeesus laskisi rimaa niin alas, että Pietari epäonnistumisensa jälkeen pystyy sen ylittämään: ensin hän kysyy, rakastaako Pietari häntä enemmän kuin muut. Niinhän Pietari oli uhonnut. Toisella kertaa hän kysyy vain: rakastatko minua? Ei enää "enemmän kuin muut" vaan ylipäänsä. Kolmannella kerralla Jeesus vaihtaa verbin agapaō "rakastaa" verbiin fileō "tykätä". "Pietari, ollaanko kavereita?"

Nollataan epäonnistuminen ja aloitetaan puhtaalta pöydältä

Pitkäperjantai, Jeesuksen kärsimys

Ingmar Bergmanin elokuva Nattvardsgästerna ("Ehtoollisvieraat") vuodelta 1962 käännettiin suomeksi nimellä Talven valoa. Näin läpikotaisin teemaltaan uskonnollinen elokuva saatiin kai myyvempään muotoon, en tiedä. Siinä klenkkaava suntio tulkitsee Kristuksen kärsimystä uskonsa menettäneelle papille näin:

"On kai väärin puhua Kristuksen kärsimyksestä...ajatellaan itse kidutusta: ei se niin vaikeaa ollut. Kuulostaa häikäilemättömältä, mutta ihan puhtaasti ruumiilliselta kannalta, kaikessa vaatimattomuudessani olen kärsinyt siinä kuin Kristus. Ja hänen piinansa kesti vain lyhyen aikaa. Nelisen tuntiako se oli?

Olin näkevinäni paljon suurempaa kärsimystä sen ruumiillisen takana. Ehkä olen väärässä, mutta ajatelkaa Getsemanea, pastori. Kaikki opetauslapset nukahtivat. He eivät olleet käsittäneet mitään. Eivät ehtoollista, eivätkä muutakaan. Kun oikeudenpalvelijat tulivat, he pakenivat. Ja kieltäjä Pietari! Kolme vuotta Kristus oli puhunut opetuslastensa kanssa. He olivat olleet päivittäin yhdessä. He eivät olleet käsittäneet mitään mitä hän tarkoitti. He hylkäsivät hänet. Ja hän jäi yksin. Sen on täytynyt olla kärsimys. Tajuta, ettei kukaan ymmärrä. Tulla hylätyksi silloin kun tarvitsee jonkun, johon voi luottaa. Hirvittävä kärsimys.

Eikä se ollut vielä pahinta. Kun Kristus naulattiin ristille ja hän riippui siellä tuskissaan, hän huusi: 'Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?' Hän huusi minkä jaksoi. Hän luuli että hänen Isänsä oli hylännyt hänet. Että kaikki hänen saarnansa olivat valhetta. Epäily valtasi Kristuksen mielen hetkeä ennen kuolemaa. Sen on täytynyt olla hänelle kaikkein hirvittävin kärsimys. Tarkoitan Jumalan hiljaisuutta." "Niin", vastasi pappi.